Janne Teller - Samantekevää

Satunnainen löytö kirjaston ilmaishyllystä, teoksesta ei ollut mitään käsitystä mutta takakansi vinkkaili kiinnostavanoloista filosofista otetta, eikä kiinnostavaa tanskalaista kirjallisuutta nyt niin usein käsiin tule (suom. Veijo Kiuru) joten miksi ei kokeilisi. Ja päädyinkin sitten "mitäköhän mä just luin"-osastolle.  

Kirja kertoo tanskalaisen pikkukaupungin ("Siellä ei ollut hienoa, vaan melkein hienoa.") luokasta 7a, jonka yksi oppilas, Pierre Anton, ensimmäisellä kouluviikolla julistaa että millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, kaikki on samantekevää, ja karkaa luokasta istumaan luumupuuhun. Sieltä hän huutelee luokan muille oppilaille samantekevyyden sanomaansa, ja luokan oppilaat päätyvät keskenään pohtimaan miten voisivat vastata Pierre Antonille ja todistaa että on jotain, jolla on merkitystä. Koska mieleen hiipii kollektiivinen pelko että ehkä Pierre Anton onkin oikeassa. 

Ja luokan oppilaat alkavat kokoontua läheiselle hylätylle sahalle ja etsiä todistusaineistoa merkityksestä. Yksi oppilas tuo jotain itselleen tärkeää, ja sitten voi nimetä toisen oppilaan, ja mitä tämän täytyy laittaa merkityksen kasaan. Ja ensimmäiset annit ovat vielä aika maltillisia (ensimmäisenä pinoon päätyy kasa roolipelikirjoja, ja minä-kertoja joutuu luopumaan hienoista vihreistä sandaaleistaan) mutta pian panokset kovenevat, samoin ryhmäpaine luopua siitä mitä on määrätty...ja kun kasaan on kertynyt kaikenlaista, niin onko siinä sitten merkitystä, mistä sen tunnistaa ja mitä sille tehdään.

Janne Tellerin teos luokitellaan nuortenkirjaksi, ainakin päähenkilöiden ikien perusteella, mutta ote on kyllä varsin epätavallinen. Olen aika satunnainen nuortenkirjojen lukija, osin koska silloinkin kun niissä käsitellään isoja ja kompleksisia aiheita (ja niin niissä tehdään, mitä on syytä arvostaa) niin käsittely pysyy usein kuitenkin aika yksinkertaisena ja vaikeatkin aiheet saadaan yleensä siistiin onnelliseen nippuun ja rusetti päälle. Mikä on joskus kivaa mutta usein kaipaan vähän enemmän kompleksisuutta ja ristiriitaisuutta. No, Tellerillä on iso aihe, ja hän muotoilee siitä varsin omalaatuista filosofista ajatusleikkiä (jossa, todettakoon, otetaan hieman vapauksia realismista: vaikea uskoa että todelliset ihmiset käyttäytyisivät näin, mutta lukijana mukaudun filosofiseen probleemaan), mutta tässä päädytäänkin aikamoiseen eksistentialistiseen pimeyden sydämeen, jossa ei olekaan helppoja ja miellyttäviä ratkaisuja...

Jep, kaikessa omalaatuisuudessaan oli vaikuttava teos, ja on näköjään saanut palkintoja ja aiheuttanut debattia, en ole yllättynyt. Mutta jos lukija ei osu samalle aallonpituudelle niin tätä on myös hyvin helppo inhota (ja nykymallissa tässä olisi aika monia trigger warningeja, koska epämiellyttäviä asioita tapahtuu). 

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 35. Kirjassa on lyhyet luvut (n. 130 sivua, 26 lukua). Ja kirjan ovat lukeneet ainakin Linnea ja Nti Kirjastotäti. 

 

Ryu Murakami - Chansons populaires de l'ère Showa (Showa-kauden hittikappaleet)

Taas tulee luettavaksi sitä parempaa Murakamia, jota on luettu jokunen kirja aiemminkin: tämä sattui löytymään ranskaksi, mutta on näköjään englanniksikin julkaistu (suomeksi ei tietenkään).

Yhdistävää teemaa tuotannossa löytyy, mutta käsittelytavat vaihtelevat: tällä kertaa trilleriaineksia on vähemmän, ennemminkin kyseessä on aika absurdi ja karrikoitukin faabeli. Kuusi parikymppistä miestä tapaavat kokoontua yhteisiin illanviettoihin, joissa yhtenä merkittävänä osana on läheisellä autiolla rannalla tehtävät karaoke-esitykset ennalta sovituista kappaleista (Showa-kausi tarkoittaa keisari Hirohiton hallituskautta, 1926-1989). Muuten ryhmän jäsenet eivät ole kovinkaan läheisiä ystäviä, lähinnä ajautuneet yhteen. Ja sitten yksi ryhmän jäsenistä sattuu jonkinlaisessa mielenhäiriössä tappamaan tuntemattoman naisen...

Naisen, jolla on oma tuttavapiirinsä: kuusi päälle kolmekymppistä naista, kaikki eronneita, kaikkien etunimi Midori, jotka ovat lähinnä ajautuneet yhteen yhteisiin seuranpitoihin (johon siihenkin kuuluu karaoke). Mutta kun yksi heistä tulee yllättäen tapetuksi, muut lähtevät selvittämään asiaa, ja onnistuvat selvittämään murhaajan henkilöllisyyden, ja vastaavat samalla mitalla.

Ja näiden kahden epätavallisen jengin välinen taistelu eskaloituukin sitten varsin hurjalla tavalla.

Ryu Murakamin kirjoissa toistavana aiheena on Japani, joka on menettänyt sielunsa, joten mitään mukavan leppoisaa ei ole syytäkään odottaa. Mutta siinä missä esim. tuossa aiemmin lukemassani Piercing-kirjassa hahmoissa on kaiken häiriintyneisyyden keskellä jotain sympaattista, tässä kirjassa sympatiaa on varsin niukasti tarjolla: kaikki henkilöt ovat varsin kauheita, ikävystyneitä narsisteja. Ja siinä missä nämä kaksi ryhmää ovat oma lukunsa, myös satunnaiset sivuhenkilöt ovat lähinnä itsekeskeisen välinpitämättömiä, mikä omalta osaltaan mahdollistaa tämän kiihtyvän väkivallan kierteen...henkilöt ja tapahtumat ovat moraalittomia, joten kirja itsessään on moraalinen kannanotto kaikessa absurdiudessaan, ja tietysti epämiellyttävä.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi. Jokainen luku on nimetty kappaleen mukaan: yhtään ei ollut ennalta tuttuja, mutta ne joista mainittiin myös esittäjä piti käydä kuuntelemassa. Pinky & Killersin Rakkauden vuodenaika on aika kiva, ja mukana on myös Minami Haruo, Frank Nagai, Ishihara Yujiro ja Sachiko Nishida. 

Paul von Martens - Pieni onni

Nimeämätön minäkertoja ajaa moottoripyörällä tyttärensä kanssa Ruotsin läpi Norjaan, ilman sen suurempia päämääriä ja suunnitelmia, ja matkalla tavataan muita moottoripyöräilijöitä ja retkeilijöitä. Ympäristössä on katseltavaa, elämässä pohdittavaa, 15-vuotias tytär Irina vaikuttaa down-syndroomansa vuoksi ikäistään nuoremmalta mutta kasvaa kuitenkin koko ajan aikuisemmaksi...

Tämä Paul von Martensin pienoisromaani (suom. Jukka Kemppinen) tuo hieman mieleen Antti Hyryn kirjat: ulkoisesti kirjassa ei suuria dramaattisia käänteitä ole, asioita tehdään ja asioiden tekemisen ohessa tulee ajateltua kaikenlaista. En tiedä kirjailijasta juuri mitään, joten en tiedä onko hänen ja kertojan välillä mitä yhteyksiä (ikä ainakin osuu oikeaan, ja jonkinlaista moottoripyöräharrastuneisuutta täytynee olla), mutta varmastikin tämä voisi kertoa todellisista kokemuksista. 

