4.4.2025

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha


Olen aikoinani lukenut Vesa Haapalalta runokokoelman Vantaa, jonka jälkeen on pitänyt lukea lisää, mutta...kunnes siis nyt: runokokoelma Hieronymus Boschin kuuluistasta maalauksesta kuulosti teokselta johon pitää tutustua.

Ja teos on mitä lupaa. Edellisen lukemani tapaan tämä teos on nimenomaan yhtenäinen teos, ei nippu yksittäisiä runoja, ja koko kirja pyörii Boschin maalauksen ympärillä. Harvassa taitavat olla taulut joista moinen onnistuisi näin suvereenisti, Maallisten ilojen puutarha on sen verran runsas ja hämmentävä teos että sen yksityiskohtiin voisi uppoutua hyvinkin laveasti tarvitsematta toistaa itseään. Ja samalla tämä ei ole mikään taidehistoriallinen essee, vaan taulua tarkastellaan nimenomaan runolla. Runsaalla, iloittelevalla, usein haastavalla ja moniin suuntiin viittaavalla, kuten esikuvansakin.

Mutta tietysti se asettaa myös haasteita niin kirjoittajalle kuin lukijalle. Huomattava osa runojen mieltäkääntävimmistä kuvista ja ilmaisuista onkin suoraan Boschin siveltimestä, onko Haapalan kontribuutio riittävä tällä rimakorkeudella? Pitäisikö minun yrittää lukea tätä teosta jotenkin irrallaan erillisenä teoksena välittämättä Boschista, ja onko se edes mahdollista, vai lukea tätä nimenomaan suhteessa tauluun, kun kirjailija tuo yhteyden kuitenkin esiin.

No, tarkoituksesta en osaa sanoa, kun kuitenkin huomaan että isoloivaan lukemiseen en pysty, taulua on tarkasteltava lukemiseen suhteessa. Ja Haapala kyllä saa minut tarkastelemaan kuvia enemmän, vie huomioni yksityiskohtiin (ja esittää niistä omia huomioitaan) ja toisaalta huomioimaan laajempia kokonaisuuksia (ja pohtimaan kuinka paljon Bosch vuorostaan on lainaillut Danten Jumalaisesta näytelmästä: kiirastulen sijaan keskellä on maa ennen vedenpaisumusta, mutta osioiden ominaispiirteissä on kaikuja Dantelta). Tässä kirjassa pelattiin myös enemmän kielellä kuin mitä Vantaasta muistan: liikutaan monissa rekistereissä puhekielisestä jutustelusta arkaaisen vanhakantaiseen runokieleen, ja joskus kieli hajoaa täysin palasiksi, mutta niissä piireissä missä tässä liikutaan, lienee se tarkoituksenmukaista, kielellä ja nimeämisellä on tärkeä roolinsa paratiisissa ja läpäisee se myös muun maailman. Mikä taas herättää kysymyksiä käsiteltyjen aiheiden luonteesta...

Kuitenkin katselen Haapalan kera niin innokkaasti Boschia, että huomaanko sitten tarpeeksi Haapalaa? Jos sanon, että 'Maallisten ilojen puutarha on vaikuttavan upea ja pohjattoman antoisa teos' niin kummasta puhun? No, jos kirjan äärellä saadaan taide-elämyksiä ja filosofista pohdiskeltavaa, niin absoluuttisesti se on ansio.

Kulkija II

Puutarha ei ole olosuhteiden kehä, se on olojen ehto,
sen jokainen kohtaa yksin niin kuin hyvän ja pahan
                                                        ja kyvyttömyytensä luoda.

Iätön tässä ja nyt. Vedenpaisumus ei ole vielä täällä!
Tulvaa ei luotu aikojen alkuun, saimme sen aikaan itse.

Kuin suuri tammi, jossa pöllö istuu
ja katsoo silmäpellon laitaa takanaan korvien metsä.

Älä sano: demonit olivat meissä jo paratiisissa.
Halu on luonnonolento, näkymättä liitää läpi päivän ja yön.

Ja niin kuin mansikan maku katoaa pian,
kun suu on marjan niellyt,
                                       niin on halujemme ilo täällä.

