Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär (klassikkohaaste)

Tämänkertainen klassikkoteos on ollut myös "voisi joskus lukea"-mentaalilistalla jo pitkään: joitain muita teoksia olen norjalaisnobelisti Sigrid Undsetilta jo lukenut, ja tämä Kristiina Lauritsantytär on mainittu pääteoksekseen, mutta kolmen tukevan kirjan paketti on tuntunut liian haastavalta. Mutta kun tämän vuoden Helmet-haasteessakin on kolmen haastekohdan sarjana trilogia, niin suunnataan 1300-luvun Norjaan. 

Koko teoksessa katetaan nimihenkilön koko elämänkaari, lapsuudesta vanhuuteen (tai ei Kristiina meidän näkökulmastamme lopussa niin vanha olekaan, mutta elinaikaodotukset olivat tietysti keskiajalla vähän lyhyemmät). Ensimmäisessä osassa kuvataan Kristiinan lapsuutta ja nuoruutta: lapsuus on varsin onnellinen, perhe tarpeeksi varakas ja arvostettu muttei niin paljoa että ovat hieman sivussa maailman myrskyistä, ja Kristiina itse tarpeeksi taitava ja kaunis että hyvän naimakaupan saa helposti järjestettyä...mutta sitten Kristiina tapaakin Erlendin, varakkaan ja hyväsukuisen joskin huonomaineisen ja ekskommunikoidun tilanomistajan (jota yksi tuttu kuvasi sanalla "naistennaurattaja"), ja näiden kahden välillä syttyykin palava rakkaus, jossa Kristiinan aiempi kihlattu saa jäädä, Erlendin jalkavaimosta puhumattakaan. Ja sitten onkin vaiheita että Kristiina ja Erlend saavat toisensa...

Lukiessa arvelin tämän kehityskulun alkaessa että tässä mennään aika lailla Kaari Utrion hengessä, vakaa ja tarkka historiallinen tausta jonka päälle kehitellään varsin perinteinen romanssijuoni kliseineen kaikkineen (ja nyt huvitti kun huomasin Margitin bloggauksen historiallisesta romanssista, jonka juonikuvio kuulostaa varsin samanlaiselta kuin tässä). Mutta Undset ei kuitenkaan vie tarinaansa ihan perinteisen skeeman mukaisesti, henkilöissä on syvyyttä ja moniulotteisuutta ja tapahtumatkin tuntuvat näin todellisemmilta pelkkien genrekonventioiden sijaan. Mm. yhdessä vaiheessa tapahtumat etenivät niin, että Morren inhokkikliseen ilmestyminen tuntui ilmeiseltä...ja sitten sitä ei tapahtunutkaan. Samoin se Kristiinan ensimmäinen kihlattukin on myöhemmissäkin vaiheissa mukana, ja on kirjan sympaattisimpia hahmoja...mutta lopussa tietysti saadaan purjehdittua avioliiton satamaan.

Ja tuo oli tosiaan vasta ensimmäinen osa. Toisessa ollaan sitten vaimo ja äiti, ja eletään myrskyisen romanssin jälkeistä aikaa. Erlendillä on huomattava talo, mutta huonossa hoidossa, joten Kristiinalla on tekemistä saada asioita kuntoon. Ja poikiakin tulee vuosien varrella monta, joten ollaan kyllä aikamoisissa ruuhkavuosissa. Yhteiselämä romanssin jälkeen ei ole kovinkaan helppoa ("mitäs minä sanoin", saattavat monet sanoa) mutta tässäkin syvyys ja moniulotteisuus pitävät pintansa: niin Erlendillä kuin Kristiinalla itsellään, muista henkilöistä puhumattakaan, on sekä ansionsa että puutteensa, ja kaikesta huolimatta Kristina ja Erlend rakastavat toisiaan... 

Kolmannessa osassa pienlapsiarki alkaa jäädä taakse, vaikka Kristiina siitä haluaakin pitää vielä kiinni, pojat kasvavat aikuisiksi ja ei vain edellisen sukupolven vaan myös saman sukupolven väkeä alkaa kuolla, Erlend mukaan lukien. Ja lapset kasvavat aikuisiksi, ja Kristiinakin luovuttaa emännyyden seuraavalle sukupolvelle. Ja vetäytyy näiden jaloista pois luostarin asukkaaksi, jossa oleskellessa vielä kohdataan viimeiset vastukset...