Nimi on kuvaava (ja hieman tarkennettu alkukielisestä, 'Glädjen'): varsinaisesti kirjassa ei pohdita mitenkään erityisemmin onnea tai onnellisuutta, mutta tavallaan onnellisuus on koko kirjan läpäisevä taustaoletus, vallitseva tunnelma josta ei tehdä numeroa. Ja tällaisena tämä oli varsin miellyttävä lukukokemus: täytynee katsoa josko muitakin Martensin kirjoja tulisi vastaan (suomeksi niitä on näkäjään tullut vain osa tuotannosta).

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä. 

Eno Raud - Kadonneen pojan tapaus

 

Tällaisen huomasin kirjaston ilmaishyllyssä: NTK-sarjaa tuli joskus aikoinaan luettua useampikin teos, ja siinä sivussa pari LTK-sarjan kirjaa, mutta varsinaisesti uteliaisuuden herätti virolainen kirjailija: näköjään Eno Raudin tuotantoa on useampikin kirja tullut suomeksi, mutta en muista niitä nähneeni...(tämän suomensi Eva Lille)

Kolme kaverusta Meelik, Mart ja Kaur saavat kesävieraaksi vieraan tytön, Tiiun. Asia ei varsinaisesti innosta, ja mitä ne tytöt edes haluavat tehdä...mutta luovasti kaverukset keksivät vuokrata tytön seuraksi naapuruston pikku Toomaksen tämän isoveljeltä (20 kopeekkaa tunnilta). Mutta sitten Toomas selittämättömästi katoaa.

No, tässä mennään reippaasti enemmän huumorin kuin jännityksen puolelle, ja neljä sankariamme kyllä voivat pian esittää aika vahvan arvauksen mitä Toomakselle on tapahtunut, mutta tämän katoamisesta vastuussa oleva henkilö täytyy saada kiinni teostaan...ja vastaavasti tempauksen takana oleva henkilö vuorostaan joutuu tekemään moraalisia pohdintoja, että mitkä tekemiset nyt ovat yhä jotenkin puolustettavissa, ja mitkä taas eivät. Ja lopulta tapaus ratkeaa onnellisesti, ja tapausta selvitellessä kaverukset ja Tiiu huomaavat tulevansa hyvin toimeen keskenään.

Tjooh, kyllähän tämän huvikseen luki, ja yksinkertaisuudestaan huolimatta heitellään ihan kiinnostavia tvistejä lastendekkarigenreen. Ja  Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 23. Cozy crime -dekkari (suunnilleen niin cozy kuin olla voi)

Riitta Jalonen - Todistaja Brigitin talossa

Eipä ole Riitta Jalosen kirjoja tullut aiemmin luettua, tämä uteloitti aiheellaan.

25-vuotias Iiris matkustaa vuodeksi Irlantiin ja majoittuu Dublinissa leskirouva Brigitin vuokralaiseksi. Brigitillä on linjana ottaa vuokralaisiksi ulkomaalaisia vierailijoita, ja vuokra-alennus sovitaan jos vuokralainen tulee sunnuntai-iltapäivisin nauttimaan teetä, kun paikallinen pappi, isä O'Connor tulee vierailulle. Aika pian tuleekin ilmi mistä on kyse, Brigit ja isä O'Connor ovat rakastaneet toisiaan jo vuosikymmenten ajan, mutta suhde pysyy teenjuonnin ja kirkollisten tapaamisten piirissä, kaikki naapuritkin asian tietävät ja naapurien vuoksi Iiris ja edeltäjänsä toimivat tapaamisten esiliinoina...

Vuosia myöhemmin Iiris palaa Irlantiin: Brigit ja isä O'Connor ovat molemmat kuolleet, ja Iiriksen oma avioliitto on ehtinyt myös jo sammua, joten on aika miettiä elämän suuntaa ja rakkauksia, ja vaeltaa vanhalle pyhiinvaelluspaikalle Irlannin suuren naispyhimyksen, pyhän Brigitin luo kuten vuokraemäntäkin oli aikoinaan tehnyt.

Viehättävä teos kyllä, heille jotka kaipaavat enemmän tunnelmaa kuin juonta. Huomaan kirjailijan tehneen matkakirjan Irlannista vuonna 1980, johon vuoteen myös kirjan alkuosa sijoittui, joten miljöö lienee tuttua. Ja kirjassa kuvataan paljon kansanuskoa, pyhiinvaelluksia ja pyhimyskultteja joihin limittyy myös pakanallisia aineksia ja legendoja: pyhän Brigitin hahmossa on paljon samaa kuin varhaisemmassa Brigit-jumalattaressa, joten kuinka paljon Brigit-neitsyessä on historiallista henkilöä ja kuinka paljon tähän on projisoitu jumalattaren piirteitä...niin, ja kuinka paljon Brigit-pyhimystä taas projisoidaan keski-ikäiseen vuokraemäntään eri tahojen toimesta. Tämä projisointi ja odotusten kantaminen ei varmastikaan ole kevyt taakka kantaa, mutta pyhimysten osa harvoin on. (Ja vastaavasti, mitä Iiris on odottanut ja odottaa avioliitolta, rakkaudelta, elämältä tai itseltään, ja ovatko nämä kestäneet asetetut odotukset?)

Helmet-haasteessa laitaan kirjan kohtaan 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle (alkuosa on vuodessa 1980, loppuosa 1990-luvulla) 

Monika Peetz - Seitsemän päivää ilman

Paastonajalle temaattista lukemista paastoamisesta.

Jokunen vuosi sitten luin Monika Peetzin kirjan Tiistaisiskot, viiden varsin eriluontoisen kölniläisnaisen ystäväporukasta, joka päättää tehdä yhdessä pyhiinvaellusmatkan Lourdesiin. Aihe sai tarttumaan kirjaan, mutta olin siihen muutenkin tyytyväinen: viihdekirjasta on kyse varsin karrikoiduilla henkilöillä, mutkattomalla kielellä ja lyhyillä luvuilla siivitetyllä page turner -juonenkuljetuksella, mutta kulkipa se juoni sitten hyvin, ei liian itsestäänselvillä käänteillä ja kepeää tyyliä ryyditettiin riittävällä substanssilla, viihdettä muttei höttöä.

Nyt sitten vuoroon kirjan varsin itsenäinen jatko-osa (suom. Maikki Soro), pari vuotta myöhemmin: elämätilanteissa on muutoksia edellisen kirjan jäljiltä, ja vaellukseen viittaillaan aika ajoin mutta luulenpa ettei edellisen osan lukeminen ole välttämätöntä ymmärtääkseen kuka on kuka. Ja taas suunnitellaan yhteistä matkaa, tällä kertaa linnahotelliin viettämään viikon paastokuuriretriittiä. Tarkoitus on vapautua kehon myrkyistä, rentoutua ja ottaa paussi arkielämästä työ-, perhe- jne. huolineen (vaan kun niitä huolia tuodaan mukana niin tokihan ne pulpahtavat pintaan, mutta onhan sekin mahdollisuus eräänlaiseen vapautumiseen). Ja matkan suunnittelijalla on oma agendansa: Evan äiti on kieltäytynyt koskaan kertomasta kuka tämän isä on, mutta Eva sattuu saamaan selville että kriittisenä ajanjaksona äiti on ollut kyseisessä linnassa, ehkä sieltä paljastuu jotain lisää...

Ja niin, taas kerran varsin erilaiset persoonat tekevät asioita yhdessä, ja draamaa riittää mutta ystävyys kantaa. Edellisen osan piirteet pätevät tähänkin, viihteellä ja vauhdikkaalla juonenkuljetuksella mennään, tosin kun nyt ollaan yhdessä paikassa niin sivuhenkilöt saavat tärkeämmän roolin (ja näitä riittää, joten osa saattaa mennä sekaisin että kuka oli kuka ja mitä nämä tekivät. Romantiikkaa on varsin säästeliäästi, toki parisuhteet ja mieskuviot ovat yhtenä aiheena, mutta Bechdel-testi läpäistään suorin vartaloin kerien ja "mitä hän ajattelee minusta"-vatvonnan sijaan isompi kysymys onkin useammin "niin, mutta mitä minä haluan" (ehkä se on se keski-ikä joka tuo uutta perspektiiviä). Vastaavasti äiti-tytär-suhde ja menneisyyden kaivelun vastuut ja vaarat ovat myös omassa tärkeässä osassaan...Ja vaikka asiat loksahtelevat lopussa näppärästi paikoilleen, on lopuissa kuitenkin sopivasti rosoisuutta ja avoimuutta, ihan niinkuin piti ei ehkä mene mikään mutta tarpeeksi hyvin.

