William Shakespeare - Myrsky

 

Joskus viime vuosituhannella, kun aloin tutustua joihinkin William Shakespearen näytelmiin, niin yksi ensimmäisistä lukemistani oli Myrsky. Ja vaikka sitä yleisesti tunnutaan arvostavan, niin muistan etten siitä juuri innostunut. Ja kun sittemmin Bardin tuotantoa on tullut luettua päälle parikymmentä näytelmää, niin tämä on pysynyt mielikuvissa laimeimpana.

Mutta kun tähän niin usein viitataan (ja hyllyssä odottaa lukemista yksi teos joka ilmeisesti pohjaa aika vahvasti tähän) ja on tässä jokunen vuosikymmen vierähtänyt, niin on hyvin syytä kokeilla uudestaan: varsinkin kun on tämä uusi Matti Rossin käännös (edellinen lukukerta taisi olla Eeva-Liisa Mannerin versio, tätä ei ollut vielä ilmestynyt).

Ja hei, tämä on yhä minusta dramaattisesti laimea teos. Milanon herttua Prospero ja pieni tyttärensä Miranda on karkoitettu valtakunnastaan, jonka Prosperon veli Antonio on Napolin kuninkaan tuella ottanut haltuunsa. Prospero ja Miranda päätyvät pienelle saarelle jossa asuu vain hirviömainen Caliban ja joukko henkiä, ja pian Prospero hallitsee taikakeinoin tätä kaikkea.
Ja vuosia myöhemmin, näytelmän alussa, kun herttua Antonio ja Napolin kuningas seurueineen purjehtivat merellä, Prospero nostattaa myrskyn joka uhkaa upottaa laivan, ja laivan väki päätyy haaksirikkoisina saarelle. Kuninkaan poika Ferdinand junaillaan tapaamaan Miranda, nämä rakastuvat ensisilmäyksella toisiinsa, ja haluavat naimisiin. Muut hovimiehet voivottelevat ja juonivat omiaan, ja narri ja juoppo kellarimestari vuorostaan lyöttäytyvät yhteen Calibanin kanssa, ja sitten Prospero heiluttelee taikasauvaansa, asiat järjestyvät just niin kuin hän haluaa, hän antaa kaikille anteeksi ja sitten onkin lähteä yhdessä takaisin Milanoon ottamaan vanha valtakunta takaisin. 

Tjaah. Varsinaisen komedian tai tragedian sijaan tämä tavataan luokitella romanssiksi, mikä tarkoittaa mm. tiettyä satumaisuutta tai unenomaisuutta, ja tietysti mukana on kivoja fraaseja joita siteerata, mutta juonen ja hahmojen osalta tämä on kyllä varsin pliisu: Prospero tekee asioita -> asiat menevät just niin kuin Prospero suunnitteli. 

Mutta näytelmässä on kyllä paljon tilaa tulkinnalle, ja siinä on kuitenkin kiinnostavia teemoja pohdittavaksi, joita ei niin huomannut edellisellä lukukerralla. Marjo Kaartisen esipuheessakin nostetaan esiin kolonialismin ja valloittamisen aihe: Caliban, noita Sycoraxin poika, on syntynyt saarella, ja samoin mm. ilmanhenki Ariel on sen pitkäaikainen asukas, mutta Prospero saapuessaan saarelle ihan vaan luonnostaan lankeavalla oikeutuksella on ottanut saaren hallintaansa ja alistanut aiemmat asukkaat palvelijoikseen...ja vastaavasti myrskyssä saarelle ajautuneet miehetkin varsin samantien ajattelevat olevansa sen hallitsijoita. Kolonialismin näkökulmasta tätä onkin myöhemmin kommentoitu ja käsitelty, mutta samalla voi todeta että Shakespeare ei vaikuta näkevän asiassa ongelmia, pikemminkin päinvastoin: jos tilaisuus tulee käsiin niin siihen pitääkin tarttua, muuhan olisi tyhmää. Päinvastoin voisi sanoa että aikoinaan Prosperon karkoittamiseen Milanosta johti nimenomaan tämän vetäytyminen julkisesta vallankäytöstä itseriittoiseen tutkiskeluun, veljensä vallankaappauksessa oli osasyyllinen myös Prospero itse.

Mutta tuo on kuitenkin temaattinen kerrostuma joka on muodostunut näytelmään sisälle, vallankäytöstä ja valloittamisesta on tullut ongelmallisempaa... 

Vähän tuohon liittyen, kiinnitin nyt huomiota näytelmässä nouseviin utopiaviittauksiin. Ehkä se tunnetuin, Thomas Moren Utopia, oli ilmestynyt muutamaa vuosikymmenta aiemmin, ja sekalaisia muita ilmestyi myös suunnilleen tämän näytelmän aikoihin...ja suosittuna ideana aikakauden utopioissa oli nimenomaan, että matkalaiset päätyvät sattumalta jollekin ennestään tuntemattomalle saarelle, josta löytyy sitten uusi merkillinen yhteiskunta...tai vaihtoehtoisesti saarelle ajautuvat perustavat sellaisen. Prospero on muokannut saaren toimimaan täysin oman tahtonsa mukaisesti, ja tämän saavat muut saarelle tulevat huomata, vaikka samalla saarelle ajautuessaan muutkin kehittelevat ajatuksia mitä tapahtuisi kun he ovat sen vallanneet: yksi hovimiehistä, Gonzalo, suoraan suunnitteleekin potentiaalisen utopian. Ja onhan siis osuvaa, että Huxleyn myöhempi utopia Uljas uusi maailma on napannut nimensä tämän näytelmän vuorosanoista...ja niinkuin Moren ja monen muunkin utopiat tapaavat olla, on Myrskynkin utopia jokseenkin unenomainen ja itse itsensä kyseenalaistava.

Mietin myös kuinka paljon Shakespeare mahtaa projisoida itseään Prosperoon. Tämän kontrolli saaren tapahtumista on yhtä kattava ja yleispätevä kuin kirjailijan ote näytelmänsä henkilöihin, ja draamaksi nouseekin pitäisikö hänen loppujen lopuksi olla tekemässä tätä...ainakin Neil Gaiman on Sandman-sarjakuvassa esittänyt tätä ajatusta, että Shakespeare oli viettänyt vuosikymmeniä näiden tarinoidensa sisällä, samalla kun muu elämä on jäänyt riittämämättömälle huomiolle...ja onhan tuo hyvinkin tästä näytelmästä ajateltavissa, Prospero-Shakespeare antaa viimeisessä esityksessä hahmoilleen anteeksi sulkemisensa inspiraation vankeuteen, mutta se on loppu nyt. 

Ja liittyvätkö nuo teemat toisiinsa, voiko kirjallisia töitä ajatella suhteessa valloittamiseen? Mitä pitää ajatella, että Propspero-Shakespeare tulee noin vain kirjoittamaan Calibanista, onko se Calibanin kannalta oikein? Ja entä sitten kaikki he jotka ajautuvat Prosperon saarelle ja noin vain ajattelevat sitä omanaan? Onko Matti Rossi juoppo kellarimestari? Ja minä narri Trinculo kun selittelen täällä vaikka mitä omiani Shakespearen tekstistä? Ehkä kirjoittaminen, kääntäminen ja lukeminen ovat kaikki myös valloittamisen muotoja... 

En vieläkään laske tätä suosikkieni joukkoon Shakespearen tuotannossa, mutta kyllähän tästä kaikenlaista kiinnostavaa nousi. Ja Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi (jos kysyttäisiin lempikirjailijaani, niin en ehkä sanoisi Shakespearea mutta olenhan häneltä tarpeeksi hyviä näytelmiä lukenut että saa kelvata kun ei kohtaan mielekkäämpääkään valintaa löydy).

Graham Greene - Brighton Rock (Kiveä kovempi)

 

Taas vaihteeksi Graham Greenea, jolta olen pari teosta blogannut aiemmin (ja jotain muuta lukenut kauan sitten). Tällä kertaa vanhemmasta päästä tuotantoa, sotienvälisestä Brightonin merenrantakaupungista ja sen alamaailmasta.

Kirjassa hypätään heti keskelle tapahtumia, kun lehtimies Hale on tullut Brightoniin lehtensä kilpailun vuoksi (hän kiertelee kaupungilla piilottaen kortteja suunnitellulla reitillä, korttien löytäjät saavat pienen palkinnon ja iso palkinto on luvassa sille joka tunnistaisi Halen). Mutta pian (kirjan aloituslauseessa) hän tajuaa, että paikallinen rikollisjengi aikoo tappaa hänet: "Hale knew, before he had been in Brighton three hours, that they meant to murder him."

Ilmeisesti vaikuttimena oleva tapahtuma mainitaan Greenen edellisessä romaanissa A Gun for Sale, jota en ole lukenut, mutta ei se romaanin kannalta edes ole kovin tärkeä (Halen tekemä juttu oli omalta osaltaan johtanut jengin edellisen pomon, Kiten, tappoon alamaailman välienselvittelyssä), murha itsessään laukaisee tapahtumasarjan. 

Jengin johtajaksi on noussut Pinkie, 17-vuotias kunnianhimoinen sosiopaatti, ja tälle näppärästi Halen kuolema määritellään luonnolliseksi, eikä poliisilla ole tarvetta jatkaa tutkimuksia. Mutta tapahtumilla on todistajia: nuori tarjoilija Rose tietää liikaa, vaikkei ehkä tiedäkään ihan mitä tietää, ja Halen seurassa vähän ennen tämän kuolemaa ollut Ida arvelee myös että asiassa on jotain mätää, ja lähtee itse selvittämään asioita. Ja kun Kiten kuolema mahdollistaa uuden rikollispomon ottamaan Brighton haltuunsa, niin Pinkiellä riittää huolenaiheita, ja painostavassa vainoharhojen värittämässä tilassa on luvassa lisää väkivaltaa...    