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut - kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaa, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta -

Okei, tässä lukemassani painoksessa (suom. Siiri Siegberg) oli yhteensä mittaa 1500 sivua, ja sen parissa olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta, osa per kuukausi (kuten blogista näkyy, muutakin tuli luettua siinä sivussa). Oliko siinä liikaa? No, olihan tuota. Paikka paikoin Kristiina itse jää useiksi kymmeniksi sivuiksi sivuun kun huomio keskittyy joihinkin toisiin huomionarvoisiin henkilöihin, ja jossain vaiheessa en enää edes yrittänyt pysyä mukana niissä kaikissa mainituissa muualla elävissä sukulaisissa ja muissa henkilöissä, joista on puhetta mutta jotka vilahtelevat kirjan näkökulmassa vain ohimennen (mutta epäilemättä näiden olemassaolo ja saama huomio on kuitenkin merkittävä osa ajan mielenmaisemaa).

Trilogian lukenut Margit sanoi, että ensimmäisen osan voisi lukea itsenäisenä (ja siinä olisi jo klassikkohaaste-ainesta), ja joo, periaatteessa siinä saadaan tietty kokonaisuus kokoon, Kristiina ja Erlend naimisiin, mikä riittää monelle muulle kirjalle. Ja samalla tuntuu että siinä menettää kuitenkin aika paljon siitä, mikä tekee tästä kokonaisuudesta huomionarvoisen. Samaan tapaan lukemisen voisi halutessaan päättää kakkososan jälkeen, senkin keskeiset konfliktit saadaan saatettua suunnilleen loppuun: kumpikaan osa ei katkea mihinkään cliffhangeriin, vaikka omilla tavoillaan ne avoimiksi ja jatkoa kutsuviksi jäävätkin.

Kuten yllä mainitsin, ensimmäisen osan kohdalla mieleen tulivat historialliset romanssit (ja toisesta osasta sellaiset "kovan elämän kuvaukset"), mutta ihan konventioiden mukaan ei kuitenkaan mennä, ja sama pätee jälkimmäisiinkin osiin. Ja aika ajoin mietin mitä Undset haluaa tällä ja tällä dramaattisella käänteellä sanoa, mikä on se narratiivi jota kehitellään (ja huomaan että olen aiemmin lukemaani Lannistumatonta sydäntä pitänyt jotenkin haahuilevana ja muodottomana, asioita tapahtuu mutta miksi juuri nämä asiat). Kunnes päädyin tulokseen, että se on ihmiselämä koko mitassaan, jota tässä esitetään, ja siihen kuuluu että vaikka dramaattisia tapahtumia ja käänteitä riittäisikin, ne eivät asetu siisteiksi rajatuiksi kaariksi. Ja henkilöissäkin riittää monia puolia, niin hyviä kuin huonoja. Joten lukijankin täytyy kulkea mukana, vastaanottaa ilot ja murheet (joita molempia tuli, jotkut tapahtumasarjat menivätkin yllättävän onnellisesti, ja yllättäviä murheellisia käänteitä tuli myös).

Sigrid Undsetin isä oli tunnettu arkeologi, ja tytärkin näin perehtynyt historiaan lapsuudesta saakka, ja se kyllä näkyy. Tapahtumapaikat pysyvät suurelta osin vähän Austen-maisesti pienissä maaseutupiireissä, vaikka jossain kauempana tapahtuvat suurten ja mahtavien ruhtinaiden käänteet vaikuttavat täälläkin, mutta etäisyyksillä on merkitystä (olisi ehkä hyvä tietää vähän enemmän Skandinavian vaiheista 1300-luvulla että keitä nämä kuninkaalliset ja muut ovat, muttei se välttämätöntä ollut). Suvuilla, perintöoikeuksilla ja sen sellaisilla on paljon merkitystä, joten tietysti myös avioliitoilla (joskin aviottomiakin lapsia tulee, ja muutenkin ihmiset ovat ihmisiä), ja erityisesti naisten elämä on Undsetilla perinteisesti ollut muutenkin huomion kohteena. Kristinusko on vahvasti mukana ihmisten elämässä, mutta pakanalliset tavat, taikausko yms ovat yhtä lailla osa elämää, ajoittain sekoittuen...ja toki monenlaista epävarmuutta elämässä riittää, ei tarvita kovin paljoa että kuolema korjaa, mutta epävarmuuksien keskellä se elämä täytyy elää tai muuten se jää elämättä.