31.3.2025

Alkuvuoden luetut

Juha Sandberg - Kohinakuvia
R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty
Elizabeth Bowen - The Little Girls
Kerstin Ekman - Suden jälki
Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle
Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru
Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta
Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho
Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi
Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli
Yann Queffélec - Happy Birthday Sara
Siri Pettersen - Kupla
Jean Anouilh - Becket
Lasse Heikkilä - Carmen
Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin
Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna

Sanna Vaara - Jumalan katkennut kynä
Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet
Maaria Ylikangas - Kritiikistä
Louis Bouyer - Life and Liturgy
Eduardo Galeano - Jalkapallo valossa ja varjossa
François Favreau - La liturgie
Anu Hopia - Hyppysellinen tiedettä
Gustavo Gutierrez - A Theology of Liberation
Juri Nummelin - Unohdettuja kirjailijoita
Juri Nummelin - Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia
A-G Martimort - En mémoire de moi
Miikka Tamminen - Keskiajan hirviöt
Aleksandr Manzos - Pelattu elämä

Kevät etenee, ja taas on aika koota näitä viimeisen kolmen kuukauden luettuja kirjoja: kaunokirjallisuus ja valikoima tietokirjoja. Tuleehan noita luettua, joskin "nämä haluaisin lukea juuri nyt"-pino tuntuu kasvavan kaksinkertaisella nopeudella, joten ei lopu ihan heti.

Lukuhaasteissa Helmet-haasteeseen on tullut 19 osumaa, joten ihan mallikkaasti etenee. Minua periaatteessa kiinnostaisi lukea myös ainakin muutama osuma Lue maailma vuodessa -haasteeseen, mutta huomaan myös että tällä hetkellä lukukiinnostus muuten suuntautuukin vahvasti Pohjois-Eurooppaan, joten kovin vahvaa panostusta tuohon haasteeseen ei taida tulla (mutta jokunen osuma tulee joka tapauksessa kertymään, ja onhan maailman kirjallisuus ollut ihan mallikkaassa osassa jo aiempina vuosina, kun taas Skandinavia on jäänyt vähän sivuun).

Kokosin myös omalle sivulle kokoelman tekemiäni bloggauksia katolilaisesta ja muusta uskonnollisaiheisesta kirjallisuudesta. Ja lista tulee kyllä kasvamaan... 

Mainitsen myös, että päätin avata BlueSky-tilin: pääasiassa kirjahöpinää, eli linkitän näitä bloggauksia nyt myös sinne (Facebookissahan blogilla on jo oma sivu), ja olen nyt kanssa laittanut sinne jotain lyhyitä mainintoja joistain lukemistani tietokirjoista, joista en ole viitsinyt tehdä omia blogipostauksia. Ja sen verran mitä siellä kirjakeskustelua on, olen myös hieman osallistunut...
Twitteriä en koskaan käyttänytkään, joten sen suhteen uusi asia eikä vain somealustan vaihto.

Ja tilastointi jatkuu, luettu kauno syksystä 2011 lähtien.


mies nainen x
englanti 164 147 1 312
suomi 111 74 1 186
ranska 126 47 2 175
saksa 54 14
68
japani 46 13
59
italia 51 4
55
ruotsi 25 18 1 44
venäjä 29 7 1 37
espanja 15 8 1 24
norja 13 6
19
tsekki 16 2
18
arabia 10 3 1 14
viro 9 3
12
unkari 8 2 1 11
tanska 9 2
11
puola 5 4
9
serbo-kroatia 3 3
6
islanti 4 1 1 6
muu 1
5 6
kiina 3 2
5
hollanti 2 3
5
portugali 2 2
4
kreikka 3
1 4
slovenia 2
1 3
slovakia 2 1
3
persia 2 1
3
turkki 3

3
iiri
1 1 2
latina 1 1
2
katalaani
2
2
bengali 2

2
korea 1 1
2
albania 1

1
urdu 1

1
bulgaria

1 1
latvia 1

1
malta 1

1

726 372 19 1117


28.3.2025

Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna


Lisää poimintoja kirjaston lanu-fantasiahyllyistä periaatteella "ei sarja, käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista": ruotsista käännetty (suomennos Anu Koivunen), kirjoittaja Erlandsson on suomalainen ja kuvittaja Bergting ruotsalainen.

Ja kansi vinkkaakin mahdolliseen lukutapaan: 24 lukua, joten joulukalenterilukeminen luku päivässä on mahdollista ja luultavasti tarkoituksenmukaistakin, ja tapahtumat tosiaan sijoittuvat joulukuulle. Eli miten käy, kun en ole varsinaista kohderyhmää (arvioisin siksi ennemmin 8-10-vuotiaita) ja luen tätä maaliskuussa useamman luvun päivässä?