"And where will you go, Spicer?" he said. His mind was quite made up, and for the second time in a few weeks he looked at a dying man. He couldn't help feeling inquisitive. Why, it was even possible that old Spicer was not set for the flames, he'd been a loyal old geezer, he hadn't done as much harm as the next man, he might slip through the gates into - but the Boy couldn't picture any eternity except in terms of pain. He frowned a little in the effort: a glassy sea, a gold crown, old Spicer. 

Greene pelaa kirjassa vastakkainasetteluilla, korostettuina sarkastisille tasoille. Brighton on merenrannan turistikaupunki, ja turismi-julkisivun ja alamaailman karuuden kontrasti on raju. Samoin brittikirjassa luokkatietoisuus on hyvin rajusti mukana: Pinkien jengi on alaluokkaa, ja Pinkien ja Rosen slummitausta näkyy, kun taas uuden rikollispomo Colleonin liikkuminen paremmissa piireissä on jo itsetietoisesti korostettua, ja muidenkin henkilöiden tausta ja yhteiskuntaluokka on kyllä näkyvissä ja vaikuttamassa, ja osana konflikteja (niin Colleonin kuin Idan varsin häikäilemättömässä asioihin puuttumisessa näkyy luokan tuoma etuoikeutus suhteissa muihin...)

Tässä teoksessa Greene tuo mukaan myös uskonnollisia ja moraalisia teemoja ja niiden vastakkainasetteluja...Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, vaikka Pinkie ei kykenekään oikein uskomaan muuhun kuin helvettiin, taivaan olemassaolosta ei olla niin varmoja, ja illuusioita omasta kohtalosta ei elätetä: samoin Rosen valinnoissa näkyy ajatus hyvästä ja pahasta, ja kyllä hänkin tietää hyvin Pinkien olevan paha, mutta valitsee sitten itsekin olla kadotettuja yhdessä (ja toisaalta tässä mallissa tulee esiin myös kysymyksen pelastuksesta ja armon mysteeristä). 

Ja tälle kontrastina on Idan ajatus oikeasta ja väärästä, hän haluaa saada Halen murhan rangaistuksi koska se on oikein, vaikka itsekin pian huomaa että Hale henkilönä alkaa haihtua mielestä merkityksettömänä: juttua jatketaan, koska oikeutetun koston ajaminen on lopulta, no, hauskaa. Ja moraalisesti arveluttavammat asiat taas sivuutetaan koska ei niistä ole mitään vahinkoa kenellekään. Itsetarkoituksellisessa oikeudessa ei tietenkään armo tai pelastus tule kysymykseen, ja samalla mieleen tulee, että Idan oikeudenjano omalta osaltaan vaikuttaa siihen että kirjan tapahtumat tapahtuvat, ja vahinkoa seuraa myös monille sellaisille jotka eivät sitä ehkä ansaitsisi...(mieleen tuli Muriel Sparkin kirja A Far Cry from Kensington, jossa sama problematiikka on esillä, ja jonka päähenkilössä rouva Hawkinsissa on yhtäläisyyksiä Idaan...ja luulenpa että Spark tuntee Brighton Rockin). 

Pinkie on kiehtova pahishahmo, ja vaikka rikosjännäritarina tavallaan päätyykin loppuunsa, niin ristiriidat ja kontrastit jäävät hankaliksi, paradoksaalisiksi, mysteereiksi, joten dekkarin lajityyppirajoja venytetään hyvinkin kiinnostavaan ja tyhjenemättömään tapaan (ja samalla sotienvälisen brittiläisen alamaailman kuvauksessa on oma viehätyksensä...) Hivenen mietitytti josko voisin laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 1. Brittiklassikko, mutta kai muutama Greenen keskeinen teos, joihin tämäkin kuuluu, on laskettavissa moderniksi klassikoksi (ja haastekohtaan ei muuten ole nyt tunkua).

Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Khaya Ronkainen - From the Depths of Darkness

Poimintoja kirjamessuilta pienempien julkaisijoiden puolelta: pieni runovihko joka vaikutti pikavilkaisulla kiinnostavalta, joten kokeillaan. Nettihaku paljastaa kirjailijan olevan alunperin Etelä-Afrikasta mutta Suomessa asuu.

Ja teoksen nimi vinkkaa jo yhdestä teemasta, pimeydestä. Luen tätä ajankohtaiseen aikaan, kun marraskuiseen pimeyteen viittaillaan myös teksteissä, ja mitä maahanmuuttajatutuilta olen kuullut, on se aikamoinen koettelemus monelle. Ja tietenkään kuvattu pimeys ei ole vain konkreettista.

Ja toinen huomattava teema on juuri maahanmuuttajuus, sen haasteet, ja tietysti myös toiveet jotka saavat ihmiset lähtemään ja tulemaan: nämä ovat ihan suorina viittauksina mukana, eivätkä oletettavasti perustu vain kirjailijan omiin kokemuksiin, vaan jaettuihin maahanmuuton kokemuksiin. 

Toisaalta alkoi huvittaa, että kyllä mollivoittoisella pimeyden ja kuoleman meditoimisella osutaan myös suomalaisen kulttuurin ydinalueelle, eli vaikka maahanmuutto onkin keskeinen teema ja kantasuomalainen saattaa huomata olevansa arvioivan katseen kohteena (esim. 'Eye Contact') niin ei se silti niin vieraannuttavaa ole... 

Pienessä vihkosessa liikutaan monessa muodossa, on lyyristä ja proosarunoa, aforistisia lauseita, piirroskuvia...
Muotojen yhteenliittymä tuottaa lukijalle kyllä myös haasteita tulkinnassa. Huomasin joitain varsin merkillisiä ilmaisuja, jotka saivat pohtimaan mahtaako missä kohtaa olla kyse ihan vaan typoista (kun niitä kuitenkin usein näkee pien- ja omakustanteissa, ja jos automaattisessa sanatarkistuksessa näyttävät oikeilta) vaiko harkituista sanavalinnoista (kun tämä on runoa) vai ehkä jostain erityispiirteistä joissa Etelä-Afrikassa puhuttu englanti eroaa minulle tutummista britti- ja amerikkalaisstandardeista. Kielitiedeamatöörinä viimeinen pointti olisi kiinnostava, mutta pidän myös typojen läsnäoloa mahdollisena, ja samalla tällaiset poikkeamat saavat minut lukijana kiinnittämään huomiota kieleen ja sen kulttuurikontekstiin...

I run

death on air
death on sea
death on land
          i run

clouds raining bullets
water sinking boats
natives waving blades
          i run

rivers into blood
numbers floating
stomach touching back
          i run

love thy neighbour
brothers and sisters
"Welcome!" they say
          i run

for year after year
numbers buried
none convicted
          i run

around the globe
south to north
till the end
          i run

what are you after?
a job, i say
"Whose job?" they ask
          i run

words burning
thirsty with despair
north to south
          i run

not for refuge
but to dissolve
into earth brown
as my face.  

Walker Percy - Lancelot

Lancelot Lamar, lakimies ja louisianalainen kartanonherra, on mielisairaalassa: siellä häntä tulee tapaamaan vanha ystävä, nykyisin psykiatri/pappi, ja Lancelot alkaa tilittää muistoja ja tapahtumia jotka johtivat nykyiseen tilanteeseen, ja tämä minä-kerronnalla tehty vuodatus on tämä kirja.

Alkaen hetkestä, kun Lancelot huomaa eräässä paperissa nuorimman tyttärensä veriryhmän, ja hoksaa, ettei hänen omalla veriryhmällään voi olla jälkeläisiä jolla on tuo veriryhmä. Vaimoa, elokuvanäyttelijätärtä jolla on toistaiseksi ollut enemmän intoa kuin menestystä, on siis varsin perusteltua epäillä uskottomuudesta, ja pikaisilla kalenteritarkistuksilla isäehdokaskin löytyy: mies filmausryhmästä, joka on parastaikaa lähistöllä tekemässä leffaa (ja vaimo on tietysti mukana projektissa). Ja kun ensin etsitään lisää uskottomuudesta, niin pian tilanne karkaa käsistä yhdessä oman rapautuvan henkisen tilan kanssa...

But golf is a bore. I quit.
During the sixties I was a liberal. In those days one could say "I was such and such". Categories made sense - now it is impossible to complete a sentence: I am a - what? Certainly not a liberal. A conservative? What is that? But then it was a pleasure to take the blacks' side: one had the best of both worlds: the blacks were right and I wanted to be unpopular with the whites. It was a question of boredom. 

Kirjailija Walker Percy tuli aikoinaan huomion kohteeksi, kun tästä puhuttiin suuresti arvostamani Flannery O'Connorin yhteydessä, ja joskus aikoinaan olen lukenut esikoiskirjansa The Moviegoer: en kovin paljoa siitä muista ja taisin suhtautua aika ambivalentisti siihen, mutta tarpeeksi kiinnosti että nappasin tämänkin kirjan hyllyyn kun se vastaan tuli. Ja joo, ambivalenttius jatkuu: kiinnostavia piirteitä kirjassa on ja luin kyllä halukkaasti kirjan loppuun, mutta eipä tämä kuitenkaan ihastuttanut. 

Omalla tavallaan tämä tuntuu hyvin vahvasti 70-lukulaiselta kirjalta: 60-luvun liberaali innokkuus on vaihtunut pettyneeseen malaiseen ja eksistentialistiseen ahdistukseen. O'Connorin moraalinen provosoiminen on mukana, samoin kuin varsin laveasti levitetty Southern Gothic, mutta Percy kuvaa ennemmin epämääräistä ajautumista, vieraantumista ja niihin liittyvää hiipivää henkistä rappiota, yhtaikaa banaalia ja rajua, ja kun käytössä on minä-kertoja, saa lukija eturivin paikan rappiokuvaukseen.