Kirjan ovat lukeneet myös Lina ja Sanna. Ja Helmet-haasteessa tällä saa vaikkapa kohdan 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna.   

Sangeeta Bandyopadhyay - The Yogini

Tällaisen olen poiminut joskus mukaani, koska vaikutti kiinnostavalta, ja vaikka Sangeeta Bandyopadhyay ei ollut ennestään tuttu, niin ei bengalista käännettyä kaunoa niin usein tule vastaan...

Päähenkilömme Homi on 27-vuotias nainen Kalkutassa, menestyksekäs työ TV-tuottajana, intohimoisesti naimisissa yhtä lailla menestyksekkään miehen kanssa, viehättävä asunto ja ystäväpiiri...hieman dysfunktionaalinen perhe toki molemmin puolin, mutta Homi on oppinut pitämään näihin sopivaa etäisyyttä. Ja eräänä iltana häntä lähestyy mies, hinduaskeetti, joka sanoo olevansa Homin kohtalo. Mies ilmestyy aika ajoin myöhemminkin, mutta kukaan muu ei näytä häntä näkevän, ja samalla Homi alkaa miettiä yhä enemmän kohtaloa, ja alkaa punnita uusiksi elämäänsä, perhesuhteitaan, avioliittoaan, työtään...

Ööh, täytyy kyllä sanoa että aika iso osa kirjasta tuntui menevän minulta ohi. Ei-kovin-paksussa kirjassa riitti henkilöitä sen verran että näissä oli vaikea pysyä mukana että kuka on kuka ja mitä nämä kirjassa tekevät, ja kun näkökulmahenkilön elämä ja käytös on kasvavan eksentristä ja surrealistista, niin ei paljoa auta. Ja paljon on puhetta kohtalosta, jossa käsitteenä on intialaisissa filosofioissa ilmeisesti hyvinkin paljon sävyjä, joita hieman kirjan alussa selitettiin, mutta en ole varma kuinka paljon tajusin (mutta ilmeisesti yhtenä aiheena on että kuinka paljon Homia todella ohjaa kohtalo, ja kuinka paljon näennäisestä toimintaa ja tapahtumia sitovasta kohtalosta on illusorista, tai jopa Homin tekosyy ottaa etäisyyttä perheeseen, työhön, aviomieheen, kaikenlaisiin sidoksiin ja vastuisiin...

Ja joka tapauksessa jälkimmäisellä puoliskolla tulee odottamaton juonenkäänne jossa ihan vaan tipahdin kärryiltä, että mitä tässä oikein tapahtuu, eikä niille kärryille enää noustu.    

Vaikea sanoa, olisiko tämä vaatinut enemmän sellaisen kulttuurisen kontekstin ymmärtämistä, joka minulta puuttuu, vai onko kyseessä teos jossa alunperinkin muutama kutkuttava idea ja tyylikäs kohtaus muodostavat pintasilauksen, jonka alta löytyy kovin niukasti substanssia, kokonaista koherenttia kirjaa (muutama kutkuttava idea ja tyylikäs kohtaus siis kyllä löytyy). Jätän kysymyksen auki. 

No, Helmet-haasteessa tämä on 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen 

Tito Colliander - Ristisaatto

Vaikka nimenä on tullut varsin usein vastaan, ei ole aiemmin tullut Tito Collianderia luettua. Tämä varhainen romaaninsa sattui olemaan tarjolla ja sopii hyvin Suomen kirjat -haasteeseeni (julkaisuvuosi 1937), joten tartutaan. Suomennos on Kyllikki Härkäpään.

Teos jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä osassa ollaan vallankumouksen jälkeisessä Pietarissa, jossa on puutetta monesta asiasta, ja elämä on varsin sekasortoista ja jännittynyttä. Nuori päähenkilömme Tomas palaa kaupunkiin, mutta kotona asuukin vieraita ihmisiä, ja vanhemmat ovat jo paenneet rajan yli Suomeen. Tomaskin alkaa selvittää mahdollisuutta seurata perässä, mutta siinä on omat ongelmansa ja kaupungin elämässä ristiriitansa ja jännitteensä. Ja lopulta matkaan päästään ja rajankin yli, mutta siinä sivussa Tomas aiheuttaa hyvän ystävänsä väkivaltaisen kuoleman. 

Toisessa osassa ollaan Suomessa: Tomas pääsi rajan yli, löysi vanhempansa, ja työpaikkojakin löytyy, vaimo ja lapsi...mutta niin myös eksistentiaalista ahdistusta, syyllisyyttä, juurettomuutta. Ahdistusta lääkitään vaihtamalla työpaikkaa, asuntoa, perheen ohella viihdytään kovasti myös toisen nuoren naisen seurassa ja alkoholikin maistuu holtittomissa määrin...vaikkei sitä tarkoitakaan, aiheuttaa Tomas kärsumystä itselleen ja läheisilleen, ja on myös tietoinen tästä ja siitä koettu syyllisyys vain pahentaa tilannetta.

Jonkinlaista katkosta siis tarvitaan, ja sattumalta kuultu kommentti etelä-Virossa tapahtuvasta ristisaatosta kuulostaa tarpeeksi hyvältä. Tomas katselee kylästä kylään kulkevaa pyhiinvaeltajien joukkoa taas hieman ulkopuolisena, mutta toisen Suomesta tulleen vaeltajan, vanhus Ivanin, mukana tulee myös liittyneeksi seurueeseen, pitemmälle kuin aikoikaan.

Jooh. Varsin psykologisella otteella mennään, ja eksistentialistisen ahdistuksen ja juurettomuuden kuvauksia ei tällä tasolla ollut kai suomalaisessa kirjallisuudessa niin nähty (vaikka samalla hieman tuleekin mieleen Dostojevski): myöhemmät ajat ovat sitten kuroneet tätä kiinni, mutta onhan tämä silti nautittavaa tekstiä. Ilmeisesti ainakin jotkut tapahtumat ovat Collianderin omakohtaisia kokemuksia, vaikka toki kaunokirjallisuudeksi filtteröitynä: ehkä myös ne vaikuttavimmat kohtaukset. Ja kirjailijan tuotannossa uskonnollisuus on ymmärtääkseni vahvasti mukana, eli ehkä myös kääntymystarinassa on omaa. 

Ei nyt suursuosikikseni noussut mutta ehkä muutakin Collianderia pitää joskus...Helmet-haasteessa tämä menee siis hyvin kohtaan 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin. Ja kirjan on lukenut myös Anneli.

Marja-Liisa Vartio - Hänen olivat linnut

Palaamme taas Marja-Liisa Vartion pariin: aiemmin olen lukenut varhaisen runokokoelmansa Seppele ja romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, nyt sitten vuorossa postuumisti julkaistu romaaninsa, joka näköjään nauttii yleisesti suurinta arvostusta...

Ja on tässä aika paljon samaa kuin tuossa aiemmassa romaanissa, mutta vielä enemmän ja pitemmälle vietynä. 

Adele Broms elää varhain kuolleen miesvainajansa, rovasti Birger Bromsin vanhassa kotitalossa perheen vanhojen tavaroiden, erityisesti Birgerin lukuisien täytettyjen lintujen keskellä. Välit Birgerin kahteen siskoon, joista toinen on naimisissa kylän apteekkarin ja toinen kunnanlääkärin kanssa, ovat varsin kireät, vaikka samalla kunniallisuudesta tiukasti kiinni pitäen nämä tietysti valvovat asioita, ja Adelen eksentrisyys ei tee asiasta helppoa.