Mistäs sitten on kyse? Nuori Danja tulee joulukuussa perheensä (isä, äiti, vanhempi sisko Nanda) kanssa vierailulle isoäidin luo, niinkuin joka joulukuu. Isoäiti (ja isoisä joka on vastikään kuollut) hoiti juna-asemaa ja asuu vieläkin aseman yhteydessä, vaikka se onkin jo jäänyt pois käytöstä, mutta ei ole isoäitikään enää oikein kuin ennen, muisti on mennyt jo selvästi huonompaan suuntaan.
Ja eräänä iltana isoäiti katoaa, ja samana yönä asemalle pysähtyy erikoinen juna, johon Danja nousee: juna jolla ihmiset matkustavat satumaiselta asemalta asemalle etsien tavalla tai toisella kadonneita läheisiään, joko fyysisesti tai sitten henkisesti sellaisia jotka eivät ole enää kuin ennen...joten Danjakin lähtee etsimään isoäitiään ja matkan varrella löytää paljon muutakin.

Noniin, perinteisen porttifantasian alueella toimitaan, eli arkisessa maailmassa elävä päähenkilömme löytää jonkin keinon siirtyä maailmaan, jossa asiat ovat fantasiamaisesti eri tavalla (ja tässä tapauksessa liikkuminen näiden välillä edestakaisin onnistuu). Ja tietysti on tehtävää ja hieman jännitystä ja hieman vaarallisia tilanteitakin (vaarallisia enemmän muille henkilöille, ja aika maltillisena tässä pysytään. Lisämausteena kirjassa tulee esiin myös aihe läheisissä tapahtuvista elämänmuutoksista: isoäidin dementia ja miten Danja käsittelee sitä on tärkeässä osassa tarinaa ja hieman myös isosisko Nandan teiniytyminen, ja muiden henkilöiden kautta mukaan tulee mm. läheisen mielenterveydelliset ongelmat, kuten vakava masennus, ja miten näitä tilanteita sitten käsitellään. 

Teksti on sujuvaa, kuvituksessa oli ansionsa, ja ilmeisesti kohdeikäryhmään tämä toimii ihan mallikkaasti (teos sai 2021 Runeberg Junior -palkinnon, jossa valitsijoina on porvoolaisten 6-9-vuotiaiden raati), mutta aikuiselle lukijalle (tai ainakin minulle) anti jäi kyllä niukemmaksi.
Mieleen tuli huomio joku aika sitten luetusta Kuplasta, jossa minua viehätti, että siinä tavalliseen maailmaan työntyvä fantasiaelementti oli intuitiivisesti ymmärrettävä mutta täysin selittämätön, se vain on. Yöjunassa mennään aika lailla toiseen suuntaan, sen fantasiaelementtia (eli itse yöjunaa) yritetään tavallaan tehdä jotenkin koherentiksi osaksi maailmaa, mukana on paljon kommentteja sen toiminnan periaatteista, ja yrityksiä sitoa tätä monin tavoin tavalliseen maailmaan, ja tässä lopputulos on aika sekava eikä kovinkaan tyydyttävä (jäin ihmettelemään esim. sitä mitä lopun tapahtumat lopulta merkitsisivät noin laajemmin, kysymys jota ei ehkä kannatakaan kysyä). 

Tuo teema suhteista läheisiin, jotka eivät olekaan enää kuin ennen, on myös käsitelty tavalla, joka kohdeikäisille toiminee, mutta vanhemmille lukijoille on varmastikin jo tullut vastaan syvällisempiäkin käsittelyjä, omista kokemuksista puhumattakaan...ja kuten sanoin, tarinassa on jännitystäkin annosteltu aika maltillisesti eli ei sekään oikein puolla lukemista (ja jos joulukalenterius on ideana, niin jouluisuuttakin kirjassa on aika niukasti).

Eli niin, kohderyhmä lukekoon, mutta sanoisin että tämä ei ole niitä lastenkirjoja, jotka ovat erityisen antoisia kaikenikäisille lukijoille.

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. 
Ja bloggauksia löytyy muutama: Mai, Niina, Ruusa...

