Gertrud von Le Fort - The Song at the Scaffold

Tarina oli jo ennestään minulle tuttu, koska tästä Gertrud von Le Fortin pienoisromaanista tehdyn näytelmän Dialogues des Carmélites olin lukenut jo aiemmin: 1931 ilmestynyt romaani oli varsin suosittu, mutta nykyään kai paremmin muistetaan tuo Georges Bernanos'n näytelmäsovitus, tai ennemminkin Francis Poulencin siitä tekemä ooppera. Mutta kun romaani nyt sitten tuli käsiin niin pitihän se lukea.

Aihe ja tapahtumat pysyvät samoina, tositapahtumiin perustuvana kaunokirjallisena kuvauksena: Compiègnen karmeliittaluostarin elämää Ranskan vallankumouksesta heinäkuuhun 1794, jolloin kuusitoista luostarin sisarta teloitetaan giljotiinilla. Kymmenen päivää myöhemmin itse Robespierre päätyy giljotiiniin, ja varsinainen terrorin aikakausi päättyy, mikä antaa pohjan Le Fortin kerrontaratkaisulle: teksti on laadittu pitkäksi kirjeeksi seuraavassa lokakuussa, jonka pariisilainen kirjoittaja (joka itse oli todistamassa joitain tapahtumia ja tuntee muut muiden muistiinpanoista ja muisteluista) lähettää jollekulle kauempana,ehkä ulkomailla ja ehkä pakolaisena asuvalle henkilölle. Sekä kirjeen lähettäjän että vastaanottajan identiteetti jää kuitenkin varsin epämääräisiksi. 

Tarina kuitenkin seuraa karmeliittasisarten vaiheita kasvavan uhan vallassa, ja erityisen huomion kohteena on nuori noviisi Blanche de la Force, jota voisi hyvin kutsua syntymässä säikähtäneeksi, ja kun kasvavan painostavassa ilmapiirissä sisaret henkisesti valmistautuvat kuolemanuhkaan, niin epäilyttää mahtavatko kaikki (siis erityisesti Blanche) kestää koettelemuksen vai päätyä luopioksi, ja olisiko silloin parempi lähettää tämä suosiolla jo nyt pois luostarista...

Bernanos'n versio on näytelmien tapaan melkein pelkkää dialogia suljetussa tilassa, ja siinä kyllä uppoudutaan kuoleman ja kuolemantuskan mysteeriin hyvin intensiivisesti. Le Fortin kerronta on tarinallisempaa, joten ihan samaa intensiteettiä ei tule, ja kun kertojana on yhteisön ulkopuolelta ja ajallisesti vasta tapahtumien jälkeen, niin herooinen sävy nousee hieman enemmän esiin ja tapahtumia yhdistetään enemmän myös välittömän yhteisön ulkopuolelle. Mutta toki tässäkin teoksessa uhrin, kuoleman ja pelon mysteerit ovat läsnä ja uhrautuminen ottaa monenlaisia muotoja, ennakoimattomiakin...tarina ja sen ymmärrys on sama, vaikka muodot versioita erottavatkin. 

Helmet-haasteessa otan kohdan 40. Kirja sijoittuu syksyyn: tapahtumat kattavat toki useita vuodenaikoja, mutta kun tämä kerran esitetään lokakuussa kirjoitetun kirjeen muodossa.

Per Faxneld - Uhripuu

Poimintoja kirjastosta. Per Faxneld ei ollut ennestään tuttu, mutta selailun perusteella kirja vaikutti kiinnostavalta (suom. Satu Grönroos): 44 lyhyttä tarinaa kansanperinnekauhun piiristä, kukin tasan neljän sivun mittainen joista yksi sivu oli varattu Mimmi Strinnholmin tummanpuhuville vinjettikuville (kannesta näkee tyyliä). 

Olen aiemmassa blogissa jo kirjoittanut Lauri Simonsuuren toimittamasta kokoelmasta Myytillisiä tarinoita, joka tulisi mainituksi jos pitäisi lähteä listaamaan kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Samassa agraarisen vanhakumman hengessä tämän Uhripuunkin tarinoita kerrotaan: melkein kaikissa ollaan jossain 1800-luvun tienoilla Ruotsissa, tyyli pysyy aika yksinkertaisena ja napakkana, ja kauheita asioita tapahtuu. 

Täyttä pastissia ei kuitenkaan tehdä: tekstit ovat kaunokirjallisempia, määrämittaisuus vaatii kuitenkin hieman enemmän tapahtumien kehittelyä kuin mitä folkloristiset uskomuskertomukset monesti tekivät, ja esim. avoimia lopetuksia käytetään tässä paljon enemmän. Ja huomaan kyllä myös että kirjailijan moraaliset sensibiliteetit ovat sidoksissa ennemmin 2000-lukuun kuin kuvattuihin tapahtuma-aikoihin...

Nuo piirteet saattavat ehkä tehdä teksteistä helpommin lähestyttäviä autenttisen folkloristiikan karuuteen ja äkkivääryyteen verrattuna, mutta samalla ainakin minusta tämä suhteellisen moderni sisäsiistiys ennemminkin laimentaa kummuuden tuntua, joka minua tässä kuitenkin eniten kiinnosti, vaikka sinänsä teoksessa on paljon varsin oivaltavaakin groteskiutta: toisia ideoita taas ehkä valittu tyyli ja formaatti kahlehtikin. Tiukasta formaatista ja yhtenäisyydestä johtuen en myöskään oikein osaa nostaa mitään yksittäisiä tarinoita toisten edelle, vaikka lukiessa toki huomionarvoisuuden eroja olikin. Teos kuitenkin seisoo nautittavalla kokonaistunnelmallaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: se oli kirjastossa nostettu esille pöydälle, jonka tulkitsin kirjaston työntekijän suositukseksi. 