Vertailukohdiksi nousevat myös Updiken tai Rothin tapaiset kirjailijat, joista en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut: sellainen kompleksisen seksuaaliobsessiivisuuden shokeeraavuus ja "rankka realismi" joka on ehkä puoltanut aikanaan paikkaansa mutta tuntuu nykyään useammin tunkkaiselta, sitäkin tässä kirjassa on: tosin tässä se on myös itsetarkoituksellista, osana sitä pettynyttä eksistentialistista malaisea jota kuvataan, mutta ironianakin se on menettänyt teräänsä.    

Tavallaan kiinnostavaa on myös mytologiset viittaukset: päähenkilön nimi on merkityksellinen, ja tähän liittyvää symboliikkaa on solmittu mukaan tarinaan, osin suoraan, osin käännettynä. Mutta kun just luin Michel Tournieria, jonka myyttienpunonta on mestarillista, niin tämä ei kuitenkaan samalle tasolle yllä. 

Eli joo, lopputulos oli ambivalentti, osin pidin, osin en, saatan lukea ehkä lisääkin Percya tai saatan olla lukematta.

They were going and that was that. Here is an incidental discovery: If you tell somebody what to do, they will do it. All you have to do is know what to do. because nobody else knows. 

Helmet-haasteessa tämä oli alunperin varattu kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle ('joku muu' = onnetar, heitin nopalla minkä hyllyssä olevista kirjoista lukisin tähän kohtaan). Mutta tämä sopiikin hankalampaan yhä avoinna olevaan kohtaan 10. Kirjassa käydään elokuvissa, joten laitankin sen siihen ja annan onnettaren valita toisenkin kirjan (kirjassa tehdään elokuvaa, ja viitataan pariin aiemmin tapahtuneeseen elokuvissakäyntiin, ja kirjassa varsinaisesti tapahtuva käynti ei ole ihan sellainen millaiseksi se tavataan ymmärtää, mutta sellaiseksi päähenkilö sitä kutsuu).    

Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä

Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

C.S.Lewis - Till We Have Faces (Kasvoista kasvoihin)

Olen vuosien varrella lukenut aika ison pinon C.S.Lewisin kirjoja, blogiin on tosin päätynyt vain yksi. Lewisin tuotannossa jako faktaan ja fiktioon ei ole kaikkein mielekkäimpiä, kun fiktiokin tapaa olla sen verran vahvasti allegorista, että esseet ja tarinat asettuvat aika lailla jatkumolle. Mutta tämä on silti enemmän siellä fiktio-puolella, myöhäinen teos johon Lewis itse oli ilmeisesti kaikkein tyytyväisin, ja moni muukin on pitänyt tätä tuotannon parhaimmistoon kuuluvana. Ja olihan tämä hyvä. 

Pohjana kirjalle on Eros ja Psykhe -myytti, joka sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoi, on ilmeisesti kiusannut Lewisiä pitempään ja jonkinlaisia esiversioita tästä tarinasta pyöritteli jo pitkään...myytti kerrotaan uudestaan, mutta Psykhen vanhemman sisaren Orualin toimesta, ja pyrkien tekemään henkilöistä suunnilleen realistisesti toimivia yksilöitä (vaikka toki Lewisin taipumus allegorisuuteen tulee yhä vahvasti esiin). 

Eikä Eroksen ja Psykhen tarina ole suinkaan ainoana kirjassa, teemoiltaan tässä kirjoitetaan myös versiota Jobin kirjasta, ja sieltä tulee myös kirjan erikoinen rakenne: kirja jakautuu kahteen osaan, mutta ensimmäinen osa on melkein 5/6 kirjasta, ja jälkimmäinen tulee epilogimaisena, mutta sen verran suurena ja merkittävänä että kyse ei ole vain epilogista. Ensimmäiseen osaan sjoittuu melkein kaikki toiminta, Orualin tekemiset ja tekemättä jättämiset, ja jonka lopulla kuulee vielä elämänsä vääristellynä tarinana (eli sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoo): tämä ei ole oikein, Orual vaatii jumalilta vastausta ja oikeudenmukaisuutta, ja sen vuoksi kertoo tämän tarinansa niinkuin hän sen näki. Ja toisessa osassa Orual joutuu kohtaamaan niin jumalten vastaukset kuin oman itsensäkin, miten tekonsa näkyivät muissa ja muille, ja omat piilevät vaikuttimensa tekojensa taustalla, jotka eivät ole ollenkaan niin puhtoiset kuin mitä ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Eli teemat ovat yhä tuttuja, kirjoitetaan allegoriaa uskonnoista, pyhyyden ja tuonpuoleisen kokemuksista, ja siihen liittyvästä itsetutkiskelusta (koska miten voimme katsoa jumalia kasvoista kasvoihin, jos kasvomme ovat piilossa myös meiltä itseltämme). Psykhe on avoin numinaalisuudelle, Orualin oppi-isä Fox taas epäilee kaikkea, ja Orual, niin, Orual valitsee ja saa elää valintojensa mukaan...

Tarinana tämä toimii kyllä myös: vaikka tässä liitetään yhteen kaksi hyvin erilaista tarinaa, molemmille ollaan uskollisia, ja yhdistelmä kuitenkin saadaan toimimaan. Ehkä varsinaisesta realismista ei voi puhua, mutta uskottavuudesta kyllä, ja uskottavuus ulottuu myös hyvin elävään myyttiseen henkeen. Tekisi mieli myös mainita, että Lewis on lainaillut aika paljon René Girardin mimeettisen väkivallan teorioista, mutta tämä kirja kirjoitettiin ennen Girardia: osuvuus on silti hyvä. 

Liityn kyllä siihen joukkoon, joka pitää tätä Lewisin tuotannon parhaimmistoon kuuluvana (ja minä siis olen pitänyt melkein kaikista lukemistani). 

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (alkukielellä, suomennoksesta se puuttuu).

Elizabeth Bowen - The Little Girls

Hyppään taas pitkästä aikaa Elizabeth Bowenin tuotannon pariin: tämä on kahdeksas lukemani romaaninsa, edelliset seitsemän ovat tullee myös blogatuiksi, ja tuotannosta on jäljellä vielä kaksi varhaista romaania, ja sitten muuta tuotantoa (mm. novelleja aika paljon). 

Harmi vaan, että tähän asti luetuista tämä oli ensimmäinen varsinainen huti. Bowenin tuotannossa suositaan aina vihjailua, epämääräisyyttä, kryptisyyttä: (usein nuoret ja kokemattomat) henkilöt eivät aina ymmärrä maailmansa salattuja toimintaperiaatteita, ja tätä hämmennystä välitetään myös lukijalle. Ja usein esitettynä varsin monimutkaisella kielellä, jonka rakenteista saa joskus hämmästellä onko tämä enää englantia: jotkut ovat verranneet että Bowenin teksti on kuin Jane Austen kirjoittamassa Henry Jamesia silloin kun ei ole kuin Henry James kirjoittamassa Jane Austenia. Ja nuo piirteet tuntuvat korostuvan mitä pitemmälle uralla mennään.

No, The Little Girls on Bowenin toiseksi viimeinen romaani, ja tässä epämääräisyys ja vihjailevuus tuntuvat menneen jo liiankin itsetarkoituksellisen epämääräisiksi, siinä määrin että ainakaan minä en enää oikein pysynyt mukana mistä tässä nyt sitten oikein on kyse, mitä tapahtuu ja miksi. Teksti kävi liian usein epäselväksi puuroksi, joka ei antanut tarpeeksi oikein edes kiinnostumaan mistä on kysymys (verrattuna samanhenkinen seuraava romaani Eva Trout on taas mestariteos, ja aiemmat Bowenit samoin kuin tähän selvästi vaikuttanut Ivy Compton-Burnett ovat onnistuneet samassa lajissa paljon paremmin. 

Niin, sisällöstä: Kolme naista, Dinah, Clare ja Sheila, ovat olleet aikoinaan Dicey, Mumbo ja Sheikie,  yksitoistavuotiaina lyhyen aikaa ystäviä samassa koulussa, mutta elämänkäänteet (mm. pian alkava ensimmäinen maailmansota) veivät nopeasti erilleen, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin Dinah etsii kaksi muuta käsiinsä...

Kirja noudattaa samanlaista rakennetta kuin The House in Paris, joskin tavallaan käännettynä: kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ja kolmas sijoittuvat "nykyaikaan" ja keskimmäinen taas menneeseen, joskin siinä missä The House of Parisin nykyaika oli lapsen näkökulmasta ja menneisyys taas aikuisten, tässä menneisyys on lasten ja nykyhetki aikuisten. Ja vaikka kolme kuusikymppistä rouvaa (yksi nykyään taas neiti) ovatkin kasvaneet hyvin erilleen ja erilaisiksi, on heissä väistämättä taustalla myös se yksitoistavuotias tyttö, joka tulee esiin erityisesti niiden keskuudessa, jotka ovat tunteneet sen yksitoistavuotiaan tytön...

Ja ihan kiinnostava teema tuo olisi, mutta tämän lukeminen oli kyllä aikamoista laahausta. Luin kuitenkin loppuun, kun oli tuttu ja arvostamani kirjailija, ja ihan kielellisesti Bowen on aina edes jotenkin kiinnostava: heikomman kirjailijan kirja olisi kyllä jäänyt suosiolla kesken. Mutta kirjailijan tuotannosta suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta. Vaikka toiseen kertaan luettavaksi.
(kuten jotkut muutkin kirjansa, tämäkin on näköjään käännetty suomeksi suht tuoreeltaan nimellä Ikuiset tytöt. Mutta en ole kyllä yhtään näitä Bowen-suomennoksia nähnyt missään, ja minusta näiden kieli on sen verran tärkeä syy lukea, että pysyn kyllä alkukielisissä).