Tämäntyyppiset historialliset romaanijärkäleet eivät ole ominta lukualaani, enkä tämän jälkeenkään aio lajityyppiin täysillä heittäytyä, mutta kun sellaisen lukee, niin parempi on että se on hyvä. Ja yllälinkatun Margitin ohella Jokke on tästä blogannut.

-------------------------------------------------------- 

Klassikkohaasteessa ollaan mukana aika monennetta kertaa: mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin, Minun kansani, minun rakkaani, Gösta Berlingin tarun, Ilo-Laulun Jesuxesta ja Viipurista Vatikaaniin.  Ja hyvä piirre klassikoissa on, että vaikkei kaikista niistä aina niin pidäkään, niin kuitenkin niiden lukemisesta on jotain saanut, kontekstia muulle kirjallisuudelle ja kulttuurille jos ei muuta.  

Ja klassikkohaasteessa pääsee lukemaan myös muiden postauksia, saada uusia näkökulmia tai muistutuksia vanhoista tutuista, tai bongata kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyy tästä blogista toisaalla, sieltä katsomaan mitä jännää muut ovat lukeneet.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 23 - koonti

Logo: Niina Tolonen 

Tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen, jo kahdenteenkymmenenteenkolmanteen, ennakkoilmoittautujia oli noin 25, mutta kuinkas moni on saanut klassikkonsa luettua ja liittyykö joukkoon muita ilman ennakkoilmoitusta (mikä on täysin tervetullutta).

Pyydänkin nyt linkittämään tämän postauksen kommentteihin linkin postaukseen, joka julkaistaan heinäkuun 31. (kellonaika vapaavalintainen, aamulla, päivällä, minuuttia ennen keskiyötä...), niin kokoan ne sitten tähän listaksi.  

Ja koska lukemattomia klassikoita riittää, ja mm. allaolevasta listasta voi saada inspiraatiota, tulee klassikkohaasteelle myös seuraava kierros ensi tammikuussa, vetäjänä Kartanon kruunaamaton lukija.  

Tervetuloa, mitäs olette lukeneet, ja kannattiko?

Luetut kirjat ja osallistujat (päivittyvä listaus): 

Jane Austen - Neito vanhassa linnassa: Kirjaimia
Ingeborg Bachmann 100 vuotta: Mari Karlsson
Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani: Ankin kirjablogi
Alexandre Dumas - Monte Criston kreivi: Luettua elämää
Hans Fallada - Yksin Berliinissä: Kirjaluotsi
Theodor Fontane - Nuoren naisen kohtalo: Tarukirja 
Ivan Gontšarov - Oblomov: Tainan ja Tommin aarrearkku
Marlen Haushofer - Seinä: Tuijata
Homeros - Troijan sota & Odysseuksen harharetket: Kirjahamsterin lukuvinkit
Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija: Kirjasähkökäyrä
Henrik Ibsen - Nukkekoti: Oksan hyllyltä 
Yasunari Kawabata - Lumen maa: Kirsin konttuuri
Eduard Graf von Keyserling - Dumalan pastori: Peegee hydatoon
Eeva Kilpi - Tamara: Donna mobilen kirjat
Sheridan Le Fanu - Carmilla: Yöpöydän kirjat 
L.M.Montgomery - Sininen linna: Kirjakaapin kummitus
William Shakespeare - Mitta mitasta: Tuulevin lukublogi
William Shakespeare - Paljon melua tyhjästä: Sheferijm
Robert Louis Stevenson - Tohtori Jekyll ja herra Hyde: Sanoja elämän sivuilla 
August Strindberg - Mustat liput: Tainan ja Tommin aarrearkku
Junichiro Tanizaki - Avain: Kartanon kruunaamaton lukija
Sigrid Undset - Kristiina Lauritsantytär: Jotakin syötäväksi kelvotonta
Vergilius - Aeneis: Jokken kirjanurkka
K.M.Wallenius - Miesten meri: Kulttuuri kukoistaa
Mika Waltari - Vieras mies tuli taloon: Kirjan pauloissa
Stefan Zweig - Shakkitarina: Kirsin Book Club 

Anita Brookner - Family and Friends (Perhe ja ystävät)

Tämä on toinen lukemani Anita Brooknerin kirja, mutta huomaan meidän olevan lukeneen samoja kirjoja: siinä missä tuo edellinen kirja toi mieleen Pymin ja Taylorin, tästä tulee mieleen Elizabeth Bowen ja Ivy Compton-Burnett (jo kirjan nimi sopisi hyvin jälkimmäisen tuotantoon).