Widsith

Lisää täsmähakuja Helmet-haasteeseen: kirja nousi luettavaksi koska sen nimenä on kertojan nimi, joten se sopii kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu. Joskin ilmeisesti jos osaisi muinaisenglantia, niin voisi hoksata että nimi tarkoittaa 'kaukomieli'...mutta menköön.

Tässä teoksessa tosin itse teoksen sijaan konteksti on keskeinen: varsinainen Widsith-runo on vain 143 säettä pitkä, ja se on tässä mukana niin suomennettuna kuin alkukielisenä. Sivumääräisesti suuremman osan ohuesta kirjasta vievät Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn laatimat viitteet ja selitykset sekä runoa taustoittavat artikkelit.

Ja samalla on todettava, että muutenkin se perusteksti sellaisenaan, no, ei ole kovin antoisa ihan vaan luettuna: laulaja Widsith kertoo paikoista joissa on käynyt (tai väittää käyneensä) sekä näiden paikkojen ja niissä asuvien kansojen hallitsijoista joita on tavannut (tai väittää tavanneensa), eli oikeastaan tämä on lähinnä pitkä lista nimiä. Historioitsijalle toki tässä on analysoitavaa, ja kotoisasti huomionarvoista on, että yhtenä kansana ovat finnit.

Kommentoijat nostavatkin esiin sen satunnaisuuden, jolla tällaisia vanhoja tekstejä on nykyaikaan säilynyt. Tämä teksti oli säilynyt yhdessä käsikirjoituksessa 1000-luvulta, ja silläkin käsikirjoituksella on ollut näkyvästi sellaisia vaiheita, että ei olisi ollut ihme ettei sitäkään olisi säilynyt. Itse runon ajoittamisessa on epävarmuutta, mutta hyvinkin mahdollisesti ainakin osa siitä on 500-luvulta, joskin myöhempiä lisäyksiä on varmastikin myös tehty. 

Mutta ylipäänsä muinaisenglantilaista runoutta ei ole kovinkaan paljon jäljellä, kyseisen käsikirjoituksen sisältämät runot muodostavat ihan huomattavan prosenttisosuuden kaikista säilyneistä. Ja valinta mikä on säilynyt ja mikä kadonnut vaikuttaa aika satunnaiselta...mutta näin on käynyt, meille on säilynyt mm. Widsith ja historioitsijat voivat parhaansa mukaan yrittää ymmärtää jotain menenistä kulttuureista näiden satunnaisten fragmenttien perusteella. Eikä tämä päde vain anglosakseihin, vaan teoksessa kommentoidaan myös tulkintalinjoja suomalaisten muinaishistoriasta näiden fragmenttien perusteella, myös menneiden historioitsijoiden ajoittaista taipumusta fantasiointiin...   

No niin. Itse runon lukematta jättämisessä tuskin menettää mitään, Pekosen ja Tolleyn kommentoinnit ovat ihan kiinnostavia jos aihepiiri kiinnostaa, mutta laajemmalla tasolla tämä teos voi herättää toki miettimään kysymyksiä kulttuuriartefaktien säilymisestä ja siihen vaikuttavien prosessien satunnaisuudesta.  

Jascha Golowanjuk - Pyhä valhe

Kansikuva Kirjasammosta, omassa kappaleessani ei ollut kansipapereita

Helmet-haaste alkaa olla sen verran loppusuoralla, että täytyy tehdä jo täsmänostoja: tästä teoksesta en ollut ikinä kuullutkaan mutta ensisilmäyksellä uteloitti, ja keskushenkilö sopii kohtaan 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias. Jascha Golowanjuk on ruotsalainen kirjailija, jonka kirjoja on näköjään tullut enemmänkin suomeksi (tämän suom. Eeva-Liisa Manner). 

Kirja tosin sijoittuu Tanskaan, ja kirjan kertoja on nuori tanskalaisviulisti (kuten myös Golowanjuk, mahtaako kirja pohjautua omiin kokemuksiin?), jonka setä on kerännyt ympärilleen joitain varsin eksentrisiä henkilöitä: yhtenä näistä tämän kirjan varsinainen päähenkilö, kreivitär Charlotte Trier-Gotha, joka kirjan alussa on yli seitsenkymppinen eukko, jolle vuosikymmenet eivät ole olleet armeliaita. Kreivitär on pohjattoman pihi, kleptomaani, perheensä hylkimä ja monella tavoin omituinen vanhus, mutta jossa on myös runsaasti iloisuutta ja vetovoimaa, sen verran että kertoja oikein mielellään viihtyy tämän seurassa.

Tämäkin kirja tasapainottelee komedian ja tragedian välillä: kreivitär todella on käytökseltään varsin erikoislaatuinen henkilö, huvittava ja ystävällinen ja viis veisaa muut mielipiteistä, ja toisaalta muut kyllä tuovat omat mielipiteensä esiin minkään inhimillisen kohteliaisuuden rajoittamatta, ja kertojakin voi vain arvella kuinka paljon viisveisaavassa eksentrisyydessä on vain välttämättömyyksien sanelemaa ulkokuorta ja mitä kreivitär sisimmässään tuntee ja ajattelee. Tuttavuuden jatkuessa kertoja saa toki myös paljon lisää selvyyttä kreivittären taustoista ja ajatuksista, ja toisaalta elämän ankenevasta nykytilasta, iloista ja suruista: jotain selviää, mutta samalla lopulta jäljelle jää oma mysteerinsä, mikä ihmisen perustana on.

Sympaattinen pieni kirja sekoituksella hilpeyttä ja surullisuutta: en nyt ole ryntäämässä etsimään lisää kirjailijan teoksia, mutta ilokseni tämän luin.