"[...]Did I hear you ask 'why' take action, and 'what about'?"
"You did. Exactly what is complained of?"
"Innuendo," said Sheila promptly, colouring deeply. "Insinuations - malicios, insidious, mischievous, damaging."
"Golly, you've got that pat!"
"She so words those things that anyone could think anything. And if that weren't enough there may well be worse at the back - Trevor considers the tone is distinctly menacing. Not blackmail yet, but that is what it could come to. Incidentally, how do we know that she's not a gang?"
"How, indeed?"
"Have you no character, Clare, that you don't want injured? - or professional capacity, or something? I repeat, I'm exceedingly sorry I have never heard of you. You do something, do you - what do you do, then? Or if you prefer it the other way, what are you?"

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 44. Kirjassa hoidetaan ihmistä (sitäkin on mukana). Noin muuten, tämä on varmaan ainoa brittikirja ikinä, jossa ollaan koulussa, joka ei ole sisäoppilaitos.

R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty

Olen aika ajoin nähnyt mainittavan R.A.Laffertyn nimen puhuttaessa 1960-70-luvun scifikirjallisuuden uudesta aallosta, mutta tämän tuotantoa ei ole ollut kovin helppo löytää. Suomeksi ei ole tietenkään mitään (ei taida olla edes yksittäisiä novelleja seuralehdissä, mikä on jo aika harvinaista), englanninkielisiäkin uusintapainoksia tuntuu olevan aika nihkeästi, eikä niitä kaupoissa juuri ole. Ja kuitenkin Laffertysta puhutaan, usein ylisanoin: vaikuttaa että hän on ennemmin kirjailijoiden kirjailija kuin suuren yleisön.

Tämä novelliantologia kuitenkin löytyi, ja tavallaan vahvistaa tuota arveluani: paksussa paketissa on 22 novellia, ja Neil Gaimanin yleisen esipuheen ohella jokaisella novellilla on myös oma esipuheensa (ja parilla jälkisanat), kirjoittajina spefin merkkihenkilöitä (Ellison, Delany, Silverberg, Willis, Kress...)

Ja toisaalta nämä novellit ovat kummallisia, tavalla, joka saa aika monen perinteisemmän scifi-kirjoittajan näyttämään aika mielikuvituksettomalta. Ajoittaisia genrekonventioita on, mutta silloinkin kerronnan rakenteet menevät usein aika vinksalleen: perinteisen juonivetoisuuden ja high concept -spefi-ideoiden ystävät saanevat usein pettyä (ja se on varmaan pitänyt Laffertyn poissa varsinaisesta suuren yleisön suosiosta. Näistä olisi myös hyvin vaikea tehdä leffoja).

Ennalta-arvaamattomia ja surrealistisia kertomuksia jotka lainailevat henkeä myös paljon "tall tale"-perinteestä, liioittelevien kalajuttujen ja legendojen perinteestä. Mieleen tuli mm. Mark Twain, ja toisaalta Laffertyn kotoisan Oklahoman intiaaniperinne näkyy useammassa tarinassa...ja toisaalta kyllä pystyn kuvittelemaan että Neil Gaiman ja Samuel Delany ovat omat vaikuttimensa näistä ottaneet. 

Okei, joihinkin novelleihin en ainakaan tällä luennalla saanut nyt oikein mitään otetta, mutta viehättävän vinksahtaneita tarinoita kyllä riitti: voisi mainita vaikkapa legendamaisen Narrow Valleyn jonka tieteiskirjallisuudessa tieteenä on maantiede ja topologia, Thus We Frustrate Charlemagnen periaatteessa perinteisen idean, mutta erinomaisen hauskasti kerrottuna, tai The World as Will and Wallpaperin ja Ride a Tin Can -novellin omalaatuiset yhdistelmät surullisuutta ja hilpeyttä...(sen enempää noista tai muistakaan en halua kertoa, koska näissä oma hupinsa on että tarinat kehittyvät niin odottamattomiin suuntiin).

Nykyään en ole mitenkään valtavan innokas spefi-lukija, mutta tällaiset genre-konventioista yllättäviin suuntiin päätyvät teokset kyllä maistuvat. 

Helmet-haasteessa tämä ansainnee päätyä kohtaan 6. Kirjassa on prologi eli esipuhe, sen verran lukuisia niitä kirjaan on päätynyt. 

"[...] Were we all well adjusted, we would ossify and die. The world is kept healthy only by some of the unhealthy minds lurking in it. The first implement made by man was not a scraper or Celt or stone knife. It was a crutch, and it wasn't devised by a hale man."
"Perhaps you should rest," a functionary said in a low voice, for this sort of rambling nonsense talk had never been heard at an awards dinner before.
"Know you," said Albert, "that it is not the fine bulls and wonderful cattle who make the new paths. Only a crippled calf makes a new path. In everything that survives there must be an element of the incongruous. Hey, you know the woman who said, 'My husband is incongruous, but I never liked Washington in the summertime.'"
Everybody gazed at him in stupor.
"That's the first joke I ever made," Albert said lamely. "My joke-making machine makes them a lot better than I do." He paused and gaped, and gulped a big breath. "Dolts!" he croaked out fiercely then. "What will you do for dolts when the last of us is gone? How will you survive without us?"
Albert had finished. He gaped and forgot to close his mouth. They lead him back to his seat. His publicity machine explained that Albert was tired from overwork, and then that machine passed around copies of the speech that Albert was supposed to have given.
It had been an unfortunate episode. How noisome it is that the innovators are never great men, and that the great men are never good for anything but just being great men.
(Eurema's Dam)

Tom Stoppard - Jumpers

Olen aiemmin lukenut Tom Stoppardin tunnetuimman näytelmän Rosencrantz and Guildenstern Are Dead joka oli varsin viehättävä, ja ennen tämän blogin aloittamista näytelmän Travesties, joka oli vielä parempi...joten varsin suurin odotuksin tähänkin näytelmään tartuin.

Mutta tämä ei nyt toiminut oikein mitenkään. Absurdin teatterin linjoilla ollaan, ja irvaillaan akateemisille filosofeille, jotka rinnastetaan varsin keskinkertaisiin akrobaatteihin. Professori George Moore (ei se G.E.Moore) sanelee etiikan kirjaansa ymmärtämättä mitään mitä ympärillään tapahtuu, ja havainnollistaessaan Zenon paradoksia ampuu lemmikkikaninsa, vaikka sen pitäisi olla mahdotonta...tjaah.

Jotain ihan kiinnostavia yksittäisiä tekstipätkiä tässä oli, mutta luin loppuun lähinnä koska oli lyhyt. Ehkä analyyttinen filosofia, joka tässä on erityisesti esillä, ei ole enää niin kuuminta hottia, joten sen piikittely ei tunnu enää niin iskevältä...

DOTTY: Please don't leave me! I don't want to be left, to cope...
GEORGE: Dotty, I'm sorry, I must...I'm sorry if it's one of your bad days, but things will get better.
DOTTY: There's no question of things getting better. Things are one way or they are another way; 'better' is how we see them, Archie says, and I don't personally, very much; though sometimes he makes them seem not so bad after all - no, that's wrong, too: he knows not 'seems'. Things do not seem, on the one hand, they are; and on the other hand, bad is not what they can be. They can be green, or square, or Japanese, loud, fatal, waterproof or vanilla-flavoured; and the same for actions, which can be disapproved of, or comical, unexpected, saddening or good television, variously, depending on who frowns, laughs, jumps, weeps or wouldn't have missed it for the world. Things and actions, you understand, can have any number of real and verifiable properties. But good and bad, better and worse, these are not real properties of things, they are just expressions of our feelings about them.
GEORGE: Archies says.

Iris Murdoch - The Italian Girl (Italialaistyttö)

Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...

Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.

Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).

Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä). 

No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).

Ja pari bloggaustakin löytyi, Katja ja Omppu.

Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye (Heijastuksia kultaisessa silmässä)

Hienoja 50-luvun pokkarikansia :)

Pari vuotta sitten luin Carson McCullersin novellikokoelman, ja oli se sen verran kiinnostava että piti romaanituotantoonkin tutustua, kun nämä jonkinasteista klassikkomainetta nauttivat ja kirjailijan nimi tulee esiin mm. Flannery O'Connorin, William Faulknerin, Tennessee Williamsin ja Raymond Carverin yhteydessä...

Tämä on McCullersin toinen romaani vuodelta 1941 (jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa) ja kuvaa varuskuntaa jossain Etelässä: rauhanaikana varsin tylsä paikka joten henkilöiden täytyy keksiä omat huvituksensa.
Kapteeni Pendertonin sotilasura on nousujohteessa, henkilökohtaisen elämän kanssa on sitten niin ja näin: suhde kauniiseen vaimoonsa Leonoraan on hieman viileä ja innoton. Leonora paikkaa tilannetta ottamalla rakastajia, joista kapteeni on usein tietoinen ja tapaa itsekin näihin ihastua...kuten nyt vaikka majuri Langdon, jolla itsellään on myös varsin hankala avioliitto sairaalloisen ja hysteerisyyteen taipuvan Alisonin kanssa (ja kotioloja ei paranna Langdonien palveluspoika Anacleto...). Ja kuvioon tulee mukaan sotamies Williams, hevosten hoitaja joka ajoittain käy ratsastelemassa alasti Leonoran orilla, ja innostuu myös Leonoran tirkistelystä tämän makuuhuoneessa, ja johon kapteeni vuorostaan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jonka itse aluksi määrittelee vihaksi, lukija tehnee omat johtopäätöksensä.