Ja eksentrisyydestä johtuen talossa on ollut vaikea pitää palvelusväkeä, lopulta talossa pysyy vain Alma, miesmäiseksi sanottu palvelijatar, ja Adelen ja Alman monimutkainen keskinäinen suhde onkin romaanin ydin: välit ovat usein kireät ja Alma lähtee useamman kerran tiehensä mutta palaa aina takaisin, koska ei hän oikein muuallakaan osaa olla, ja on hänelläkin omaa vaikutusvaltaansa Adelen yli (vaikka toki Adelella on myös taipumusta uhriutumiseen), riippuvuussuhde on molemminpuolinen (ja vastaavasti Adelen kälyt ovat yhtä lailla riippuvaisia ettâ Alma jaksaa pysyä talossa. Apteekkari Holger viihtyy vieraisilla muuten vain, omista syistään).

Kerronta on fragmenttista, melkein pelkkää dialogia joka epäsuorasti kuitenkin paljastaa henkilönsä, miljöönsä, tapahtumansa vaikka pysyykin samalla aina epäluotettavana. Alma on talossa parisenkymmentä vuotta, mutta keskusteluissa palataan toistuvasti kauemmaskin menneisyyteen, ja monissa luvuissa käy hyvin ilmi että samoja asioita on puhuttu uudestaan ja uudestaan, keskinäiset tarinat osataan jo ulkoa ja silti niitä pitää toistaa, ja monenlaiset hulluudet ja pakkomielteet vainoavat monia henkilöitä (myös heitä jotka ovat mukana vain puheissa: kirjan nimessä mainittu "hän" on Birgerin Otto-setä, eksentrinen ja levoton hänkin, ja lintuhulluus oli tarttunut Birgeriinkin, ja Adelen ja Birgerin poika on myös levottomuuden perinyt vaikkei kiinnostusta lintuihin). 

Jep jep. Teos mainitaan suomalaisen modernismin klassikkona, ja hyvin näen miksi: kirjallinen laatu on eittämätön, mutta olhan tämä minusta hyvinkin raskas lukea, ja samoin kuin rouva Pyyn tapauksessa, olen varsin iloinen että pääsin pois näiden henkilöiden seurasta.

Vartio ammentaa paljon sukuriidoista erityisesti perintöihin liittyen, niistä loputtomista vatvomisista missä ovat ne mamman paremmat hopealusikat ja kuka vei sen tyynyn joka oli minulle luvattu (ja ei edes tavarat itsessään ole niin tärkeitä kuin periaate ja oikeudenmukaisuus), ja tekee sen hyvin uskottavasti. Ja tunnen muutenkin ihan tarpeeksi ihmisiä, joilla on taipumusta vatvoa loputtomiin, mitä oli vuosia tai vuosikymmeniä sitten tehty ja kuka silloin teki vääryyttä kenelle, että totean Vartion kerronnan olevan hyvin uskottavaa. Mutta olen samalla tätä tarpeeksi nähnyt ja kuullut, että varsinaisesti haluaisin viettää vielä lisää aikaa fiktiivisten edustajien keskellä...    

Eli samoin kuin edellisen romaanin kanssa, tunnistan teoksen ansiokkaaksi mutta suhtaudun siihen suurella varautuneisuudella. Mutta hyva kuitenkin että luin. Muita bloggauksia löytyy aika paljon: Airi, Janne, Anneli, Elina, Lukijatar, Mila...ja Helmet-haasteeseen tämä menee tietysti kohtaan 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.

Amélie Nothomb - Antikrista

Pitkästä aikaa taas Amélie Nothombia. Olen joitain kirjoja lukenut, suomennetut Vaitelias naapuri ja Nöyrin palvelijanne eivät ole tullee blogatuksi, alkukielisiä sentään muutama. Ja nyt taas yhden näistä harvoista suomennoksista pariin (suom. Heidi Siitonen).

Ja kas, taas on kirjan keskiössä henkien taistelu, joskin tällä kertaa kamppailijoina on kaksi teinityttöä. 16-vuotias Blanche on yksinäinen ja huomaamaton tyttö, joka opinnoissaan tapaa samanikäisen Kristan, jolla riittää kauneutta, valovoimaa ja ystäviä. Krista on kotoisin Belgian itäosista Saksan rajalta ja matka Brysseliin on varsin pitkä, joten Blanche ehdottaa että tämä voisi majoittua hänen perheensä luona yhtenä viikonpäivänä jolloin on varhainen aamuluento. Krista suostuu ja hurmaa myös Blanchen vanhemmat, samalla kun Blanchelle paljastuu Kristan toinen puoli, manipuloiva ja narsistinen kiusaaja...

Nothomb nostattaa teini-iän kasvukertomuksensa jo myyttisiin sfääreihin. Tapahtumissa on realismia mutta tavanomainen realismi ei tapaa Nothombin kirjoissa olla ykkösprioriteetti, ja sen verran karrikoitua ja liioiteltua monen henkilön käytös oli, että tässä tuodaan jo hieman satumaista tunnelmaa: nuori tyttö päästää pahantahtoisen vaihdokkaan elämäänsä, ja tämä vaihdokas valtaa lumovoimallaan koko elämän ja uhkaa sysätä tytön täysin sivuun: eräänlaista myyttiä tässä rakennetaan teini-iän kasvukertomukseen, piikikkäällä mustalla huumorilla höystettynä.

Kiinnostavasti kirjan nimikin ei jää vain ohimeneväksi heitoksi, vaan sen symboliikka on sommiteltu osaksi kirjaa. Kristan luonne petollisena eksyttäjänä tuntuu ottavan piirteitä Johanneksen kirjeistä ja ilmestyksestä, ja Blanchelle eräänlainen huomattava oivallus on sijoitettu loppiaiseen, Herran ilmestymisen juhlaan, tunnistaessaan että hänet ja ja vanhempansa on väännetty jonkinlaisiksi käänteisiksi kolmeksi kuninkaaksi.

Samoin lopullinen konfrontaatio on sijoitettu merkitykselliseen päivään, juuri ennen pääsiäisloman alkua (eli kiirastorstaiksi?). Ja jos Krista on Antikrista, niin Blanche on tällä kertaa käänteinen Juudas, joka vastaa Kristan juoniin suudelmalla. Ja tämä ele on tehokas, koska myytin logiikka niin määrää. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin).

Ja samalla vaikka henkien taistelu käydäänkin loppuun saakka, niin eipä se koskaan todella lopu...

Vaikka Nothombin suhteen odotukset ovatkin korkealla, niin tämän aihe ei kuitenkaan ensisilmäyksellä tuntunut erityisen kiinnostavalta ja sen vuoksi sen lukeminen on lykkäytynyt, mutta olihan tämä kiehtova, ajatuksia ravisuttava teos (ja niin, vaikka tätä jossain on nuortenromaaniksi nimetty, niin ei tämä minusta sellainen ollut vaikka päähenkilöt teinejä ovatkin, kasvukertomuksen myyttisyys etäännyttää sen kohteistaan).

Bloggauksia löytyy useamman vuoden takaa: Kirjanurkkaus, Salla, Sanna, Elegia... 

 Helmet-haasteessa otetaan kohta 45. Kirjassa on kiusaamista 

Graham Greene - Brighton Rock (Kiveä kovempi)

 

Taas vaihteeksi Graham Greenea, jolta olen pari teosta blogannut aiemmin (ja jotain muuta lukenut kauan sitten). Tällä kertaa vanhemmasta päästä tuotantoa, sotienvälisestä Brightonin merenrantakaupungista ja sen alamaailmasta.

Kirjassa hypätään heti keskelle tapahtumia, kun lehtimies Hale on tullut Brightoniin lehtensä kilpailun vuoksi (hän kiertelee kaupungilla piilottaen kortteja suunnitellulla reitillä, korttien löytäjät saavat pienen palkinnon ja iso palkinto on luvassa sille joka tunnistaisi Halen). Mutta pian (kirjan aloituslauseessa) hän tajuaa, että paikallinen rikollisjengi aikoo tappaa hänet: "Hale knew, before he had been in Brighton three hours, that they meant to murder him."