23.3.2025

Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin


Hyllyjä selatessa käsiin osuu kaikenlaista, kuten tämä Raija Orasen esikoiskirja, novellikokoelma vuodelta 1977: tuossa vaiheessa tuotantoa oli muutaman näytelmän verran, ja toimittajantyötäkin, eli kirjoittajataustaa oli jo, ja tietysti lisää on sittemmin tullut runsaasti.

Ohuessa kirjassa on neljä pitkähköä novellia, kaikissa naisnäkökulmahenkilö, ja kaikissa poliittista väritystä: nimitarinassa vanha rouva matkustaa poikansa luo kaupunkiin, muistellen niin omaa elämäänsä kuin poliittisesti aktiivisempaa naapuriperhettä, erityisesti sota-aikana, toisissa novelleissa naivi tyttö aikuisuuden kynnyksellä etsii paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa samalla kun orastava poliittinen herääminen kohtaa Prahan kevään, tai nuori yksinhuoltajaäiti on tekemisissä vanhemman sukupolven kanssa, sen erilaisissa kokemuksissa ja elämänratkaisuissa...

Kirja tuntuu olevan hyvin vahvasti kiinni tietyssä ajanjaksossa, 70-luvun lopulla. Sota-aikaan on omanlaisensa vinkkeli, jossa siihen on jo tullut reilusti ajallista etäisyyttä, ja silti se on myös yhä näkyvissä tavoilla jotka sittemmin ovat haipuneet. Ja poliittisuus tietysti: Oranen on myöhemmin tuonut esiin taistolaismenneisyytensä, ja se ei varsinaisesti tule yllätyksenä kun tämän lukee, ja samalla siihen innokkaimpaan ja kritiikittömimpään vasemmistolaisuuteen tunnutaan jo otettavan etäisyyttä.
Huvittava kontrasti syntyi kun luki kirjan takakantta ja kansiliepeitä, jossa kirja esitellään hyvinkin aatteen agit-prop-palolla, kun itse tarinat ovat kuitenkin ambivalentimpia, poliittisuus on läsna mutta epävarmempana, epäonnistuvampana tai kriittisempänä. Mikä sopii minulle hyvin. 

Eivät nämä mitenkään novellisuosikeikseni nousseet, mutta Oranen tekee kuitenkin aika mainiota henkilökuvausta jo tässä, ja ehkä romaanit ovat kuitenkin se oma alansa (on tuolla bibliografiassa näköjään pari myöhempääkin novellikokoelmaa, mutta aika pienen osan tuotannosta muodostavat). Ja tosiaan, ajankuvana tässä oli kiinnostavuutta, joten ihan hyvä kun tuli luetuksi. 

Ja ei, kirjan nimessä ei ole pilkkua. 

Helmet-haasteessa, öö, laitetaan tämä vaikka kohtaan 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: kirjan ilmestyessä olin jo mennyt syntymään, eikä tämä nyt katastrofaalista olisi ollut, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen että näihin ilmiöihin on jo ajallista etäisyyttä. 

20.3.2025

Lasse Heikkilä - Carmen


Olen aiemmin Lasse Heikkilän joitain kirjoja lukenut, tällä kertaa toiseksi viimeinen varsinaisista runokokoelmistaan. 

Nimi viittaa Espanjan suuntaan, mutta ei siihen Meriméen ja Bizet'n femme fataleen, vaan Nuestra Señoraan, Maria del Carmeniin: suosikkiaihe neitsyt Maria on siis tässäkin kirjassa varsin näkyvästi mukana, hymyillen kaiken yllä. Maria-devootio pysyy aika perinteisissä kuvissa, jotka toki suomalaisessa kulttuuripiirissä taas ovat aika epätavallisia näin esitettynä.

Suosikkiaihe on myös matkanteko, ja tällä kertaa vahvasti esillä on Espanja. Heikkilä on mitä ilmeisimmin matkustellut maassa, tai ainakin se on runoissa hyvin näkyvissä. Tätä samaa aihetta on tullut vastaan muissakin 50-60-luvun runoilijoissa, matkailu oli vielä harvinaista ja tavallaan näkökulma on varsin turistinen, joskin ennen massaturismia, ja kokemukset innostavat runoilemaan ja jakamaan niitä kokemuksia. Nykykatsannossa tässä on jotain aika herttaista, kun ei matkailu jossain Espanjassa tai Italiassa ole enää niin eksoottista, ja toisaalta ei nykylukija taas pääse siihen Espanjaan, jossa Heikkilä vieraili...

