Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Kersti Bergroth - Eläviä ja kuolleita

En ole tainnut aiemmin Kersti Bergrothin kirjoja lukea, vaikka aikeissa on ollut pitkään: jotain vanhoja pakinoita olen tainnut nähdä, ja tiedän elokuvakäsikirjoittajana, ja kirjojakin on tullut nähtyä, muttei tätä ennen luettua. No nyt sitten, ja postauskin saadaan sopivasti nimipäiväksi naistenviikolle.  

Aika merkillinen tämä romaani kyllä oli: varsinainen juoni on aika epämääräinen, ennemmin tämä on psykologis-sosiaalis-filosofinen kuvaus nuoresta Annasta ja hänen lähipiiristään. Anna menee nuorena naimisiin, jää nuorena leskeksi, ja sen jälkeen tekee väitöskirjaa Goethesta ja liikkuu perheen ja tuttavien seurassa: oma lemmenjuttukin on mukana ja sivusta seurataan sitten joitain muita.

Kirja ilmestyi vuonna 1945, mutta sodasta ei ole mainintaakaan: loppupuolella lehdestä luetaan maailman levottomuuksista, joten ehkä tässä sitten asetutaan jonnekin 30-luvun loppupuolelle: tarkempia aikamääreitä ei anneta. Mutta ehkä sodan loppu näkyy kuitenkin kirjan nimessä mainittujen kuolleiden ja suhteiden näihin pohdinnassa:

"Minulla on kolme elämää: tavallinen yksityinen elämäni, elämäni kuolleitten ystävieni kanssa ja elämä kuolleitten suurmiesten kanssa. Millä oikeudella sanotaan, että vain ensimmäinen niistä on todellista elämää?"

Anna pohtii tutkimuksensa yhteydessä paljon Goethea, Schilleria ja muita menneitä suurmiehiä, ja tuntee myös omanlaistaan yhteyttä kuolleisiin läheisiinsä, ystäviin ja sukulaisiin, ja toisaalta ehkä eläviinkin on syytä suhtautua niin että ovat nyt tässä ja sitten ehkä eivät ole...

Rakkaus on luonnostaan aurinko, ajattelli Anna. Minkä tähden me teemme siitä jotakin talvista ja kylmää? Tietysti on ikävää, jos emme saa "omistaa" sitä, jota rakastamme. Mutta tyhmää on esimerkiksi surra läpi elämän, ettei saanut ottaa mukanaan museosta Sixtiniläistä madonnaa. "Elämäni on pilalla, koska olen nähnyt Sixtiniläisen madonnan, rakastanut häntä ja pelosta jättänyt hänet sinne kauas."
Annasta tuntui, että pitäisi olla entistä onnellisempi, kun on saanut nähdä madonnan.

Lukiessa tuli mieleen Helvi Hämäläisen Kolme eloonherätettyä, joka on myös tehty hieman sodan jälkeen, ja vaikka miljöö onkin aivan eri, niin sen pohdinnat elävien ja kuolleiden mysteeristä tuntuivat ajalle relevanteilta...tässä on samaa, ja toisaalta mieli vei ajattelemaan pyhien yhteyttä, elävien ja kuolleiden välistä pysyvää mutta näkymätöntä yhteyttä...(huomaan Bergrothin olleen steinerilainen antroposofi, ja se epäilemättä heijastuu kirjan ajatuksissa, filosofia puhuu uskonnollisella pyhyyden termistöllä).

Mutta noista aiheista huolimatta yleissävy kirjassa pysyy varsin kepeänä: Bergrothin pakinoitsijatausta näkyy ironisena pohjavireenä henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa. Tosin minusta henkilöt ovat ennemmin sekalaisten piirteiden, tapojen ja oikkujen kokoelmia, joista ei varsinaisesti muodostu kokonaisia psykologisia henkilökuvia, joten paras terävyys jää tässä puuttumaan, vaikka niitä piirteitä viihdyttävästi kuvattiinkin.

Aika omalaatuinen teos siis, ei täysin onnistunut, mutta oli tämä erikoisuudessaan kuitenkin kiinnostava ja viihdyttävä. Tavallaan tuli vähän mieleen Muriel Spark kirjan sävyssä ja aiheissa: tämän tasolle ei nousta, mutta ylipäänsä että suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy verrokki Sparkille on huomion arvoista.   

Luis Sepúlveda - Histoire d'une mouette et du chat qui lui apprit à voler (tarina lokista ja kissasta joka opetti sen lentämään)

Taas annos ranskalaisia lastenkirjoja, joskin tämänkertainen on käännös espanjasta: chileläisellä Luis Sepúlvedalla on tunnetumpaa aikuisten tuotantoa (jota en ole lukenut), mutta näköjään näitä lastenkirjojakin.