Ilmeisesti vaikuttimena oleva tapahtuma mainitaan Greenen edellisessä romaanissa A Gun for Sale, jota en ole lukenut, mutta ei se romaanin kannalta edes ole kovin tärkeä (Halen tekemä juttu oli omalta osaltaan johtanut jengin edellisen pomon, Kiten, tappoon alamaailman välienselvittelyssä), murha itsessään laukaisee tapahtumasarjan. 

Jengin johtajaksi on noussut Pinkie, 17-vuotias kunnianhimoinen sosiopaatti, ja tälle näppärästi Halen kuolema määritellään luonnolliseksi, eikä poliisilla ole tarvetta jatkaa tutkimuksia. Mutta tapahtumilla on todistajia: nuori tarjoilija Rose tietää liikaa, vaikkei ehkä tiedäkään ihan mitä tietää, ja Halen seurassa vähän ennen tämän kuolemaa ollut Ida arvelee myös että asiassa on jotain mätää, ja lähtee itse selvittämään asioita. Ja kun Kiten kuolema mahdollistaa uuden rikollispomon ottamaan Brighton haltuunsa, niin Pinkiellä riittää huolenaiheita, ja painostavassa vainoharhojen värittämässä tilassa on luvassa lisää väkivaltaa...    

"And where will you go, Spicer?" he said. His mind was quite made up, and for the second time in a few weeks he looked at a dying man. He couldn't help feeling inquisitive. Why, it was even possible that old Spicer was not set for the flames, he'd been a loyal old geezer, he hadn't done as much harm as the next man, he might slip through the gates into - but the Boy couldn't picture any eternity except in terms of pain. He frowned a little in the effort: a glassy sea, a gold crown, old Spicer. 

Greene pelaa kirjassa vastakkainasetteluilla, korostettuina sarkastisille tasoille. Brighton on merenrannan turistikaupunki, ja turismi-julkisivun ja alamaailman karuuden kontrasti on raju. Samoin brittikirjassa luokkatietoisuus on hyvin rajusti mukana: Pinkien jengi on alaluokkaa, ja Pinkien ja Rosen slummitausta näkyy, kun taas uuden rikollispomo Colleonin liikkuminen paremmissa piireissä on jo itsetietoisesti korostettua, ja muidenkin henkilöiden tausta ja yhteiskuntaluokka on kyllä näkyvissä ja vaikuttamassa, ja osana konflikteja (niin Colleonin kuin Idan varsin häikäilemättömässä asioihin puuttumisessa näkyy luokan tuoma etuoikeutus suhteissa muihin...)

Tässä teoksessa Greene tuo mukaan myös uskonnollisia ja moraalisia teemoja ja niiden vastakkainasetteluja...Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, vaikka Pinkie ei kykenekään oikein uskomaan muuhun kuin helvettiin, taivaan olemassaolosta ei olla niin varmoja, ja illuusioita omasta kohtalosta ei elätetä: samoin Rosen valinnoissa näkyy ajatus hyvästä ja pahasta, ja kyllä hänkin tietää hyvin Pinkien olevan paha, mutta valitsee sitten itsekin olla kadotettuja yhdessä (ja toisaalta tässä mallissa tulee esiin myös kysymyksen pelastuksesta ja armon mysteeristä). 

Ja tälle kontrastina on Idan ajatus oikeasta ja väärästä, hän haluaa saada Halen murhan rangaistuksi koska se on oikein, vaikka itsekin pian huomaa että Hale henkilönä alkaa haihtua mielestä merkityksettömänä: juttua jatketaan, koska oikeutetun koston ajaminen on lopulta, no, hauskaa. Ja moraalisesti arveluttavammat asiat taas sivuutetaan koska ei niistä ole mitään vahinkoa kenellekään. Itsetarkoituksellisessa oikeudessa ei tietenkään armo tai pelastus tule kysymykseen, ja samalla mieleen tulee, että Idan oikeudenjano omalta osaltaan vaikuttaa siihen että kirjan tapahtumat tapahtuvat, ja vahinkoa seuraa myös monille sellaisille jotka eivät sitä ehkä ansaitsisi...(mieleen tuli Muriel Sparkin kirja A Far Cry from Kensington, jossa sama problematiikka on esillä, ja jonka päähenkilössä rouva Hawkinsissa on yhtäläisyyksiä Idaan...ja luulenpa että Spark tuntee Brighton Rockin). 

Pinkie on kiehtova pahishahmo, ja vaikka rikosjännäritarina tavallaan päätyykin loppuunsa, niin ristiriidat ja kontrastit jäävät hankaliksi, paradoksaalisiksi, mysteereiksi, joten dekkarin lajityyppirajoja venytetään hyvinkin kiinnostavaan ja tyhjenemättömään tapaan (ja samalla sotienvälisen brittiläisen alamaailman kuvauksessa on oma viehätyksensä...) Hivenen mietitytti josko voisin laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 1. Brittiklassikko, mutta kai muutama Greenen keskeinen teos, joihin tämäkin kuuluu, on laskettavissa moderniksi klassikoksi (ja haastekohtaan ei muuten ole nyt tunkua).

Shan Sa - Porte de la Paix céleste (Taivaallisen rauhan portti)

 

Täsmänostoja lukujonosta Helmet-haasteen johdosta, joskin tämä Shan San esikoisromaani on kyllä ollut hyllyä lämmittämässä jo muutaman vuoden...no, hyvä että nousee luettavaksi.

Kirja alkaa vuoden 1989 opiskelijaprotesteista Taivaallisen rauhan aukiolla, niiden muututtua verilöylyksi. Ayamei, nuori opiskelija, on ollut yksi näkyvimmistä aktivisteista (ja herättänyt huomiota medioissa yhtenä yhteiskunnallisen debatin harvoista naisista) on päässyt pois paikalta ennen kuin tilanne kääntyi pahaksi. Mutta luonnollisesti pakoa on jatkettava, etsintäkuulutukset on annettu ja vaikka tukijoita onkin, niin on myös potentiaalisia kantelijoita...

Häntä etsimään lähetetään sotilas Zhao, jolle uskollisuus valtiolle ja velvollisuudentunto on kaikki kaikessa. Mutta kun jahdissa Zhao tutustuu paremmin Ayamein ajatuksiin ja henkilöön (mm. vanhojen päiväkirjojen avulla), alkaa tämä kiinnostaa muutenkin kuin vaarallisena rikollisena joka täytyy saada kiinni elävänä tai kuolleena, samaan tapaan kuin Ayamei oli aikoinaan päätynyt kyseenalaistamaan annettua indoktrinaatiota (ja samalla Ayamei vuorostaan miettii miten hänen toimintansa on vaikuttanut niin moniin läheisiin...) 

Ja mihin lopulta päädytään kaukaisella maaseudulla, jonka asukkaiden elämänmenosta Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat ovat niin kovin kaukana?

Viehättävä teos tämä kyllä oli. Yhteiskunnallisuus on mukana, mutta hyvin yksilötasolla toteutettuna, ja vaikka psykologista syvyyttäkin on aika säästeliäästi käytetty, ovat eri puolet ja näiden toiminta ja ajatukset kuitenkin motivoituneet...ja yksilötarina pitää teoksne viehättävän pienenä ja tunnelmallisena.

Huomaan Shan San muuttaneen Ranskaan aika pian noiden Tiananmenin tapahtumien jälkeen, vuonna 1990, ja olleen myös nuori opiskelija, mutta muutto tapahtui kuitenkin ilmeisesti rauhallisemmissa merkeissä. Ja sinne kirjailija myös kotiutui ja muuton jälkeinen kirjallinen tuotanto, siis myös tämä romaani, on kirjoitettu ranskaksi (runotuotantoa oli julkaissut kiinaksi jo seitsenvuotiaasta lähtien...)

Ja Helmet-haasteessa tällä saadaan kohta 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset (kuten kirjan nimi vinkkaa, ensimmäisessä puoliskossa kirjassa ollaan Pekingissä).     

Georges Simenon - Maigret et son mort (Maigret ja hänen vainajansa)

Taas vaihteeksi Simenonin Maigret-kirjoja: etenen epäjärjestyksessä, mutta sarja taipuu siihen kyllä, ja tämä teos on sarjan keskivaiheilta 40-luvun lopulta. 