Except through his riding (and no feat of horsemanship was reckless enough for the Captain these days) there was no way at all for him to establish relations with the soldier whom he had come to hate.
Yet the Captain felt an acing want for contact between them of some sort. The thought of the soldier tantalized him continually. He went down to the stables as often as he could reasonably do so. Private Williams saddled his hrse for him and held the bridle as he mounted. When the Captain knew in advance that he would meet the soldier, he felt himself grow dizzy.

Jepjep. Kirja operoi omalaatuisella painostavalla tunnelmallaan, kunnianarvoisan pinnan alla kuohuu kaikenlaisia tukahdutettuja kiihkoja odottamassa purkautumisiaan, osa oirehtii jo näkyvämmin ja osa on vain epämääräisinä väreinä. Ja tätä tunnelmointia McCullers levittää paksusti, ja ajoittain analyyttisyyden mahdollistava johdonmukaisuus antaa jo periksi tårta på tårta -hengelle, kun henkilöiden psykologioihin kasataan oikkuja, pakkomielteitä ja haluja...vaikka moni myöhempi kirjailija on ehkä suorasukaisempi, tämä kyllä kunnostautuu laatusanan "perverssi" toteuttamisessa (sisällyttämättä sanaan arvotusta, se on luonnehdinta). 

Ymmärrettävästi kirjan vastaanotto oli varsin jakautunut ja taitaa olla nykyäänkin (vaikka sillä tosiaan oma klassikkostatuksensa on), ja sama kohtalo on kirjan filmatisoinnilla...enkä nyt itsekään oikein osaa sanoa miten tähän suhtautua, esiin tulee niin ansioita kuin heikkouksia. Merkillinen teos kuitenkin.

Teoksen on lukenut myös Omppu (pariinkin kertaan).

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö. Kapteeni Penderton taitaa olla ennemmin kulissiavioliitossa elävä homoseksuaali kuin biseksuaali, mutta saa luvan kelvata, ei ole parempiakaan ehdokkaita nyt tyrkyllä. 

F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up

...ja muita lyhyitä tekstejä. Olen aikoinani F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun ja yhden novellikokoelman lukenut, nyt pitkästä aikaa toinen, kun sattui sopivasti vastaan. Ja kun Helmet-haasteessa kaivataan kirjaa joka sijoittuu 1920-luvulle: Fitzgerald on hyvin leimallisesti kyseisen vuosikymmenen ääni, ja tuo sen esiin itsekin.

Kirjan kymmenestä tekstistä viisi ensimmäistä ovat omaelämäkerrallisia, kirjoitettu 30-luvulla mutta joissa katsotaan 20-lukua (ensimmäinen on vieläpä nimeltään 'Echoes of the Jazz Age'), joten aiheeseen on otettu jo hieman etäisyyttä, ja toisaalta suhdetta leimaa vahva nostalgia.

Myönnän, että nostalgia on minulle joskus aika sokea piste: se ei omakohtaisesti tapaa olla kovin yleinen tai voimakas tunne, enkä myöskään oikein ikinä jaksa innostua siitä kulttuurituotteissa. On kirjoja, leffoja, tv-ohjelmia joista saatan huomata, että jahas, tässä yritetään nyt ruokkia nostalgiaa, ja yleensä näiden parissa ruokittu tunne minulla on tylsistyminen. Toisaalta toiset aikakaudet kiinnostavat minua ennemmin niiden etäännyttävän vaikutuksen johdosta, kuinka asiat ovat yhtaikaa jotenkin tuttuja ja tunnistettavia ja toisaalta varsin kummallisia, joten sadan vuoden takainen nostalgia alkaa lipsua jo hieman tuohon toiseen kategoriaan...

Joskin eroksi tulee, että Fitzgerald kirjoittaa selvästi ihmisille, jotka muistavat 20-luvun ja ehkä ymmärtävät puolinaisista vihjeistä mistä puhutaan, mutta taas näin 2020-perspektiivistä tekstit käyvät ajoin aika kryptisiksi (laajempi perehtyneisyys Fitzgeraldin henkilöhistoriaan olisi ehkä myös eduksi). On niissä hetkensä, hyviä fraaseja yms. 

Viisi novellia taas tulevat niin 20- kuin 30-luvulta, ja näköjään suomeksikin näitä on ripoteltu eri kokoelmiin, eli varsinainen yhtenäinen kokoelma tämä ei ole: tietty haikeus ja "takana loistava tulevaisuus"-henki näissä toki näkyy. Ja voinee näistäkin löytää viittauksia kirjailija omaan elämään (Pat Hobby ilmeisesti on jonkinlainen alter ego, ja mahtaako 'Financing Finnegan' olla myös kirjailija itseirvailua). 'Babylon Revisited' (johon kirjan kansi viittaa) oli varsin kiva, samoin 'Pat Hobby Himself', muut luki.

Fitzgerald pysyy minulla "ihan kiva"-kategoriassa: kyllä näitä lukee mutta tuskin jäisi harmittamaan vaikkei lukisikaan.  

The whole golden boom was in the air - its splendid generosities, its outrageous corruptions and the torturous death struggle of the old America of prohibition. All the stories that came into my head had a touch of disaster in them - the lovely young creatures in my novels went to ruin, the diamond mountains of my short stories blew up, my millionaires were as beautiful and damned as Thomas Hardy's peasants. In life these things hadn't happened yet, but I was pretty sure living wasn't the reckless, careless business these people thought - this generation just younger than me. 

Toni Morrison - Beloved (Minun kansani, minun rakkaani)

Tämän kesän klassikkohaasteeseen otin taas kirjan, joka on notkunut hyllyssäni jo tovin lukemista odottamassa, ja vaikka tämä Toni Morrisonin kirja onkin nuorempi kuin minä, on sillä jo klassikkostatusta: yleensä mainitaan Morrisonin pääteokseksi, ja laajemminkin melkein pakollinen maininta puhuttaessa modernista amerikkalaisesta kirjallisuudesta.

Tarinasta, lyhyesti. Ollaan 1870-luvun Cincinnatissa Ohiossa, jossa entinen karannut orja Sethe asuu teini-ikäisen tyttärensä Denverin kanssa: Sethen kaksi poikaa ovat lähteneet nuorina omille teilleen, ja anoppi Baby on kuollut joitain vuosia aiemmin, ja lisäksi talossa tuntuu olevan pienen lapsen aave, lapsen jonka Sethe on tappanut vuosia sitten, kun karanneiden orjien jahtaajat yrittivät ottaa nämä kiinni ja palauttaa omistajilleen: lapsella ei ollut nimeä mutta tämän hautakiveen kirjoitettiin 'Beloved' (Sethe joutuu orjaksi palauttamisen sijaan vankilaan, mutta välttää kuolemantuomion).

Sethen kanssa aikoinaan samalla tilalla orjana ollut Paul D tulee vierailulle taloon: aave tuntuu katoavan kunnes paikalle ilmestyy yllättäen outo nuori nainen, Beloved, joka kiehtoo niin Setheä kuin Denveriä: ja aiemmasta painostavasta ilmapiiristä otetaan aimo askel kohti painajaista ja hulluutta, kun tukahdutettu menneisyys alkaa pursuta taas pintaan...

Varsin raskas kirja siis, niin aiheeltaan kuin tarinaltaan. Morrison kirjoittaa myös varsin ekspressiivistä, runollistakin kieltä, joka välittää kokemuksellisuutta ihan tarpeeksi (myönnän että itse en ole erityisemmin tällaisen tyylin ystävä, ja samalla ymmärrän että monet muut lukijat arvostavat enemmän tällaista tyyliä, ja että silloin tämä toimii hyvin). Ja tietysti tapahtumat ja kuvastot ovat sen verran rankkoja, että tämä teos on myös suosittu kieltokohde amerikkalaisissa koulukirjastoissa; no, todellisuuden rumuuden käsittely usein vaatii vastaavaa kirjallisuutta (mutta en antaisi tätä kirjaa vaikka 12-vuotiaan käsiin).

Tarina on inspiroitunut todellisesta historiasta, Margaret Garnerista, joka 1856 tappoi nuorimman tyttärensä mutta otettiin kiinni ennen kuin ehti tappaa muut lapsensa tai itsensä. Ja ehkä monet muutkin kirjan tapahtumat ovat jossain muodossa joillekuille tapahtuneet...

Keskeisenä aiheena kirjassa on perhe, lasten ja vanhempien suhteet ja oikeudet toisiinsa. Kirjan kuvaamassa orjalaitoksessa oli taloudellisesti mielekästä pitää naiset tuottamassa usein lapsia, koska nämä olivat uutta työvoimaa ja kauppatavaraa, mutta varsinaisia perheyksiköitä tuli välttää: lapset teetettiin eri isillä, joita usein välitettiin siitostarkoituksissa, joten sen kummempaa suhdetta lasten äitiin ei tullut, ja lapset erotettiin äidistään nopeasti niin etteivät nämä yleensä tunteneet vanhempiaan, olivat ne ehkä joskus nähneet, ja samoin äitien elämistä lapset katosivat nopeasti. Perheitä ei ollut, laajemmista suvuista, sedistä, tädeistä, serkuista yms puhumattakaan. 

Erikoinen kontrasti oli lukea tämän kanssa yhtaikaa Celestial Bodies -kirjaa, hyvin perhekeskeistä kirjaa jossa myös oli orjia, mutta myös nämä orjat laitettiin naimisiin (isännät päättivät kenen kanssa, mutta toisaalta järjestetyt avioliitot olivat normi kaikilla), ja nämä muodostivat omia sukujaan (joiden lapsille ei annettu samoja nimiä kuin isäntäsuvuissa). Tässä tapauksessa tavallaan vain muodostuu jyrkästi polarisoitunut luokkayhteiskunta, mutta kategorista eroa ei ole. 