Ja tässäkin kirjassa nimi kertoo jo olennaisia tapahtumia. Hampurin satamassa asustaa kissa Zorbas, jonka kodin parvekkeelle ilmestyy yllättäen öljyn tahrima lokki, joka pyytää kissalta kolme asiaa: ennen pian lähestyvää kuolemaansa lokki munii munan, ja Zorbas älköön syöko munaa, vaan hautokoon sen ja opettakoon syntyvän poikasen lentämään. Zorbas, kunniallisena satamakissana, vannoo, ja muutama muu lähiseudun kissa tulevat avuksi ja tueksi. Ja, no, muna haudotaan ja syntynyt lokki kasvaa ja lopulta oppii myös lentämään, vaikkei se helppoa olekaan.

Tarina on ihan symppis vaikka aika suoraviivainen onkin, ja Sepúlvedaa näköjään muutenkin kiinnostaa ympäristönsuojelulliset kysymykset, mitä on tässäkin. Mutta tämän tarinan rytmitys on jotekin ihan kummallinen: tuon ensikohtauksen jälkeen tulee pitkä pätkä aika päämäärätöntä haahuamista, ja tarina pääsee kunnolla liikkeelle vasta puolivälissä...ja senkin jälkeen tapahtumat esitetään aika miten sattuu -painotuksilla, dramatiikka ei tunnu toimivan ollenkaan (varsinkin kun tarina on tosiaan lopulta hyvin yksinkertainen).

Joten valitettavasti tämä meni "tulipahan luettua kun oli lyhyt"-osastoon.  

Menköön Helmet-haasteessa kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan (Zorbaksen isäntäperhe on pääosin poissa kuvioista juurikin koska ovat lomalla) 

Lars Gustafsson - Mehiläishoitajan kuolema

Joku aika sitten luin suomentamattoman Lars Gustafssonin kirjan, mutta kun näitä suomennettujakin näkyi pari olevan, niin piti hakea käsiin (suom. Eeva-Liisa Manner).

Ja kirjan nimi vinkkaakin mihin suuntaan sen toiminta menee: mehiläishoitajamme on entinen kansakoulunopettaja Lars, joka kyläkoulun lakkauttamisen jälkeen vetäytyi talviasuttavalle kesämökille varsin erakkomaiseen elämäntyyliin, mehiläisiä hoitamaan ja muistikirjoihin kaikenlaisia fragmentteja kirjoittamaan: nelikymppinen mies, mutta vaikuttaa ikäistään paljon vanhemmalta. Jotkin voimakkaat kivut vaivaavat, ja Lars on ollut niitä tutkituttamassa sairaalassa, mutta kun laboratoriosta tulee kirje, päättää Lars polttaa kirjeen avaamatta, tulkoon mitä tulee. Ja tämä kirja on kokoelma niitä muistikirjafragmentteja viimeiseltä keväältä.   

Varsinainen tarina on siis aika epämääräinen, ja toisaalta suunta on jo tiedossa, ja kerronta tuon edellisen lukemani tapaan vahvan subjektiivinen, polveileva ja myös aika epämääräinen. Osa huomioista on hyvinkin arkisia sattumuksia ja tapahtumakuvauksia, osa taas korkealentoisen filosofisia ja spekulatiivisia pohdintoja (ja epäilty lähestyvä kuolema ja tuskan läsnäolo tai sen odotus saa toki pohtimaan elämää, mielekkyyttä, maailmankaikkeutta, Jumalaa jne). Ja näistä fragmenteista kuitenkin kyllä välittyy erikoinen persoona varsin erityisessä tilanteessa: en tiedä pidinkö tästä varsinaisesti (tai pitäisikö kukaan muu) mutta oli tässä kiehtovuutta niinkuin siinä toisessakin lukemassani Gustafssonissa, ehkä siis pitää hakea se seuraavakin luettavaksi.

Koketteja pirulaisia. Hyvä vain kun kuolivat. Kesällä ne kuitenkin olisivat parveilukuumeen vallassa hankkiutuneet tuhoon. Jatkuvan vallankumouksen idea, niin sanoakseni.

Marengo, Austerlitz, Leipzig. En tiedä montakaan asiaa, joka tarjoaisi mahdollisuuksia keisarihulluuteen siinä määrin kuin mehiläisten pito. Voi kokea kaikki Napoleonin elämykset olematta julma hevosille tai näkemättä ainoankaan ihmisen kuolevan.

Sen sijaan kuolee oikein monta mehiläistä.

Avioliitto olisi voinut jatkua miten kauan tahansa: se oli hyvä, siinä oli harmoniaa, harmoniaa tiettyyn hintaan, mutta harmoniaa kuitenkin, niin, minä olisin miellelläni jatkanut.  