Runoina tämä on on modernismia, joskin ei niinkään sitä jo tällöin ja erityisetsi myöhemmin suomalaiseksi standardiksi tullutta minimalistisen niukkaa modernismia: tätä on mukana satunnaisia otoksia, mutta enemmän Heikkilä on omillaan pitemmissä sarjoissa ja runsaina pulppuavissa säkeissä, innokkaana selittäjänä. Mieleen tuli T.S.Eliot, ainakin Autiota maata on taidettu lukea.
Ensilukeman impakti jäi näissä virtaavissa teksteissä joskus vähän laimeaksikin, mutta kirjaa selaillessa toiseen kertaan vastaan tuli moniakin mainioita kohtia, selvästikin siis kirja johon kannattaa palata myös myöhemmin.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa (virkailijana Rikhardinkadun kirjastossa: noin muuten Heikkilä on mitä ilmeisimmin ollut sodan jälkeen "murtuneet mielet"-joukkoa, joka lääkitsi itseään neitsyt Marian, runoilun ja matkailu ohella runsailla määrillä viinaa ja pillereitä). 

Harteilla asu, kuluneista lauseista kudottu
vilun käpertäminä kyyröttäen takan äärellä
jossa palaa valheellinen tuli
heitä majailee kaikkialla, lahko on suuri
"mikä minut on tekevä onnelliseksi" ja
"miksi minä olen onneoton haluten vain onnea" ja
monin samankaltaisin lauseparsin he moittivat
huivien ohuutta ja vilun tunkevuutta
yksilöllisyyden vahvin varustus he ovat
nämä kärsijät ja oppilaat
jossakin koulussa jossa kärsimättömyys opettaa
virheiden suurentamistaitoa
ja heitäkin pitää olla, ja heissäkin on liekki
kovin kätketty, haettava syvältä, mutta se on.

17.3.2025

Maaria Ylikangas - Kritiikistä


Kun en ole tilaaja niin kovin usein ei tule Hesarin kulttuurisivuja luettua (epäonnistun keskiluokkaisuudessa) joten Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiä en ole sieltä seurannut, mutta sekalaisissa muissa yhteyksissä nimekäs kriitikko toki on tiedossa, joten kun kuulin tästä kirjasta, niin pitihän se toki ottaa luettavaksi. Ja kommentoitavaksi, reflektoiden tätä omaakin roolia julkisten taidearvostelmien tuottajana. 

Moneen suuntaan levittäytyvässä kirjassa puheena on kritiikki, erityisesti kirjallisuuskritiikki, sen tekijät ja vastaanottajat, asema kulttuurissa ja yhteiskunnassa, historiassa, monenlaisia eri tapoja, filosofioita ja asenteita. Ylikangas on alaan laajasti perehtynyt ja toisaalta ilmaisee myös vahvasti omia näkemyksiään (perustellen), joskus yksityiskohtaisemmin ja joskus fragmenttisesti heitellenkin (päädyin nyt tulkitsemaan kirjaa niin, että sen minäkertoja suunnilleen vastaa kirjan ulkopuolista Ylikangasta ja tämän näkemyksiä ja mielipiteitä enemmän kuin mitä edes vaikkapa autofiktiossa on tapana). 

Kirja on erinomaisen hyvin luettava meillekin jotka ehkä hermostuisimme tiukemmasta humanistijargonista, ajatuksia niin puolesta, vastaan kuin sivupoluille heräsi pitkin kirjaa, mutta en nyt tässä lähde käymään läpi koko glossaa, vaan lähden improvisoimaan omiani joidenkin esitettyjen aiheiden perusteella. Muusta totean vain, että jos aihe mitenkään kiinnostaa, niin kirja on tutustumisen arvoinen.

--------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kirjasomessa aika moni somettaja saattaa suhtautua varsin nikotellen ajatukseen kriitikkoudesta: olen tämän itsekin hyvin huomioinut (joskin ehkä ainakin blogien puolella saattaa olla että ajatus ei enää ole niin vieras, grammaajista yms. en sitten tiedä). Itse kuitenkin lähden "julkinen taidearvostelma"-linjalla ajatuksesta, että tässä suhteessa lakkaan olemasta täysin yksityishenkilö sillä hetkellä kun painan tuota oranssia "publish"-nappia, ja että kategorisesti asetun tällöin jonnekin samalle kentälle perinteisen kritiikin kanssa. Alusta on erilainen ja tuo omat vaikutuksensa tapaani tehdä, ja niin tekevät myös omat mieltymykseni, mutta toki perinteisempien medioiden kriitikoissakin riittää näkemys- ja toimintatapaeroja.
Tästä syystä minua kiinnostaa niin lukeminen kuin kritiikki myös metatasolla, ja siksi luen kiinnostuneena myös Ylikankaan kirjaa (ja olen vuosien varrella kommentoinut runsaastikin aihetta blogissa).