Maigretille soittaa hermostunut mies eräästä Pariisin pienistä baareista: hän epäilee että häntä seurataan, pahat mielessä. Mutta ennen kuin hän oikein pystyy selittämään asiaansa kunnolla, joku tulee paikalle ja hänen täytyy mennä. Ja vähän myöhemmin mies soittaa taas, mutta sama toistuu. Yksi Maigretin alaisista käy paikan päällä ja saa soittajan tuntomerkkejä muttei sitten muuta, mutta pian mies löytyy: puukotettuna Place de la Concordella, aivan kuin tämä olisi tarkoituskin tulla löydetyksi mahdollisimman nopeasti. Mutta kuka mies on ja mitä tapahtui?

No, vaikka alussa ollaankin vielä kovin sumussa, alkaa juttu pian kehittyä, ja siitä löytyykin paljon ulottuvuuksia, yhteyksiä vielä isompiin rikosvyyhteihin, joiden tekijät ovat selvästikin valmiita tappamaan. Ei tämäkään kirja arvoitusdekkari ole, kun lukijalla ei ole mahdollisuuksia hoksata itse mistä on kyse, mutta siinä missä aiempia lukemiani kirjoja luonnehtisin romaaneiksi joiden aiheena on rikos, niin tämä teos on varmaan perinteisemmän dekkarigenrenkin odotuksiin tyydyttävämpi, sen verran trilleriainesta saadaan mukaan (ja toisaalta hyvin hienovaraista huumoriakaan ei unohdeta).

Maigretin vahvuudet ovat paikallaan, tunnelman, henkilöiden, yhteiskunnallisen kirjon kuvaus kompaktissa muodossa, ja tällä kertaa kolutaan paljon Pariisin alamaailmaa halpoine baareineen, vedonlyöjineen, epämääräisine hotelleineen jne. Simenon toteuttaa kuvauksen enemmän impressioina ja välähdyksinä kuin systemaattisena esityksenä, mutta samalla se tulee kuitenkin eläväksi. 

Mietin joskus toisaalla että mikäköhän mahtaa olla saman aikakauden katuvalokuvaajien merkitys Simenonille: erityisesti yöhon, puolimaailmaan ja rikoksiin keskittyvien kuvaajien kuten Pariisin Brassaïn ja New Yorkin Weegeen. Tekisi mieli kuvata näitä Maigreteja juurikin valokuvamaisiksi kirjoiksi...

Francesco Serantini - Paavin pyssy

En ole aiemmin Francesco Serantiniakaan lukenut, tai oikeastaan tästä edes kuullut aiemmin, mutta italialainen kirjallisuus on tavannut olla kiinnostavaa, joten kokeillaan kun käsiin tuli (suomennos Ulla-Kaarina Jokinen).

Alkua lukuun ottamatta sivussa oleva kertoja (ehkä kirjailija itse, ehkä kertoo todellisista tapahtumista) alkaa tarinoida 1800-luvun puolivälistä, rosvopäällikkö Passatoresta jonka kertojan isoäiti vielä muisti ja joka oli ollut eräänlainen paikallinen Robin Hood -hahmo, ja kertojan eräästä esi-isästä.

Falcone on nuori mies, vakavaraisesta perheestä, ei puutetta ulkonäossä tai aivoissa, ja suurena intohimonaan metsästys. Ja hänelle onkin tullut oikein laadukas metsästyskivääri, joka on aiemmin kuulunut paavi Leo XII:lle...mutta eräänä päivänä hän sattuu sotkeentumaan rosvo Passatoren asioihin ja joutuu siitä tietysti ongelmiin lain silmissä: ja kun Passatore ystävällisesti vielä järjestää vankilapaon niin ollaan vielä syvemmin liemessä. Ja sitten sattuu ja tapahtuu.

Jonkinlaista veijariromaania tässä kehitellään, mutta hieman muodottomaksi ja ei-niin-kiinnostavaksi tämä kyllä jää. Kirjan nimeäkin jäin ihmettelemään, kun lopulta aika vähäiselle merkitykselle kyseinen tuliase kirjassa jää, ja ei kuitenkaan ole suomennokseen keksitty kun alkuteoskin sen nimeensä nostaa. Oli lyhyt joten luki kivuttomasti mutta en ihmettele että ei ole teos saanut kummempaa huomiota (ja Arvosteleva kirjaluettelo oli aika tylynä).

Italo Calvino - The Castle of Crossed Destinies

Vaikka laskenkin Italo Calvinon suosikkikirjailijoitteni terävimpään kärkeen, niin ei tämän tuotannosta ole juuri tullut blogattua, kun jo ennen blogiaikaa luin kaikki mitä käsiini sain ja muutaman teoksen pariin kolmeen kertaan...mutta onhan näitä jotain vielä lukematta.

Tämä lienee niistä suomentamattomista ainakin useimmin mainittuja: fantasiakertomus kahtena versiona, jossa kertoja saapuu keskellä metsää olevaan linnaan/tavernaan, jonne on kertynyt iso joukko muitakin kulkijoita. Merkillisesti kaikki paikallaolijat ovatkin äkisti mykistyneet, ja kertojakaan ei saa sanaa suustaan. Mutta onneksi käsillä on pakka tarot-kortteja, ja näiden symboliikkaa käyttäen eri tarinoitsijat voivat kertoa tarinoitaan...

Kortteja on rajallinen määrä, mutta korttien asettuessa pöydälle riveihin, eri kertojien korttirivit alkavat risteillä toistensa yli, käyttäen joitain samoja kortteja, ja vaikka symbolit ovatkin samoja, on niiden merkitykset hieman erilaisia riippuen millaisessa tarinassa ja missä yhteydessä niihin viitataan, ja samoillakin korteilla voi kertoa eri tarinoita riippuen luetaanko niitä alusta loppuun vai lopusta alkuun, lopputuloksena risteilevä tarinoiden verkosto...

Calvino viljelee tässä runsaasti kirjallisuusviitteitä: perusasetelma on tuttu Canterburyn tarinoista, Decameronesta ja sittemmin lukuisista muista lähteistä, tarinoiden joukosta löytyy Faust, Hamlet, Perceval, Lady Macbeth kuin Raivoisa Roland, ja korttien symboliikassa riittää katseltavaa. Ja tietysti isossa osassa on kertominen yleensä, ja tämän varsin kokeellisen menetelmän käyttö tarinasarjojen kehittelyssä.

Vaan samalla on todettava, että moni tarina ja miten ne on lopulta kirjoitettu auki ei ollut kovinkaan kiinnostava. Kirja on lyhyt, ja ihan kirjana luettavana se ei ole lähimainkaan tekijänsä parhaimmistoa. Mutta sen perusidea on innostava, ja houkuttaa hieman itsekin kokeilemaan miten esittää tuttuja tarinoita näillä symboleilla ja millaisia uusia tarinoita voisi syntyä pöydälle muodostuvista korttiriveistä. 

Hilda Huntuvuori - Suomen apostoli

Joskus useampi vuosi tuli mainituksi Hilda Huntuvuori (mainitsija taisi olla Peegee Hydatoon -blogin Jorma), aikanaan suosittu historiallisten romaanien kirjoittaja joka on sittemmin jäänyt aika unohduksiin. On ollut tarkoitus kokeilla jotain kirjojaan, ja kun niitä näppärästi löytyi muutama kirjaston hyllyssä, ja vuonna 1923 julkaistu kirja sopii hyvin Suomen kirjat -listalleni, niin luetaan. 

Ja kun päähenkilö on sama, niin oli kiinnostava tehdä vertailuja kuukausi sitten lukemaani Pyhän Henrikin taivaskorvat -teokseen. Julkaisujen välillä on hivenen yli sata vuotta, ja toisaalta kun piispa Henrikin vaiheista edes ennen kuolemaa ei lopulta ole kovinkaan paljon tietoa tai edes legenda-aineistoa, niin kirjailijoilla on aika vapaat kädet kehitellä oma versionsa, ja ehkä nämä versiot myös kertovat jotain omasta kirjoitusajastaan...