Morrisonin kuvaama amerikkalainen orjamalli taas hävittäessään perhesuhteet pyrkii tuhoamaan samalla kohteidensa ihmisyyden, tekemään näistä eläimellisiä. Ja samalla perhe on myös yhteiskunnan perusyksikkö, joten riistämällä perhesuhteet orjilta riistetään myös olemassaolo yhteisönä (suomennoksen nimi tuo selvemmin esiin nimen kirjallisen viittauksen, kirjan mottona olevan Roomalaiskirjeen 9:25, jossa suomeksi tosiaan puhutaan kansasta; englanniksi "my people" on moniselitteisempi ja venyvämpi ilmaisu joka voi tarkoittaa myös sukua, lähipiiriä, yhteisöä). 

Kirjaa lukiessa mietin kyllä tuota Paavalin jaetta, ja vieä enemmän profeetta Hoosean kirjaa, johon Paavali jakeessa viittaa (aikaperspektiivi venyy ja paukkuu). Hoosean kirja on Raamatun vanhimpia (n. 750 eKr), ja varhainen esimerkki rakkausmystiikasta, jossa juutalaisuudessa keskeinen Liiton käsite kuvataan aviollisena rakkautena Jumalan ja Kansan välillä, ja kritisoidaan kansaa, joka on sortunut aviorikokseen ja poikennut Liitosta. 

Ja samalla näissä vanhimmissa kirjoissa synti ymmärretään kollektiivisena tilana, vääristymänä joka vaikuttaa koko yhteisöön ja samalla josta koko yhteisö, yhteisönä, on vastuussa (koska synnin teot ja vaikutukset eivät useinkaan jakaudu tasaisesti). Tämä kollektiivisen synnin käsitys jäi myöhemmin sivuun, kun synti alettiin ymmärtää enemmän yksilön tekoina joista yksilö eikä kukaan muu on vastuussa juridisesti Jumalan edessä. Esim. Hesekiel 18:20 "Ei poikaa panna vastaamaan isänsä synneistä eikä isää poikansa synneistä. Vanhurskas saa vanhurskautensa mukaan, jumalaton jumalattomuutensa mukaan" kun taas Hoosea 4:14 "Mutta minä en syytä tyttäriänne siitä, että he harjoittavat haureutta, enkä miniöitänne siitä, että he rikkovat avion. Itsehän miehet lähtevät huorien matkaan, uhraavat temppeliporttojen kanssa. Ymmärtämätön kansa joutuu turmioon!" 

Tämä Hoosean vanhempi kollektiivisen synnin käsite tulee kuitenkin taas relevantiksi siinä mitä Morrison kirjoittaa orjuudesta ja siihen liittyvästä rasismista. Mitä tulisi ajatella Sethen aikoinaan tehdystä päätöksestä tappaa lapsensa? Kirja on hyvinkin neutraali teon oikeudenmukaisuuden suhteen, ei puolusta sitä eikä tuomitse, koska tämän teon oikeudenmukaisuudella ei ole oikeastaan merkitystä: se palaa joka tapauksessa vainoamaan Setheä ja myös muita, heitäkin joilla ei ollut teon kanssa mitään tekemistä. Ja samaan tapaan orjuus ja rasismi jatkavat kummitteluaan vielä sen jälkeen kun orjuus on virallisesti lakkautettu, vielä nykyhetkenkin Yhdysvalloissa. Ja synti korruptoi koko yhteisöä, vaikka sen vaikutukset eroaisivatkin, ja tämänkin Morrison tuo esiin: orjuus ja rasismi myrkyttää myös valkoiset, joita jää vainoamaan haamu piilevästä dehumanisaatiosta...

Ja tässä ei myöskään auta ajatus, että enhän juuri minä ole tehnyt mitään aktiivisesti rasistista, pitänyt orjia tms. koska kollektiivisessa synnissä yksittäisten tekojen oikeudenmukaisuudella ja juridisella vastuulla ei juuri ole merkitystä: jos elät vääristyneessä yhteiskunnassa, elät vääristyneessä yhteiskunnassa vaikka se ei olisi juuri sinä joka vääristymän on aiheuttanut.

Baby Suggs oli omalta osaltaan pyrkinyt parempaan, kunnes ei enää jaksanut, ja jossain määrin toiveikkaasti kirjan lopussa Denver, aiemmin taloon sulkeutunut, suuntaa kohti avarampaa maailmaa...

Ajatuksia herättävä kirja, josta löytyy varsin paljon bloggauksia: Tiina, Paula, Elina, Katja, Jorma, Sari...

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin ja Stonerin. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Yöpöydän kirjoihin. 

Joanna Russ - How to Suppress Women's Writing

 (luin tämän e-kirjana, mutta Amazonista napattu kirjan kansi sisältää keskeisiä pointteja)

Tämä ei ole varsinaisesti otsikon lupaama oppikirja, vaikka kieltämättä antaakin hyviä vinkkejä aiheesta. Sen sijaan Joanna Russin esseeteos on kirjallisuuskritiikkiä ja erityisesti kritiikin kritiikkiä, jossa tunnistetaan mekanismeja, jotka ovat vuosisatojen varrella painaneet naiskirjailijoita marginaaliin. Jotkut mekanismit vaikuttavat toki laajemminkin: Russin kirjassa viitataan muutamaan kertaan myös mm. James Baldwiniin ja muihin mustiin amerikkalaisiin, ja paljon on sovellettavaa ja tunnistettavaa myös muilla sosiaalisilla ryhmillä ja yksittäisillä kirjailijoilla, sukupuolesta riippumatta, mutta suurin osa Russin esimerkkejä on naisia, ja suhteessa nämä mekanismit ovat olleet enemmän naisia kuin miehiä vastaan.

Tavallaan tämä on jatkoa Virginia Woolfin esseelle Oma huone, jossa tämä pohtii samaa ongelmaa, rajoitteita jotka ovat estäneet naisia kirjoittamasta. Russin kirjassa Woolfin keskeinen idea kirjailijan työlle välttämättömästä omasta huoneesta ja omasta rahasta sijoittuu ensimmäiseen lukuun, mutta Russ myös päätyy kritisoimaan Woolfia. Oman huoneen lukeneiden kannattaa siis jatkaa tämän kirjan parissa.

Ensimmäisessä luvussa puhutaan siis niistä käytännöllisistä rajoitteista, jotka ovat ylipäänsä estäneet monia naisia kirjoittamasta tai julkaisemasta. Seuraavissa lähdetään tarkastelemaan mitä tapahtuu kun nainen on kirjoittanut, mutta...
Miten kirja otetaan vastaan? Miten kirjailija käsitetään, käsitellään, esitellään? Miten kirjailija ja tuotantonsa sivuutetaan, selitellään marginaaliin, haudataan?

Ehkä nainen ei olekaan oikeasti kirjoittaja. Tai ainakaan ei kirjoittanut itse kokonaan. Nainen voi myös olla ensisijaisesti mieskirjailijan puoliso, rakastettu, äiti, sisar, tytär tms. joka siinä sivussa puuhasteli jotain itsekin. Nainen kirjoitti, mutta ilman taiteellista arvoa, kirjoja jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Nainen kirjoitti, mutta dekkareita, romantiikkaa, spefiä, lastenkirjoja, vähäisempiä lajityyppejä joilla ei ole paikkaa vakavassa kirjallisuuskeskustelussa. Kussakin pointissa riittää kommentoitavaa ja esimerkkejä.

Huomionarvoinen luku on myös ajatus, että yhdenlaiset kokemusjoukot ovat arvokkaampia kuin toiset, että on jonkinlainen kirjailijanelämä tietyillä kokemuksilla joka pitää olla, että voi kirjoittaa mitään lukemisen arvoista. Nainen kirjoittaa kodista! Keittiöstä! Naisista, jotka ovat kodeissa, keittiöissä, onko mitään turhempaa aihetta kirjalle? Tämä on myös pointti, johon Russ syyttää myös Woolfin sortuvan Omassa huoneessa...(itse olen arvostanut Flannery O'Connorin ajatusta, että jokaisella, joka on selvinnyt hengissä 18-vuotiaaksi, on tarpeeksi elämänkokemusta josta kirjoittaa, ja joka ei osaa käyttää vähää ei hyödy paljosta). Russ kommentoi paljon Brontëja, joiden suljettua ympäristöä ja vähäisiä kokemuksia ympäröivästä maailmasta tavataan korostaa, ja huomioi että esim. Villettessä on mukana paljon sellaista kokemuksellisuutta, joka epäilemättä on vierasta heille, jotka eivät ole eläneet sellaista elämää kuin Charlotte Brontë.

Teoksia myös isoloidaan, nostetaan tuotannosta yksi teos joka nimetään merkittäväksi, ja sivuutetaan kaikki muut, varsinkaan jos ne eivät sovi siihen kuvaan joka kirjailijasta halutaan antaa. Kaikki tuntevat Jane Eyren ja Humisevan harjun, mutta Villetten ja Shirleyn kanssa on jo niukempaa (myös saatavuuden kanssa, joskin tilanne on nykyään parempi kuin Russin kirjoitusajankohtana 1983), ja kuka on lukenut Emilyn Gondal-runoja (Russin lisäksi)? Sivuutettava materiaali antaisi usein kirjailijasta monipuolisemman, laajemman kuvan, ja se on usein vieläpä ristiriitaisempaa, häiritsevämpää, radikaalimpaa kuin se joka kanonisoidaan...
Tämä sama ilmiö toki toteutuu myös monilla mieskirjailijoilla, mutta kuten Russ toteaa, yhdistettynä muihin marginalisoiviin ilmiöihin, tämä isolointi on naiskirjailijoille vahingollisempaa...