Kirja kertoo Sofkasta, varakkaan teollisuuspampun leskestä, ja tämän neljästä lapsesta näiden teini-iästä keski-ikään (ja hieman laajemmastakin perheestä): vuosia ei mainita mutta edetään jostain 30-luvulta noin 60-luvulle. Matriarkka Sofka haluaa pitää perheen nyörit hyvin omissa käsissään, mutta kaksi lapsista lähtee omille teilleen ja ehkä olisi ollut parempi jos kaksi muutakin olisi niin tehnyt, ja toisaalta vaikea sanoa tuleeko kenestäkään tässä varsinaisesti onnellinen (no, Frederick lähinnä). 

Tarina etenee suoraan, johdonmukaisesti ja kronologisesti, muttei tämä mikään juonivetoinen kirja ole, henkilövetoinen kyllä. Mutta kertojaratkaisu tuntuu omalaatuiselta: kirjaa ohjaa valokuva-albumissa nähtävät eri häissä otetut perhepotretit, joiden pohjalta sitten persoonaton-mutta-personoitu kaikkitietävä kertoja kertoo perheen ja henkilöiden vaiheita. Mutta jonkinlaisella etäisyydellä ja itsetietoisuudella: aivan kuin kertoja haluaisi sanoa että "hei, olen kaikkitietävä kertoja" (mikä toki herättää epäilystä).

Etäännyttämällä kirjassa on kuitenkin luovuttu melkein kokonaan dialogista, ja tekstityyli on koukeroista, piilevän ironista ja samalla klaustrofobisen painostavaa, mikä tuokin vertailut yllämainittuihin esikuviin: vähän tämä on kuin Compton-Burnettin ylemmän keskiluokan perheyhteisöiden kuvausta, mutta normaalimpana ja suoraviivaisempana. Mutta miksi haluta lukea normaalimpaa ja suoraviivaisempaa Compton-Burnettia?

Kerrontaratkaisuissa on oma kiinnostavuutensa mutta minulle lopputulos jäi kuitenkin aika raskaaksi: luin teoksen mutta häviää tämä vertailussa niin aiemminluetulle Rantahotellille kuin mainituille verrokkikirjailijoille. Helmet-haasteessa tällä kuitenkin saa kohdan 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla (Anja Haglundin käännös on ilmestynyt sarjassa nimellä Perhe ja ystävät). 

Margit on lukenut myös tämän kirjan (ja enemmänkin Brookneria)

I find it entirely appropriate and indeed characteristic that Sofka should have named her sons after kings and emperors and her daughters as if they were characters in a musical comedy. Thus were their roles designated for them. The boys were to conquer, and the girls to flirt. If this implies something unfinished, as if the process were omnivorous but static, that too would be characteristic. Sofka sees her children's futures as being implicit in their names, and she has given much thought to the matter: indeed, one wonders whether she thinks about anything else. 

  

 

Leo XIV - Magnifica humanitas

Jos paavi Leo XIV:n ensimmäinen kiertokirje Dilexi te kulki edeltäjänsä Franciscuksen jäljillä, uudessa ensyklikassa, Magnifica humanitas, paavi viittailee kaimaansa Leo XIII:een ja tämän ensyklikaan Rerum novarum vuodelta 1891. Aiheena on Kirkon yhteiskunnallinen opetus, ja vaikka on taas tullut uusia asioita huomioitavaksi ja kantaaotettavaksi, ovatko asiat lopulta niin uusia kun pintaa raaputtaa...

Uutisoinnissa ja kommenteissa on eniten noussut esiin huomiot tekoälystä, miten nykyinen AI-kehitys vaikuttaa yhteiskunnassa. Mutta vaikka tämä onkin “uusi asia”, joka on ollut kirjeen inspiraationa ja tärkeänä esimerkkinä, varsinaisena huomion aiheena on kuitenkin teknologia yleensä, sen eettiset ulottuvuudet ja vaikutukset yhteiskuntaan ja ihmiskuvaan.