Perinteisten medioiden kritiikki joutuu tarkastelemaan omaa suhdettaan journalismiin, koska käytännössä nykykriitikot ovat myös journalisteja, ja nämä eivät kuitenkaan ole ihan sama asia. Voisin sanoa, että bloggaajana voi melkeinpä ylpeillä siitä, että ei ole journalisti, vaan voi valita luettavaksi ja käsiteltäväksi vaikkapa teoksia, joilla ei ole mitään journalistista mielenkiintoa, tai halutessaan käsitellä niitä tavoilla, jotka eivät perinteisessä journalismissa tulisi kyseeseen. Kun itse julkaisee, niin voi olla karnevalistisempi ja toisaalta harjoittaa kritiikin muitakin tehtäviä vapaammin.

Joudun kuitenkin toteamaan, että jotain journalistisia tehtäviä olen myös ottanut tänne: olen nostanut esiin joitain uusia teoksia, joista en voisi tehdä varsinaista kritiikkiä, koska minulla on sidoksia tekijöihin, julkaisijoihin tai sekä että, mutta joista katson että on tärkeää tuoda esiin että tällainenkin teos on olemassa, journalistisessa hengessä: näistä sidoksista olen  maininnut kyseisissä teksteissä, en sitten tiedä onko se olennaisesti vaikuttanut muuten tapaani kirjoittaa (tai missä määrin blogini lukijat huomioivat eroa).
Ongelma on suunnilleen sama kuin mitä Ylikankaan kirjassa todetaan saamelaistaiteilijoista ja -kriitikoista, että väkimäärä on sen verran pieni, että näiden välillä on lähes väistämättä sen verran sosiaalisia sidoksia, että varsinainen kritiikki ryhmän sisältä on mahdotonta. Sama on suomalaisilla katolilaisilla, rajallisen kokoisen ryhmän kaikki-tuntee-kaikki-tilanteessa varsinainen kritiikki on kompromettoitu, mutta näkymättömyys on vahingollisempaa. Tunnistan ongelman, ja että elämme ongelmallisessa maailmassa.

Joskus sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, liian ehdottomaksi asetettu rima estää hyvän kehityksen, joten juututaan huonoon nykytilanteeseen. Ja vastavuoroisesti sitten ehkä hyvä on parhaan vihollinen: en ehkä ole hyvä kriitikko, mutta koska olen paras, niin sitten täytyy vain tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, Jumala armahda.      

--------------------------------------------

Tehtäväaspekti, joka minua kiinnostaa taidearvostelmissa varsinaisen yksittäisten teosten arvottamiskeskeisyyden sijaan, on portinvartijuus, kuratointi. Mitä teoksia minä, tai joku muu, nostamme esiin? Mitä piirteitä niistä haluamme korostaa, mihin kontekstiin ne laitamme? Kun puhun yhdestä teoksesta, mitä muita teoksia, tekijöitä, konteksteja nostan esiin?
Ainakin omalta kohdaltani olen sitä mieltä että yksi niistä vähempimerkityksisistä ja tylsemmistä asioista, mitä voin jostain teoksesta sanoa, on pidänkö siitä vai en. Usein sen mainitsen, ja se saattaa tulla ilmi muutenkin, mutta yritän sanoa kyllä myös jotain sellaista joka on pätevää pitämisestä riippumatta: juurikin nostaen jotain mahdollisesti kiinnostavia piirteitä esiin, verraten johonkin muuhun, tai ylipäänsä mainiten kyseisen teoksen olemassaolon (tätä pidän myös hyvän kritiikin yhtenä tunnusmerkkinä: vaikka olisi täysin eri mieltä teoksen arvosta kriitikon kanssa, saan kritiikistä jotain ymmärrystä teoksesta). Tähtiä en jakele: en osaa, edes kirjan liite 2:n ohjeistuksen jälkeen, enkä halua, joskin ne voivat olla kiinnostavia aggregaationa.