Ja kun naiskirjailijoiden osuus antologioissa, kaanoneissa yms. pysyy vähäisenä, näiden väliset yhteydet jäävät myös näkymättömiksi: yksittäiset naiset ovat anomalioita jotka ilmestyvät tyhjästä eivätkä jätä suoraa perintöä. Jane Austen vain yhtäkkiä oli siinä ja kirjoitti kuusi romaania, ilman edeltäjiä ja vaikuttimia (vaikka esikoisromaaninsa käsittelee runsaasti lukemista ja romaaneja, ja tiedetään Austenin lukeneen paljon aikalaisiaan ja läheisiä edeltäjiään: Arielin blogissa oli vastikään juttua aiheesta). Emily Dickinsonin tiedetään lukeneen ja ihailleen Elizabeth Browningia, mutta niin Browningin kuin Dickinsonin tutkijat ovat usein vaienneet tästä, koska Dickinson halutaan kuvata eristäytyneenä anomaliana. Ja Browning taas luki aivan kaikkea ja kaikkia. Ja tietysti ainakin jotkut naiskirjailijat tunsivat paljon toisia naiskirjailijoita ja pitivät aktiivisesti yhteyttä...
No, tuntuu että tämä puoli on ehkä hieman parantunut nykyaikana, joskin joskus toiseen suuntaan, että joidenkin kirjailijoiden välillä nähdään yhteyttä ja verrattavuutta lähinnä siksi että molemmat ovat naisia...olen myös aika ajoin kirjallisuuskeskustelussa seurannut kuinka usein mieskirjailijaa verrataan johonkin naiskirjailijaan, tai että miehelle esitetään esikuvana ja vaikuttajana naiskirjailija...voin todeta että aika harvoin :)
(Nyt aloin kanssa miettiä että mistä Minna Canth tuli, mitä Canth itse luki?)

---------------------------------------------
Oikeastihan luin tämän kirjan jo reilu kuukausi sitten, ja mielessä oli että voisi kirjoittaa jotain blogiin, koska onhan kirjassa paljon ajatuksia herättävää asiaa esitettynä mukavan ironisella tyylillä: kirja on siis erinomaisen suositeltava jos kirjallisuus noin nyt vähänkään kiinnostaa. Mutta arvelin jo että bloggaus paisuu varsin runsaaksi...No, naistenviikon kirjahaasteeseen tämä olikin sitten oikein osuva valinta.

Russin huomion kohteena on siis erityisesti kirjallisuuden kritiikki, julkinen vastaanotto tai sen puute, ja erityisesti tietysti sen osittain piilossa olevat, tiedostamattomat rakenteet: luulen, ja oletan myös Russin luulevan, että aika harva tietoisesti etsisi otsikon mukaista oppikirjaa pyrkiäkseen tietoisesti nujertamaan kirjoittavia naisia. Tiedostamattomasti kyllä tähän saattaa sortua monikin, myös sukupuolesta riippumatta (ja kuten sanottu, samoja prosesseja löytyy myös monien muiden sosiaalisten ryhmien kirjoittamisen käsittelyssä).

Ja kun nyt itsekin teen tätä kirjallisuuden vastaanottoa, julkista kommentointia ja kuratointia mitä kirjallisuuden osia haluan nostaa esiin ja miten, niin pohdintoja herää myös omasta toiminnasta. Missä määrin olisi hyvä pyrkiä kiinnittämään kirjailijaan sukupuoleen huomiota, ja missä määrin taas olisi hyva pyrkiä olemaan niin tekemättä? Russ, ja tuskin kukaan mukaan, ei anna yksiselitteistä vastausta, ennemminkin tuntuu että pitäisi yhtaikaa tehdä molempia tai ei kumpaakaan.

Ja kun tässä keväällä yhdellä kurssilla luettiin muiden ajattelijoiden joukossa myös Judith Butleria, voi pohtia että onko edes olemassa mitään sellaista universaalia luonnollista kategoriaa kuin "nainen"? Onko mielekästä edes yrittää tarkastella vaikkapa Shikibu Murasakia, Mateli Kuivalatarta, Faïza Guènea, Virpi Hämeen-Anttilaa, Clarice Lispectoria jne. yhtenäisenä ryhmänä, eri-ikäisiä "naisia" jotka tulevat hyvin erilaisista kulttuurisista ja historiallisista konteksteista, eri etnisyyksistä, yhteiskuntaluokista, koulutustaustoista jne? Identiteettipolitiikassa ongelmana on että representaatiolla saatetaan myös luoda niitä kategorioita joista halutaan vapautua...
Olisiko parempi olla viettämättä naistenviikkoa ja siihen liittyvää kirjahaastetta?

No, on toki hyvä huomioida että vaikka ideaalitilanteessa asiat olisivat yhdellä tavalla, niin joudumme kuitenkin lähtemään nykyisestä vallitsevasta reaalitilanteesta ja reagoimaan siinä esiintyviin häiriöihin ja vääristymiin. Mutta onko Woolfin Oman huoneen 1929 tilanne sama kuin tämän kirjan 1983 ja kumpikaan sama kuin meidän 2024? Onko tilanne sama Yhdysvalloissa, Iso-Britanniassa, Suomessa, Ranskassa, Japanissa, Senegalissa, Brasiliassa, ja jos ei, miten?

Ja mitä muita sosiaalisia kategorioita, olivat ne sitten luonnollisia tai sosiaalisia konstruktioita, sivuutetaan ja nujerretaan tiedostamatta tai ehkä tietoisestikin näillä samoilla mekanismeilla mistä Russ kirjoittaa? Miten tunnistaa ettei tunnista?
Olenko kirjoittanut aiheesta aiemminkin?

Hyvää nimipäivää kuitenkin Joannalle.

Raymond Chandler - The Long Good-Bye (Pitkät jäähyväiset)

Jatkan Raymond Chandler -tuntemukseni kasvattamista: muutaman olen lukenut, yhdestä blogannut, ja nyt sitten tämä uran loppupuolen kirja, lajityyppinä tietysti kovaksikeitetty dekkari ja sankarina yksityisetsivä Philip Marlowe.

A white night for me is as rare as a fat postman. If it hadn't been for Mr Howard Spencer at the Ritz-Beverly I would have killed a bottle and knocked myself out. And the next time I saw a polite character in a Rolls-Royce Silver Wraith, I would depart rapidly in several directions. There is no trap so deadly as the trap you set for yourself.

Marlowe tapaa sattumalta Terry Lennoxin, omalaatuisen mutta eittämättä charmantin miehen, jonka ajoittain holtiton alkoholinkäyttö vaatii huolehdintaa, mutta eräänlainen ystävyys Marlowen ja Lennoxin välille syntyy. Ja niinpä Marlowe auttaa, kun Lennoxille tulee äkillinen tarve siirtyä diskreetisti Meksikon puolelle: syytä voi jo epäillä, ja sellaiseksi paljastuu pian Lennoxin rikkaan vaimon väkivaltainen murha. Pian Lennox tavoitetaan pienestä meksikolaiskylästä, tunnustuksen ja itsemurhan tehneenä, joten juttu paketoidaan nopeasti ja siististi kasaan vaikka se aika paljon Marlowea häiritseekin (ja varsinkin kun useampikin henkilö käy vinkkaamassa että olisi paree jos juttua ei sen enempää tongittaisi).

Pian tämän jälkeen Marlowe saa toisen pestin: menestynyt kirjailija Roger Wade pitäisi löytää. Wadellakin on ongelmia alkoholin kanssa, ja nuori ja kaunis vaimo Eileen on huolissaan niin Waden ollessa poissa kuin läsnä. Ja tietysti tämä juttu ei ole ollenkaan niin yksinkertainen kuin miltä aluksi näyttää, ja asiat liittyvät toisiinsa...

Vaikka tarina on perinteiseen tapaan polveileva ja juonenkäänteitä riittää, ei tämä ihan niin labyrinttinen ollut, ja joitain käänteitä saattoi arvata jo ennalta ja tapahtumat keskittyivät kuitenkin pieneen joukkoon henkilöitä ja paikkoja. Mutta samalla tuntui että lukemistani Chandlereista tämä oli heikommasta päästä. Marlowen toiminnan perusteet ja motivaatiot tuntuivat usein köykäisiltä, romanttista moraalista omaehtoisuutta korostetaan mutta monta kertaa mietitytti miksi hän ylipäänsä niin innokkaasti menee mukaan juttuihin joissa kuitenkin korostaa pitävänsä etäisyyttä; Kerrontatyylin purevuus ei ollut oikein edellisten kirjojen tasolla, Chandler on kuitenkin tarjonnut paljon viehättäviä kielikuvia ja fraaseja jotka suorastaan haluavat tulla siteeratuiksi, mutta tässä niukemmin, ja myös ympäristökuvauksen elävyys on ollut kiinnostavaa, mutta vaikka mukana oli ehkä yhteiskunnallisesti kriittisiä sävyjä korruptiosta, poliisiväkivallasta yms. niin tämäkin puoli jäi jotenkin, no, vajaaksi.

Kirja kulki kyllä hyvin matkalukemisena joka vei mukanaan, ja ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta se tuntui kaikin puolin vaimeammalta kuin mitä tohdin odottaa.  

Mutta löytyi tästä Helmet-haasteeseen osuma kohtaan 19. Suomi mainittu. "The first was a big, bond roughneck named Kuissenen or something Finnish like that. He jammed his massive bottom in the customer's chair and planted two wide, horny hands on my desk and said he was a power-sovel operator, that he lived in Culver City, and the goddam woman who lived next door to him was trying to poison his dog."

Holly Roth - The Sleeper

 

Tällainen kirja oli tipahtanut käsiin, ja tiiviytensä puolesta ehti vielä dekkariviikolle.