Selma Lagerlöf - Aarne herran rahat

Kirjaston vaihtohyllystä huomasin tämän hieman kärsineen teoksen, mutta kun olen aiemmin lukemistani Selma Lagerlöfin kirjoista pitänyt, niin otetaan lisääkin lukuun. 

Taas ollaan historiallisen romaanin parissa, tosin tällä kertaa reippaasti kaukaisemmassa ajassa, 1500-luvun Marstrandissa (eli Norjan puolella silloista rajaa). Ja lajityyppi lupailee alussa jonkinlaista proto- nordic noiria, alussa vieraillaan pappilassa, jossa iltaa viettää rikas herra Aarne, mutta ilmassa on uhkaavia enteitä. Ja vielä samana yönä talo yritetään polttaa, tarkoituksena peittää raaka ryöstömurha: Aarne herran raha-arkku on viety, ja koko talon väki raa'asti tapettu. Tai melkein: piilosta löytyy nuori neito Elsa, perheen kaukainen sukulainen joka on ollut talon tytären seuralaisena. 

Elsa päätyy kalakauppiaan huostaan, ja suruaan värittää halu saada kiinni perheen surmaajat, ja saada nämä vastuuseen. Tämä huvittaa suuresti Marstrandiin saapuneita varakkaita skotlantilaisia sotilaita, jotka Ruotsissa sotimisen jälkeen etsivät laivaa matkustaakseen takaisin kotimaahansa. Mutta kummasti meri on mennyt umpijäähän, eikä mikään laiva pääse liikkeelle, aivan kuin jotkut suuremmat voimat olisivat estämässä pakomatkalla...

Ihan ei siis dekkarina pysytä, kun mukaan tulee myös kummituksia ja muita yliluonnollisia aineksia. Ja lukija toki arvaa, mistä niitä Aarne herran rahoja kannattaisi lähteä etsimään, mutta eipä se menoa haittaa. Ja kyllä Elsakin sen pian hoksaa, mutta on siihen mennessä jo ehtinyt rakastua mieheen (ja mies Elsaan), mistä seuraa sitten vielä lisää kuohuntaa ja jännitettä...
Lagerlöf on tehnyt tästä varsin kiehtovan kauhusävytteisen dramaattisen jännärin: ei ehkä mitenkään erityisen syvällinen, mutta lajityypissään toimiva ja viihdyttävä teos.

Suomentajaksi tähän kirjaan oli merkitty pelkkä "J.", hieman oudosti kun tässä WSOYn valioromaani-sarjan muissa kirjoissa oli kuitenkin ihan nimekkäitä kääntäjiä, Hollo, Aho, Talvio, Koskenniemi...
Wiki paljastaa kääntäjäksi Jalmari Jäntin: kieli ei tosiaankaan ole kovin modernia eikä nykyistä standardisuomea (tai edes sellaista mitä Aho kirjoittaisi) mutta ehkä se on myös alkuteoksen ominaisuus, historialliseen tyyliin sopiikin arkaainen ilmaisuasu.

Helmet-haasteessa laitan vaikkapa kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä: Ruotsissa voisikin käydä taas. 

Martti Leiwo & Minna Seppänen (toim.) - Latinan kielen historia

Huomioin Gaudeamuksen uutuusluettelosta tämän teoksen, ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että pitihän se luettavaksi hankkia. Ja olihan se kiinnostava: kuten kirjoittajatkin toteavat, latinan historia kielenä on poikkeuksellisen laaja ja monipuolinen, pitkästä historiasta löytyy dokumentaatiota reilun 2500 vuoden ajalta, ja vaikka kieli lakkasikin olemasta kenenkään elävä äidinkieli (ja sitä ennenkin jo eriytynyt voimakkaasti), on sillä ollut runsaasti käyttöä ja kehitystä senkin jälkeen, myös laajasti varsinaisen kulttuuripiirinsä ulkopuolella. Jos joku yksittäinen kieli ansaitsee kootuksi historiansa, niin latina, ja tähän tarpeeseen on nyt kiitettävästi tartuttu.