Leo XIV esittää kaksi raamatullista kuvaa yhteiskunnallisina vaihtoehtoina: Babylonin tornin rakentaminen (1 Moos 11) ja Jerusalemin uudelleenrakennus pakkosiirtolaisuuden jälkeen (Neh 2). Babylonin tornin pystyttäminen oli monoliittinen projekti, jonka hybris johti kansojen hajaantumiseen, kun taas Jerusalemin muurien uudelleenrakennus tapahtui yhteistyönä, työhön osallistujia ja kaupungin asukkaita kuunnellen ja näiden välille yhtenäisyyttä luoden.

Kolmanteen esimerkkiin, Ilmestyskirjan Uuteen Jerusalemiin, viittaillaan, mutta vaikka se onkin tavoiteltavana suuntana, ei se rakennu inhimillisillä ponnisteluilla vaan tulee Jumalalta, joten tässä teknologian yhteydessä sitä ei voikaan mallina käyttää. Jotkut ovat kuitenkin todenneet huomionarvoisena, että siinä missä ihmiskunnan alkuna on Eedenin puutarha, ja ensimmäisen kaupungin perusti Kain (1 Moos 4:17), niin päämäärämme on kuitenkin esitetty kaupunkina eikä puutarhana: inhimillisen kulttuurin historialla on siis oma eskatologinen paikkansa, eikä teknologiakielteisyyteen itsessään ole perusteita, haasteena on sen oikea käyttö.

Ja tämä tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten soveltamisen etiikka on jo perinteinen ongelma. Hyvin tyypillistä on, että kaikki toimijat sysäävät vastuun eettisistä valinnoista pois itseltä, odottaen tai olettaen että joku muu on ne arvioinnit jo tehnyt tai tulee tekemään. Luonnontieteiden etiikka on perinteisesti keskittynyt metodeihin, joilla tutkimusta tehdään, kun taas aiheissa ja tuloksissa ihanteena on objektiivisuus, ottamatta kantaa miten asioiden pitäisi olla, ja on muiden asia mitä niillä tuloksilla tehdään. Mutta tutkimuksen ja teknologian jatkokehittelijät ja tuotteistajat vuorostaan katsovat, että kun se tutkimus on tehty, niin tokihan se on tarkoitettu käytettäväksi, eettinen vastuu on ollut tieteentekijöillä, vaikka nämä siitä ovat kieltytyneet. Ja toisaalta eettinen vastuu teknologiasta sysätään käyttäjille, tuotteistajat vain mahdollistavat asioita. Käyttäjät vuorostaan helposti katsovat, että kun jokin tuote nyt kerran on olemassa niin tokihan sitä voi käyttää, ja virheellisesti olettavat, että eettiset valinnat on tehty jo kehitysvaiheissa, vastuu on jossain muualla. Kiertokirje haastaa tutkijat huomioimaan toimintansa eettiset ulottuvuudet, mutta koko kehityksen ja käytön kaaren deterministisyys tarvitsee kyseenalaistusta.

Lisäksi nykyiset teknologiat kehittyvät yhä monimutkaisemmiksi ja läpinäkymättömiksi, ja tieteellinen kehitys erikoistuu yhä rajatummiksi erikoisaloiksi, joissa usean alan ja näiden yhteisvaikutusten asiantuntijuus käy yhä mahdottomammaksi, tieteiden erikoisalat eivät enää puhu samaa kieltä eivätkä pysty kunnolla kommunikoimaan keskenään, ja näin teknologisten kokonaisvaikutusten arvionti käy entistä vaikeammaksi. Ja kun olen huomannut kuinka vaikeaa ihan vaikkapa tiskikoneen kunnollinen käyttö tuntuu joskus olevan, niin luottamukseni ihmiskunnan kykyyn käyttää vastuullisesti tekoälyn kaltaisia teknologioita ei pilviä hivele.