Huntuvuori seuraa hieman perinteisempiä latuja niin historiallisen romaanin, hagiografian kuin legendatraditionkin suhteen: Henrik on englantilainen aatelinen, joka historiallisen romaanin periaatteiden mukaan on jossain määrin läsnä aikakauden merkittävimmissä tapahtumissa ja merkkihenkilöiden seurassa...nuorna miehenä lähtee ristiretkelle Jerusalemiin mutta pettyy sekasortoisenn ristiretkiarmeijan toimiin, ja takaisin tullessa taas kotikartano on tuhoutunut kuningas Tapanin ja prinsessa Matilden välisessä sisällissodassa. Itsesyytökset vievät Henrikin Clairvaux'n sistersiiniluostariin, jossa hänestä tulee Bernhard Clairvaux'laisen sihteeri ja henkiystävä...kunnes tie vie kardinaali Nicolaksen, tulevan paavi Hadrianus IV:n, seurassa Skandinaviaan jossa kardinaali asettaa hänet svealaisten piispaksi. Ja sieltä tie vie tietysti lahden yli Suomen puolelle.

Niin, ja tietysti Henrik on kaunis, älykäs, monitaitoinen ja kaikkien rakastama jne. Huntuvuori kirjoittaa vastaitsenäistyneelle Suomelle mahtipontisen ylevää historiaa, jolle varmastikin oli tilausta, vaikka nykyajalle Louhimiehen maanläheisempi versio on ehkä helpommin omaksuttava (vaikka toki siinäkin on omaa ylevyyttään): vaikka jälkimmäinen kirjottaakin tietoisemmin pyhimyksestä, on Huntuvuoren versio selvästi lähempänä klassista hagiografiaa. Kiinnostavasti molemmat kirjailijat nostavat Henrikin äidin merkittäväksi vaikuttajaksi poikansa henkiseen kehitykseen, vaikka Huntuvuoren kirjassa tämä ei kovin paljoa mukana ehdikään olla...

Huntuvuori päätyy myös hylkäämään ajatuksen, että Suomi olisi ollut täysin pakanamaa Henrikin tullessa: kristinusko oli levinnyt rannikoille jo edellisten sukupolvien aikaan, ja kastettuja oli jo aimo joukko, vaikka toki myös vastustusta ja kristittyjen yhteisöt olivat hyvin epävarmalla pohjalla: Henrikin rooli onkin juuri kristinuskon aseman vakauttaminen Suomessa, kylvö jo hyvin valmisteltuun maaperään.

Tjooh. Vanhempien historiallisten romaanien tapaan tämän kiinnostavuus on ehkä enemmän siinä mitä ne kertovat kirjoitusajankohdastaan kuin varsinaisesta kohteestaan: nykylukijalle tässä on jo sen verran kynnystä, että en nyt varsinaisesti odota minkään kustantamon innosta hihkuen ryntäävän ottamaan tästä uusintapainosta. En nyt minäkään faniksi tullut, mutta ehkä jotain muutakin kirjailijalta vielä luen... 

Paolo Maurensig - The Lüneburg Variation

Tätä kirjaa lukiessani aloin muistella jossain näkemääni kuvausta (saattoi olla Tommi Melenderin blogissa) "globaalista literary fictionista" genrenä ja sen kliseistä. Tämä Paolo Maurensigin esikoisromaani on saanut kanteensa positiivisia blurbbeja, mutta tuosta assosiaatiostani voinee päätellä että en ollut kovin ihastunut kirjaan. Mutta koska kirjassa on jonkinlaista jännärirakennetta (se ollen tietysti yksi genreklisee), niin varsinaisesti kirjaa kommentoidakseen pitää käsitellä joitain käänteitä, eli jos pelkää SPOILEREITA ja haluaa kuitenkin kirjan lukea laimeusvaroituksestani huiolimatta, niin ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Niin, kirjan alussa vanhahko wieniläinen teollisuuspamppu ja shakkimestari on kuollut: luultavasti itsemurha, mutta syy olisi tuntematon, samoin jotkut kuolinpaikalla näkyvät vihjeet vaikuttavat käsittämättömiltä. Tämän jälkeen kerronta siirtyy hieman aikaisempaan hetkeen, junamatkaan jossa kyseinen herra kohtaa nuoren miehen, joka myös osoittaa kiinnostusta shakkiin, ja alkaa kertoa tarinaa omasta shakinopettajastaan, jonka vaiheet tottakai liittyvät vanhempaan herraan, vaikkei yhteydet heti olekaan ilmeisiä.

Kirjan alkupuolen kuvaus shakkiobsessiosta oli aika mainiota, vaikka mieleen tulikin Stefan Zweigin Shakkitarina ja vähän myös Yasunari Kawabatan Master of Go (ja vertailu ei ihan ole Maurensigille eduksi). Varsinaiset pelikuviot pysyvät hyvin epämääräisinä, joten mitään syvällistä shakkiymmärrystä tuskin tarvitaan (enkä tiedä onko tällä ansioita oikeasti asiaa harrastavien piirissä, ainakin yhden närkästyneen nettikommentin tätä vastaan luin). Mestaruus- ja obsessiokuvauksessa vedetään jonnekin mystisyyden ja maagisen realismin rajamaille muttei tietenkään liiaksi, koska tämähän on vakavasti otettavaa literary fictionia, ja samasta syystä myös niillä jännäripiirteillä vaan flirttaillaan. Tämä flirttailu on kuitenkin myös tämän genren klisee... 

Ja sitten kirjan toisella puoliskolla salaisuuksien keriytyessä auki mukaan tulevat natsit, ja tässä vaiheessa huokaan syvään. En tosiaankaan ole innostunut niistä loputtomista "Auschwitzin puhelinmyyjä"-tarinoista, ja truistinen ilkeät-natsit-ovat-ilkeitä -teema vaikuttaa minusta modernissa kirjallisuudessa niin kovin usein sentimentalistiselta manipuloinnilta, halpahintaiselta kliseeltä jolla tuoda gravitaksen ja vakavuuden tuntua kirjaan. Ja juuri sellaiselta se tässä kirjassa tuntuu. 

Jepjep. Kirja on tietysti ihan taitavasti kirjoitettu, sliipattu sujuvuus kuuluu tietysti myös tämän ei-genre- genren ominaisuuksiin, vaan ei ihan kauheasti kannata jäädä ajattelemaan onko henkilöissä ja näiden toimissa juuri syvällisyyttä, niin paljon kuin tässä onkin ääripersoonallisuuksia ääriolosuhteissa...näissäkin näkyy vahva kliseisyys ja oma omituisuutensa on katoaminen heti kun ovat täyttäneet dramaattisen funktionsa (joka korostettuna voisikin olla tavallaan aika kiinnostava kerronnallinen elementti, nyt se näyttää vain siltä että näillä ei ole merkitystä). 

Paavo Rintala - Jumala on kauneus

Jumalauta, minä olen mesimarja.

Eipä ole aiemmin tullut Paavo Rintalaakaan luettua, vaikka niminä on muutama kirjansa ollut tuttu. Tämä romaani löytyi hyllystä, ja sopii myös Suomen kirjat -listalleni, vuodelle 1959 kaivattiin teosta...  

Kirjan nimi on jyrkkä mutta aiheeseensa sopiva: tämä on taiteilijaromaani jonka ytimessä on kauneuden (tai Kauneuden) tavoittelu. Kauneuden jonkinlaisena transsendenssina, näköpiirissä melkein häilyvänä mutta aina pakenevana, ja yritykset tavoittaa se ja esittää se maalauksessa epäonnistuvat ja onnistuessaankin eivät ainakaan muut tunnu ymmärtävän...

Nimeämätön päähenkilömme (joka perustuu Vilho Lampeen, vaikka Rintala kieltääkin tämän olevan elämäkertaromaani) on Helsingissä opiskelun jälkeen palannut kotiseudulleen Limingalle, ja maatöiden ohessa maalaa vimmaisen tuotteliaasti. Välissä käydään Pariisissa, mutta Limingalle palataan. Taiteilija hakee paikkaansa ja auktoriteetteja, ottaen ja hyläten: maalaako lehmille vai museoihin, seuratako Mussolinia vai Van Goghia, kaikki nämä vuorollaan omaksutaan ja sitten torjutaan (Vermeer sentään saa pidemmän armon), vain kauneus on, mutta senkin ne yrittävät tappaa. 