Näitä piirteitä sitten eri tutkijat käsittelevät omissa luvuissaan: huomion saa niin arkaainen latina, klassinen muoto, myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kielet, sydänkeskiaika ja modernin ajankin kielimuodot, runoudessa, proosassa, tieteen ja filosofian kielenä...(omassa blogissanikin luetut latinaksi kirjoitetut kirjat levittäytyvät isolle aikaskaalalle, ja kirjoittajista Tuomas, Egeria ja Tertullianus on mainittu myös tässä kirjassa)

Ja itse kielen ohella puhutaan tietysti kielien kehityksestä yleensä, sekä kielitietoisuudesta: miten ja milloin ihmiset ymmärsivät onko oma puhuttu ja kuultu kieli latinaa vaiko jo eriytynyttä joksikin muuksi kieleksi, miten kielen standardit muodostuvat (jo varhain Ciceron ja Caesarin latina katsottiin kultakaudeksi, ja Senecan ja Tacituksen jo hopeakaudeksi: millä perusteilla näitä standardeja muodostettiin, miksi ja millä vaikutuksilla?). 
Ja puhutaan myös kielihistorian tutkimisesta ja metodeista, kielen ei-äidinkielisestä käytöstä ja sen vaikutuksista jne. ja sivussa tietysti tulee aimo annos Euroopan historiaa (kuinka tärkeä Kaarle Suuren vaikutus olikaan jne).

Kirja on kyllä vakaasti tieteellinen, eli kovin popularisoivalle linjalle ei mennä. Lukijan ei tarvitse osata latinaa (kaikki tekstinäytteet on käännetty) eikä tarvitse olla edes harrastelijana perehtynyt filologiaan, mutta sanoisin että jompikumpi noista ehdoista on hyvä toteutua että tästä kirjasta varsinaisesti nauttisi. Ja jos osuu molempiin kategorioihin (kuten minä teen) niin silloin tämä on tietysti ihan välttämätön. Kirja mahdollistaa myös hyppivämmän lukutavan, eli jos vain joku tietty osa-alue kiinnostaa niin siihen liittyvät luvut ovat itsneäisesti luettavissa, ja lukujen sisälläkin oli kyllä osioita jotka itse päädyin vain silmäilemään läpi, mutta kyllä tästä silti sain irti myös suurempia kokonaisuuksia ja kaaria. 

He, joita aihe kiinnostaa, voivat huomioida kirjan olemassaolon ja etsiä luettavaksi. Jos aihe ei yhtään nappaa, niin tuskinpa tämä kirja näkemystä muuttaisi, joten lukekoot jotain muuta. Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla.   

Kevään luetut

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha
Halldór Laxness - Jäätikön jumalat
Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä
Riko Saatsi - Yönistujat
C.S.Lewis - Till We Have Faces
Emi Yagi - Venus ja minä
Michel Tournier - Gilles & Jeanne
Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia
Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide
J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto
Mati Unt - Niin kerrotaan
Gösta Ågren - Rakentaja
Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä
Franck Bouysse - Vagabond
Göran Stenius - Nälkänotko
Sadeq Hedâyat - Sokea pöllö
Eino Leino - Musti

Gustavo Gutiérrez - Job
Gustavo Gutiérrez - We Drink from Our Own Wells
Romano Guardini - La messe
Romano Guardini - The Spirit of the Liturgy
Lambert Beauduin - La piété de l'Eglise
Pius XII - Mystici Corporis
Xavier Tricot - James Ensor: Scenes from the Life of Christ
Nourmand & Marsh - Film Posters Horror
Nourmand & Marsh - Film Posters Exploitation
Diane Arbus - Aperture Monograph
Dorothea Lange - Dorothea Lange's Ireland
Harri Erkki - Scifistä
Timo Ronkainen - Kioskikirjojen kuningas
Mikko Heikka - Paratiisi ajattelee meissä

Ollaan päästy taas kesään, vaikkei säiden puolesta siltä aina ole tuntunut, ja taas koostetaan huhti-kesäkuun luetut näppäräksi listaksi: kaikki kaunot ja iso osa tietokirjoista (noiden lisäksi on tietysti tullut luettua iso kasa artikkeleja ja osin joitain muita kirjoja opintoihin)

Ja kaikenlaista jännää on myös hyllyissä odottamassa, ei lopu luettava ihan heti.

Lukuhaasteista Helmet jolkottelee eteenpäin, tällä hetkellä on jo koossa 36 haastekohtaa, jäljellä olevissa joihinkin löytynee kirjat vielä aika helposti, pari kohtaa sen sijaan ovat yhä mietityttäviä. Lue maailma vuodessa -haaste on jäänyt vähälle aktiiviselle huomiolle, mutta yksittäisiä osumia tulee silti kuin huomaamatta: pikaisesti laskin neljä kohtaa tulleen jo täytetyksi (ja yhteen on tulkinnanvaraisia rajatapauksia). Mutta tänä vuonna lukemiset ovat painottuneet aiempaa vahvemmin Suomeen ja Ruotsiin...

Taulukossa luettu kauno syksystä 2011 lähtien.

	mies	nainen	x
englanti	166	147	1	314
suomi	116	74	1	191
ranska	129	48	2	179
saksa	54	14		68
japani	46	14		60
italia	51	4		55
ruotsi	27	18	1	46
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	10	3		13
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
islanti	5	1	1	7
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
persia	3	1		4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	741	374	19	1134