Tuossa mistä ylipäänsä puhutaan, teoksista tai aiheista, ja miten asiat linkitetään toisiinsa, on kyse portinvartijuudesta: sanalla on huono leima, mutta kun sitä kuitenkin tehdään haluttiin tai ei, niin parempi ottaa se haltuun: katsoa kaanonia että kelpaako, ja millä tavalla siitä saisi paremman? Näkyvyys ja näkymättömyys eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä edes oikeudenmukaisesti, mutta ovat aivan olennainen aihe kulttuurikeskustelussa (ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäänsä).
Lukijuudessa minua kiinnostaa myös kysymys millä perusteilla valitsemme lukemisemme ja tapamme lukea (ja vastaavasti mitä sivuutamme koska kohtaamme sen niin harvoin, mitä sivuutamme muista syistä), niin tiedostetusti, tiedostamattomasti kuin mutuhuttuilen siltä väliltä. Ja sama kysymys kiinnostaa julkisessa kulttuurikeskustelussa, kritiikki mukaanlukien: mistä puhumme ja miten (ja mistä vaikenemme ja mitä unohdamme).  

Kirjan yksi huomionarvoinen ajatus on negatiivinen kritiikki ja sen tarpeellisuus: Ylikangas puolustaa kriitikon oikeutta myös negatiivisuuteen, hyvin perustein. Lukijana, jolla ei ole journalistisia vaatimuksia, asettuu tietysti hieman erilaiseen tilanteeseen: olen useimmiten itse valinnut ne kirjat jotka luen, joten lähtöoletuksena on, että on niissä jotain kiinnostavaa, ja näin yleissävystä tulee myönteisempi. Ylipäänsä bloggauksen kohteeksi päätyminen on jo jonkinlainen suositus, vaikka lukukokemuksessa olisikin valitettavaa (ja toisaalta, jos valitettavaa on, niin pitää valittaa, ja ehkä jopa turvautumatta tämä-on-vain-minun-mielipiteeni -puolusteluun. Perustelut toimivat paremmin puolustuksena).

---------------------------------------------------

Ylikangas kiinnittää varsin paljon huomiota valtaan ja vaikutuksiin, ja aihe kiinnostaa myös minua. Eittämättä kriitikoilla on (yhä) mielipidevaltaa ja se valta ei ole jakautunut tasaisesti, mutta samalla olisi tavattoman naivia kuvitella, että jos kritiikkiä ja kriitikkoja ei olisi, se poistaisi myös nuo vallan epäsuhdat. Ennemminkin päinvastoin: jos yhteiskunnassa nyt on jonkinlaista yritystä sananvapauteen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen (ei tarvitse edes olla paljon), niin kritiikki useammin jakaa mielipidevaltaa ainakin hieman tasaisemmaksi.
On oikeastaan aika vankan etuoikeutettu valtapositio pystyä olemaan välittämättä kritiikistä : kirjailijalle se tarkoittaa niin vakaata suosiota ja näkyvyyttä että sitä ei kritiikki tai sen puute hetkauta (tai, okei, täydellinen välinpitämättömyys kirjamarkkinoista ja lukijakunnasta). Ja lukijalle mahdollisuus olla välittämättä kritiikistä on myös etuoikeutettu asema: sen kun ojentaa kätensä niin se osuu sopivaan kirjaan, lukijalle tarkoituksenmukaiset kirjat ovat yleisiä, helposti saatavilla, niistä ei tarvitse olla erikseen tietoinen eikä niitä tarvitse etsiä.  

Toki moni (hei vaan, Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmä) sanoo valitsevansa kirjat aiheiden perusteella, ei kritiikin. Vaan mistä tietää ne aiheet? Kirjoista, jotka ovat muutenkin hyvin esillä, toki saa selville paljon jo ennen lukemista, eli kirjat jotka nauttivat näkyvyysvaltaa pärjäävät, heikot sortuvat. Kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms. on varsin usein näkyvissä kohderyhmäajattelun ohjaama tuotekuvaus, joka parhaimmillaankin yksinkertaistavat teoksia ja joskus ihan vaan johtavat harhaan (mm. takakansiteksteistä olen valittanut aiemminkin). 