Haasteena on myös teknologiavetoisen ajattelun tulemaan kaikenkattavaksi, niin että teknologiat eivät enää ole ihmisiä ja näiden yhteiskuntia varten vaan että ihmiset ja yhteisöt ovat teknologioita varten. Että ihmisillä ei olisi mitään arvoa itsessään, vaan ihmisarvo perustuisi mitattaviin hyötyihin valta-asemassa olevalle määrittelijälle, ihmisyys redusoitaisiin hyödykkeeksi, kulutustavaraksi. Tällaista asennetta Kirkko on perinteisesti vastustanut, ja tämä huoli ja sen vastustus on myös tämän kiertokirjeen keskiössä, sen nimeä myöten, ja asiasta on kannettava huolta myös jatkossa.

(teksti ilmestynyt alunperin Sanctus Henricus -lehdessä 2/2026) 

Paavo Haavikko - Ylilääkäri

Tämäkin kansi on Kirjasammosta 

Kaksi lyhyttä näytelmää Paavo Haavikolta. 

Ensimmäisessä, kirjalle nimen antavassa kamarinäytelmässä, ylilääkärin vaimo juhlii 60-vuotispäiviään, sisarukset ja näiden lapset ovat kokoontuneet illalliselle, mutta ylilääkäri (näytelmän keskushenkilö, mutta samalla ainoa nimettömäksi jäävä) on järjestänyt juhlista varsin epämiellyttävän tapahtuman...ja taustalla on myös vaimon isän selvittämätöntä kuolinpesää, jonka ylilääkäri suo hyvin pysyvän selvittämättömänä toisten toiveista huolimatta. 

Jälkimmäisessä, Agricola ja kettu, ollaan historiallisessa aiheessa 1500-luvun puolivälissä. Kustaa Vaasa lähettää Mikael Agricolan Venäjän tsaarin luo rauhanneuvotteluihin, tsaari Iivana Julma suhtautuu neuvotteluihin enemmän oikukkaasti kuin yhteistyöhaluisesti, ja paluumatkalla sairas Agricola kuolee järven jäällä, nähtyään ketun jonka on nähnyt jo nuoruudessa ja jonka on kohdannut myös Kustaa Vaasan ja Iivana Julman hahmossa...

Eivät nämä kumpikaan tarinavetoisia näytelmiä ole, mutta varsin erilaisista konteksteista huolimatta kummassakin on keskeisenä ideana  suhteellisen tolkullisten henkilöiden yritykset neuvotella omapäisten ja kohtuuttomien auktoriteettihahmojen kanssa, varsin huonolla menestyksellä...(ja mieleen tuli että Haavikko oli kirjailijuuden ohella liikemies, talouskysymykset olivat näissä neuvotteluissa molemmissa esillä).

Jälkimmäisessä näytelmässä kiinnostivat myös uskonnolliset kysymykset: reformaatio oli tietysti täydessä vauhdissa, mutta Kustaa Vaasan intressi aiheeseen keskittyi tasan tarkkaan kuinka saada nyhdettyä kuninkaan kirstuun kirkoista kaikki vähänkin rahanarvoinen tavara, Turun tuomiokirkon kattoa myöten, ja vaikka Agricolalla olikin kiinnostus puhtaaseen oppiin, tuli hän kuitenkin varsin epäluuloiseksi siihen millaiseksi reformaatio oli muodostumassa.

3. JÄSEN: [...] "Pyhä Neitsyt", hän sanoi "jos Jumalalla ei ole äitiä, jota maailma muistaa, kasvaa maailmasta orpo, ja jos Jumalan äidillä ei ole äitiä jota alati muistetaan, unohtaa maailma mikä on sen suku, ja siitä kasvaa kevoton ja säädytön maailma." Ja hän rukoili Neitsyt Mariaa ja itki, ja kun reki liukui Kuolemanjärven jäälle, hän meni tajuttomaksi.  

Kiinnostavia tekstejä, vaikkei nyt suuriksi suosikeiksi nousekaan...mutta Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 13. Kirjassa on syntymäpäivät. 

William Shakespeare - Macbeth

Olen lukenut Macbethin useita vuosia sitten sekä suomeksi että englanniksi, ja esitettynäkin kerran (onkohan muuten ainoa Shakespeare jonka olen nähnyt teatterissa? En selvästikään kovin usein teatterissa käy...), mutta vaikka teos olikin tuttu, tämä Matti Rossin käännös sattui käsiin tulemaan, niin voihan tämä uudestaankin lukea.