En ollut ikinä Holly Rothista kuullut, ja kun kirjailijaa googlasin, haun kärjessä oli parikin sivua teemalla "unohdettu kirjailija", eli oletettavasti ei ole kovin moni muukaan. Atlantin molemmilla puolilla vietetyn lapsuuden jälkeen Roth aloitti mallina mutta vaihtoi pian uran journalismiin, ja kirjoitti 50-luvulla nipun jännäreitä, niin romaaneja kuin novelleja, pääasiassa vakoiuun ja salaisiin agentteihin keskittyen. Tuotanto oli ilmeisesti aikanaan varsin suosittua mutta on sittemmin tosiaan jäänyt hieman jännärigenren alaviitteeksi...

Päähenkilö Robert Kendall on freelance-lehtimiehenä kaukana loistokkaasta ja tietää sen itsekin, mutta on saanut kuitenkin ison keikan: vakoilusta ja maanpetoksesta tuomitun armeijan luutnantti Hollisterin haastattelun ja henkilökuvan luonnin. Armeija on ollut myötämielinen tähän PR-mielessä mutta on tietysti tarkastanut jutun ettei siinä ole mitään arveluttavaa.
Vähän haastattelun jälkeen Hollister teki sellissään itsemurhan, ja juttusarjan ensimmäinen osa on jo ilmestynyt, mutta nyt joku tai jotkut haluavat keinolla millä hyvänsä käsiinsä jo artikkelisarjan loppuosat: onko kyseessä innokkaat lukijat jotka eivät halua odottaa muutamaa viikkoa että voisivat lukea ne lehdestä, vai onko haastattelussa piilossa sittenkin jotain...?

Roth on kirjoittanut sujuvan pulp-jännärin: tarina on napakka, jännitystäkin luodaan onnistuneesti, henkilöissä ei ehkä ole paljoa syvyyttä mutta tarpeeksi sympaattisuutta kuitenkin, niin Kendall kuin Marta Wentwirth (nuori nainen joka saattaa olla Hollisterin kätyri tai sattumalta mukaan ajautunut viaton) ovat tarpeeksi kehitettyjä että näiden kohtalosta välittääkin. Ja kirjalla oli mittaa noin 150 sivua, eli mukana ei ollut mitään ylimääräistä (ja sama tiiviys leimaa ilmeisesti muutakin tuotantoa, Roth ei jaarittele).

Tämä on ilmestynyt alunperin 1955 ja tarinan politiikka on, no, 50-lukulaisesti yksinkertaista: Hollister oli kommunistiagentti, mutta ei sen syitä tai sisältöä sen kummemmin käsitellä, kommunismi on vain yksiselitteisesti ei-amerikkalaisuutta. Ja vastaavasti myöhemmät vuosikymmenet suhtautuisivat ehkä "omiin" hieman epäluuloisemmin ja kyynisemmin...yhteiskunnallinen ulottuvuus on kirjassa sivuosassa, ehkä enemmän kuin mitä moderni agenttitarinoiden lukija haluaisi.

Niin, tämä on taitavasti kirjoitettua pulppia, mutta epäilemättä aika paljonkin sellaista jää nopeasti unohduksiin, jos ei jotain erityistä elossapitävää koukkua ole (moni jännäri muistetaan menestyksekkäästä filmatisoinnista, mutta niitä ei Rothin tuotannosta ole tehty, joitain tv-sovituksia kyllä). Tämän ilokseni luin ja voisin lukea jonkun toisenkin kirjansa jos sellainen sattuu käsiin putoamaan, mutta en kyllä osaa sanoa ansaitsisiko Roth olla enemmän kuin amerikkalaisen pulp-jännärin alaviite. 

Sinänsä kiinnostavaa kyllä on, kuinka paljon näiden kirjoittajissa ja Rothin aikalaisissa oli naisia: olen aiemmin lukenut mm. Patricia Highsmithia, Dorothy Hughesia ja Vera Casparya, mutta ilmeisesti näitä Rothin tapaisia puoliunohdettujakin on paljon...

Helmet-haasteessa menköön kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan: tulkitsen että näin käy.

Erskine Caldwell - Tobacco Road (Tupakkatie)

Tämä teos oli käsiini tipahtanut, nimi oli tuttu ja kun katselen tietoja Erskine Caldwellista, huomaan että on tämä teos ollut aikanaan erittäin suosittu, siitä tehtiin suosittu Broadway-näytelmä jne, ja ilmeisesti vilahtelee yhä 1900-luvun arvostetuimpien yhdysvaltalaisromaanien pitkällä listalla.

Mutta lukiessa tuli kyllä mieleen, että kuinka paljon tämä on kiinni ajassaan...jos lukija ei hahmota teosta kuvana 1930-luvulta vaan lukee kerrottua nykyisten moraalistandardien mukaan, niin lukeminen päättynee kesken ensimmäisen luvun, ja ehkä ihan hyvä niin.

Toisaalta mieleen tuli Flannery O'Connor -sitaatti: "Anything that comes out of the South is going to be called grotesque by the northern reader, unless it is grotesque, in which case it is going to be called realistic." Luulenpa, että O'Connor viittaa ainakin tähän kirjaan, koska se tavataan luokitella yhteiskunnalliseksi realismiksi ja sellaisena siihen suhtauduttiin Pohjoisessa, mutta onhan tämä nyt hyvinkin groteski ja mustan huumorin ja reippaan tyypittelyn kattama kirja...

Niin, ollaan Georgiassa 1930-luvun ankarimpina lamavuosina, keskushenkilönä maanviljelijä Jeeter Lester ja tämän perhe. Tai "maanviljelijä" määreenä on kyseenalainen, koska vaikka suunnitellmissa onkin jo monena vuonna on ollut kasvattaa puuvillaa (vanhentuneilla metodeilla ja tehottomasti, mutta kuitenkin) mutta luottoa ei ole irronnut pitkään aikaan siemeneen tai lannoitteeseen, joten huonosti etenevät asiat, ja Lesterit elävät ankarassa köyhyydessä.

Nykyaikana näistä epäilemättä käytettäisiin nimitystä "white trash" ja tähän suuntaan viittaa elettävä elämäkin. Vaikka Caldwell sirottelee mukaan hieman historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ja kantaaottavuuttakin, niin suuremman huomion saa kyllä henkilöiden lievästi sanottuna tolkuton käytös. Jotain voi ehkä selittää köyhyydestä johtuvalla tietämättömyydellä ja takapajuisuudella, mutta jos Caldwell haluaa sanoa jotain aikansa pienviljelijöiden ahdingosta, niin jonkinlaista pyrkimystä sympaattisuuteen olisi ehkä voinut hakea...nyt luin kirjaa pyöritellen päätäni ja ihmetellen mihin tässä vielä joudutaan (en kerro tapahtumista sen enempää, jotta halukkaat voivat itse ihmetellä täysipainoisesti). 

Tuli luettua. Mihinköhän laittaisi Helmet-haasteessa? Lasketaanko Ellie Mayn huomiotaherättävä huulihalkio kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö (tyttö on kuitenkin jo 18-vuotias eikä vielä ole naimisissa kun ei naamansa kanssa kelpaa kenellekään)?

Jean Rhys - Sleep It Off Lady

Olen useampi vuosi sitten lukenut kaksi Jean Rhysin romaania, Kvartetti ja Siintää Sargassomeri, ja niihin sen verran myötämielisesti suhtautunut, että enemmänkin on ollut harkinnassa, vaikken suoraan olekaan rynnännyt tuotantoaan haalimaan. Ja Rhys on toki ollut muutenkin hyvin esillä, ei sinänsä minkään uutisarvonsa vuoksi, mutta tasaisesti hyvät kirjat ovat löytäneet uusia lukijoita (asiaa auttaa tietysti myös, että Rhysin kirjat ovat antoisia feminismin tai kolonialismin vinkkelistä katsottuna, joten moderni aika on kiinnostuneempi kuin mitä 1920-30-luku ehkä oli). 

Tämä novellikokoelma on viimeinen Rhysin elinaikana ilmestynyt teos, vuodelta 1976 kun kirjailija oli jo hyvän matkaa päälle kahdeksankymppinen. Ja, no, kyllä tämä Jean Rhysin kirja on, ja mitä ilmeisimmin ammentaa runsaasti myös kirjailijan omasta elämästä.

Kuusitoista novellia ovat sisältönsä mukaisessa aikajärjestyksessä, 1800-luvun lopulta kirjoitusaikaan, ja tapahtumapaikat vastaavat hyvin missä Rhys itse milloinkin oli: ensimmäiset novellit sijoittuvat Karibialle, sitten Englantiin, 20-luvulla ollaan Pariisissa ja sitten palataan taas Englantiin. Ja alussa näkökulmahenkilöt ovat nuoria ja lopussa vanhoja.

Tuttuja pienimuotoisia sosiaalisten suhteiden viiltäviä analyyseja on toki myös mukana, ja naisia jotka tuntuvat ajautuvan tapahtumissa ja sosiaalisten verkostojen paineissa ja joiden on vaikea saada tahtoaan läpi tai ilmaistuksi joskus edes itselleen...

Rhysin kynä on ollut terävä loppuun asti, ja novellit tuntuvat modernimmilta kuin mitä 1800-luvulla syntyneeltä kirjailijalta odottaisi. Mutta samalla ei tämä nyt tuotantonsa kärkeä ole, taitavan kirjailijan pieniä fragmentteja. Jos kirjailija ei ole ennestään tuttu niin kannattaa lukea ennemmin niitä romaaneja, mutta toki Rhys on tässä teoksessa niin vahvasti mukana, että faneilleen tämä varmasti on antoisa lisä tuotannossa.

Helmet-haasteessa tämä olkoon 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus. Ei mitenkään ystävällinen sellainen.