Suuri osa kirjasta on virtaavaa sisäistä monologia (eikä se aina pysy sisäisenä): Rintalan kuvaama henkilö on eksentrinen, ja ympäristönsä kanssa jatkuvassa irrallisuuden ja väärinymmärryksen tilassa, mikä eittämättä on traagista mutta toki kerronnassa on myös aimo annos huumoria. Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa, ja puhuessaan Kauneudesta päähenkilömme on toki samaa mieltä, mutta samalla moisessa mystisessä ehdottomuudessa moni muu asia tässä maailmassa vääntyy hullunkurisiin asentoihin...myönnän etten odottanut tämän kirjan olevan näinkin hauska.  

Toki lukiessa tuli mieleen myös vastikään toisaalla (sori, en muista enää missä) näkemäni pohdinnat, että luoville taiteilijoille itsekeskeisyys on varsin ominainen piirre: tämä kyllä pätee hyvin tähänkin kirjaan, joka kerronnallisestikin on oman kokemuksen absoluuttisuuden täyttämää. Ja siinä ei sitten muiden mielipiteet vaikuta, jos ei ihmiset ymmärrä niin lehmät ymmärtää.

Maalari hyppäsi kolmekymmentäseitsemän vuotiaana Merikoskeen. Hän oli siis asiallisesti ottaen epäonnistunut sekä taiteilijana ettâ ihmisenä.
- Hyvin tyypillisesti romanttinen taiteilijakohtalo, everstin rouva sanoo. 

Andrée Chedid - Nefritite

Tämä tuli vastaan kirppiksellä. Andrée Chedidia olen lukenut aiemminkin, mutta suomennettu tuotanto näkyy olevan aika vähäinen, yksi novelli antologiassa ja tämä romaani (suom. Saara Palmgren). 

Ja kuten nimestä voi päätellä, ollaan Egyptin historiassa varsin kutkuttavassa ajanjaksossa, faarao Ekhnatonin (/Akhenatenin) hallituskaudessa: reilu vuosi sitten luin Mahfouzin kirjan samasta aiheesta, ja Waltarin Sinuhe on tietysti aikoinaan tullut luettua...

Eli tapahtumasarja ja henkilöt ovat jo aika tuttuja: tällä kertaa puhujana ovat Nefritite ja kirjurinsa Bubastos, jotka kirjaavat muistonsa kun Horemheb on noussut valtaan ja Ekhnatonin ja Nefrititen rakennuttama uusi kaupunki on raunioina. Ja teemakin on tuttu, samanhenkinen kuin Mahfouzilla ja myös noissa aiemmin lukemissani Chedidin näytelmissä, ideologia ja sodan problematiikka.

Kirkas silmäni piti minua liian kauan uskossa, että rauhallisilla kansoilla on historiansa, että onnelliset kaupungit kestävät ikuisesti ja rakkaus elää kauan.
Ovatko ihmiset todellakin luodut sellaisiksi, että he oman luontonsa pakosta pyrkivät tuhoa kohti? Rakentaako ihminen yhä majansa tulivuoren reunalle?  

Ekhnaton on idealisti, rauhan ja armeliaisuuden tavoittelija ja kannattaja, ja Nefritite tämän vankkumaton tuki, rakastava puoliso, ja paikallinen utopia kukoistaakin muutamien vuosien ajan, mutta tämä ehdoton sisäänpäin kääntynyt pasifismi suistaa valtakunnan sekasortoon ja utopia sortuu raunioiksi erämaahan, osin ulkoisten paineiden ja osin sisäisten heikkouksien vuoksi.

Tämä aihe on tosiaan ollut Chedidillä aiemminkin esillä, ja probleemaan ei tarjota näppäriä mustavalkoisia ratkaisuja. Ja kun kirjailijalla on myös paljon runoilijantaustaa, niin tyyli on tässä varsin viehättävää...mutta luulen että olisin ehkä pitänyt tästä enemmän jos en tosiaan olisi lukenut noin vähän aiemmin tuota Mahfouzin hyvin samanhenkistä teosta (ja jonka moniäänistä kerrontaratkaisua pidän parempana).

Juha Mannerkorpi - Jälkikuva

Huomasin Juha Mannerkorven kirjoja löytyvän muutamia kirjaston hyllyssä, ja vaikka kirjailijan nimi on etäisesti tuttu ja on moninkertaisesti palkittu ja ilmeisen arvostettu, en ollut aiemmin lukenut, eikä tämä tunnu muutenkaan olevan kirjailija jota nykyään juuri luetaan. Siispä matkaan.

Teos asemoituu nopsaan aikakauden nouveau romanin linjoille (ja oman tuotantonsa ohella Mannerkorpi on suomentanut Sartrea, Camus'ta, Beckettiä, joten laji on arvatenkin tuttu). Kerronta on minäkertojan tajunnanvirtaista monologia, havainnointia varsin arkisista asioista ja puuhista, jossa yllytään varsin perinpohjaiseksi ja yksityiskohtaiseksi. Ja kaikki nuo pienet tapahtumat ja puuhat kiertyvät kohti samaa tyhjää aukkoa, kertojan vaimoa Hannaa, joka on kuollut vähän aikaa sitten. Kertoja sulattaa jääkaappia, syö viinirypäleitä, tekee piparkakkuja, hankkii kattokruunun ja ripustuttaa sen kattoon, kaikki tämä on kirjaimellisesti surutyötä. Ja ehkä se myös johtaa johonkin: yhteydet ovat katkeneet, mutta yhteyksiä olemassaolon ja maailman kanssa rakennetaan taas pikkuhiljaa. Vaikka dramaattiset käänteet kuuluvatkin toisiin kirjoihin, kehitystä tapahtuu, alussa kertoja on pahemmin hajalla, lopussa seesteisempi.

Huomaan myös kirjailijan oman vaimon kuolleen pari vuotta ennen tämän julkaisua, onko tämä siis autofiktiota tai myös kirjana surutyötä? Kokemuspohja auttaa kyllä varmastikin kirjan tunnelmaa, intiimiyttä, puhuttelevuutta. Tuon nouveau romanin ohella tästä tuli vähän mieleen myös Jon Fosse: Mannerkorven virkkeet eivät ole ihan sivujen mittaisia (mutta ehkä voisivat olla) mutta kappaleet kyllä ovat, ja samaa meditatiivista mutta eteenpäin kuljettavaa tunnelmaa tässä kuitenkin on.

Hieman hämmentävä, silla hyvällä tavalla surumielinen ja viehättävä teos, täytynee niitä muitakin teoksiaan siis vilkaista. Ja juuri tämä kirja oli tullut nostetuksi Suomen kirjat -haasteeni vuoksi, ehdokkaaksi vuodelle 1965. 

Tulen pois pöydän alta eikä patterinkaan alla ole muuta kuin lämmin rutikuiva pölyrätti kas rouvaa pillin on korjannut mutta täällä tämmöisiä, ja kun vilkaisen ikkunalaudalle radio on kuin kummitussirkka rukoilijasirkka silmineen sarvineen isä meidän joka olet taivaissa. Istuudun, istun. Taskulamppu on pöydällä kädessäni, tumma pöytä kuultaa muoviliinan läpi ja reikä on pitkulainen reunat koholla. En ajattele mitään ja sitten ajattelen hyllyjä silityspöytää roskasankkoa leivänmurua ja minussa rukoilee: ei enää enää ei enää ei enää. Jokin rämähtää on rämähtänyt ja parkaissut ja olemme heränneet, olen juossut portaat alas ja raapaissut tikun, olen saunassa lauteiden alla tikku hyppysissäni tikun valossa rotta joka nurin paiskautuneen liskun vieressä tuijottaa minua käpälät kaksi etukäpälää rinnatusten kuin hyrräävällä kissalla eikä lähde minnekään; veritippa silmän alla kiiltää. Äkkiä nousen ja juoksen huoneeseeni mutta paperikorissakaan ei ole muuta kuin paperia; silloin en jaksa enää.