Tarina lienee tuttu silloinkin kun alkuteos ei ole, sen verran tähän viitataan muussakin kulttuurissa: voittoisan sotaretken jälkeen skottiaatelinen Macbeth kohtaa kolme noitaa, jotka ennustavat miehelle arvonnousua, ja tulevaa kuninkaankruunua. Arvostusta tulee, ja kun hyvä tilaisuus tulee, Macbeth vaimonsa avustuksella päättää vauhdittaa kohtaloa kuningas Duncanin salamurhalla...ja kun kuninkuus on saavutettu, niin ensimmäisen murhan jälkeen tarvitaan seuraava, ja seuraava, ja pian ollaankin verinen tyranni, ja ennustuksiakin kuullaan lisää, ensikuulemalta lupaavia Macbethille, mutta tietysti niissä on omat koukkunsa ja porsaanreikänsä, jotka vievät Macbethin lopulta tuhoon. 

Tunnelmallahan tämä näytelmä toimii: kaikki pyörii pimeyden ja veren ympärillä, ja päähenkilöiden spiraali kunniallisesta arvostuksesta pahuuteen ja hulluuteen on vaikuttavaa, Macbeth saavuttaa koko ajan enemmän ja silti hänelle jää koko ajan vähemmän, ja hienoja kohtauksia ja lentäviä lauseita lauotaan.

MACBETH: [...]
Sammu, sammu, lepattava liekki!
Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä,
joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä
hetken, eikä palaa. Se on hullun loru,
täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla. 

Samalla on todettava, että näytelmässä tuntuu olevan enemmän heikkouksia kuin muissa Shakespearen terävimmän kärjen näytelmissä. Kuten Ralf Långbacka esipuheessa huomauttaa, Macbethia ja Ladya lukuunottamatta kaikki muut roolit jäävät aika pieniksi. Näytelmä on lyhyt, ja mahtaako siitä johtua että siihen on varhain liitetty myös pari lisäkohtausta Thomas Middletonin näytelmistä (mahdollisesti Shakespearen suostumuksella) että saisi hieman lisää täytettä...

Ja kun näitä muokkauksia on tehty, niin herää myös kysymys mahtaako meille säilyneissä tekstiversioissa olla mitä virheitä ja puutteita, vai ovatko oudot ristiriidat ja aukot tarkoituksellisia ja tulkintaa vaativia, vai ripustaako Shakespeare Tsehovin pyssyjä seinälle ilman laukaisua. Lady Macbeth sanoo imettäneensä, mutta pariskunta on lapseton. Macbeth lähettää toverinsa Banquon perään kaksi murhaajaa, ja sitten näiden seuraan liittyy kolmas murhaaja, ilman mitään ilmeistä dramaattista syytä. Macbethin viimeiseksi nimetyksi ja vuorosanalliseksi tukijaksi jää henkilö nimeltä Seyton, joka ei ole esiintynyt tätä ennen koko näytelmässä: onko nimi tulkittava vihjeeksi?

Viimeisestä ajatuksesta tulikin yksi mielleyhtymä, mahdollisena vaikuttimena: Raamatun syntiinlankeemuskertomus. Periaatteessa hyvät Macbeth Ladyineen antaa periksi viekoitukselle yhteistuumin, tempaavat kielletyllä tavalla itselleen jotain arvostettavaa (ja joka oli ehkä muutenkin mahdollisesti tulossa saajiensa osaksi), ja sitten saa kärsiä ja hävetä...

Toisena mieleen tulleena vaikutussuhteena, olin ajatellut laittaa Helmet-haasteessa tämän kohtaan 3. Kirja liittyy Agatha Christieen, koska tästä on napattu yksi Christien kirjan nimi, By the Pricking of My Thumbs. Mutta oikeastaan tässä on hyvin esillä monissa Christien kirjoissa esiintyvä idea, kuinka murhaa peittääkseen pitää tehdä uusi murha, ja uusi, ja uusi, se ensimmäinen voikin olla vielä ihan vaan pieni juttu ja oikeastaan uhri melkein ansaitsi sen, mutta kierre pahenee...ja Macbeth ja Lady Macbeth suhtautuvat tehtyyn eri tavalla, mutta vaikka suunta on eri, kumpikin on huono. Näytelmä on varmasti Christielle tuttu, ja antaa tämän tuotannon perusideoita (lukuhaasteessa Christie-kohtaan tulikin eri kirja, joten laitan tämän kohtaan 8. Kirjassa ei rakastuta)