Eivätkä vaikkapa kirjastoluokittelut tai hakukoneiden hakusanat taivaasta tipahtele objektiivisina totuuksina. Anekdootti parin viikon takaa: olen kolunnut viime viikkoina kohtalaisen paljon Kirjasampoa etsiessäni tietoja, kiinnostavia tekijöitä ja teoksia liittyen taannoin tekemääni katolisen kirjallisuuden listaan (myos mitä tulen siihen liittyen tulevaisuudessa lukemaan). Ja kun totesin, että siellä oli asiasanana 'katolisuus', niin mennäänpä katsomaan mitä sellaista löytyy josta en vielä tiedä. Suomeksi kirjoitettujen valikoima vielä meni, laitoin muistiin pari kirjaa joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta kun katsoin läpi käännöskirjojen valikoimaa niin aloin ihmetellä valikoiman kovin negatiivista yleissävyä...
Näköjään kyseistä asiasanaa 'katolisuus' oli käytetty suunnilleen joka kirjassa, jossa oli joku negatiivisesti kuvattu katolilainen henkilö, mutta jännittävästi jätetty pois isosta osasta kirjoja, joissa olisi moniarvoisempia, neutraalimpia tai ehkä jopa positiivisimpia kuvauksia: asiasanaa ei oltu vaivauduttu laittamaan vaikkapa sellaisiin hyvin ilmeisiin teoksiin kuin Ruusun nimeen, Jumalan unelmaan, Vaitioloon, isä Camillo -kirjoihin (niitä saatettin määrittää toki muilla hakusanoilla kuten 'kristillisyys', 'papit', 'benediktiinit' yms.). Hakusana saattaa näyttää neutraalilta, mutta sen käyttö oli havaittavasti yksipuolista, toiseuttavaa ja ennakkoluulojen värittämää.

Suhtauduin asiaan lähinnä melankolisella huvittuneisuudella, koska ilmiö on valitettavasti jo ennestään tuttu. Eikä se Kirjasammonkaan vika ole, kun ennemmin heijastavat yhteiskunnassa laajemmin vallitsevia asenteita ja käyttävät paljon muista lähteistä tulleita hakutietoja (päinvastoin, kun laitoin palautetta, sain asiallisen vastauksen ja asiasana ilmestyi ainakin niihin mainitsemiini esimerkkikirjoihin). Mutta tietysti kun huomaan tuon yhdessä asiasanassa, niin kysymys herää, mitenköhän muita asiasanoja on käytetty, millaisia painotuksia ja tulkintoja niihin liittyy, ja ovatko valinnat mielekkäitä tai oikeudenmukaisia. Tässä olisi pohdittavaa ja tutkittavaa niin Kirjasammon väelle, kirjastolaisille kuin kaikille käyttäjillekin.

Ja samalla se muistutti minulle, että on tärkeää, että lukuisat erilaiset sosiaaliset viiteryhmät tekevät myös itse näkyvästi kritiikkiä, kategoriointia, kuratointia: määrittävät omista näkökulmistaan omia kaanoneita, ja tarkastelevat myös muiden arvotuksia ja arvostelmia.

 --------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kritiikkipuhe on keskittynyt paljon yksilöihin, "sankarikriitikkoihin" ja yhteisöllisyys ja kritiikki kollektiivisena toimintana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sanoisin että itselläni painotus onkin juuri yhteisössä, kuten ehkä ylläoleva huomio viiteryhmiin, kaanoniin, sosiologisiin taipumuksiin yms. jo paljastaa.

Julkaisufoorumini on oma, olen ainoa kirjoittaja tässä blogissa ja yritän kuulostaa itseltäni. Mutta samalla "minä" on joukko viiteryhmien sidoksia ja sosiaalisia konteksteja: uskonnollisista sitoumuksista olikin jo puhetta, mutta samalla olen Helsingissä asuva vantaalais-eurooppalainen (ja tulen sinnepäin tunnistetuksi useimmissa etnisissä profiloinneissa), keski-ikäinen, mies, luonnontieteellisellä koulutuksella, taloudellis-yhteiskunnallisella luokalla, poliittisilla mielipiteillä, kiinnostuksen kohteilla...nuo tarjoavat konteksteja ja filttereitä joiden kautta lukemisiani luen ja niitä kommentoin, ja ne nousevat eri tilanteissa vaihtelevasti esiin. Vaikka olisinkin uniikki lumihiutale juuri noiden yhdistelmänä, niin varsin pitkälle olen myös analysoitavissa noiden parametrien pohjalta (hei, tuossa puhuu luonnontieteellinen koulutukseni), sosiaalisena olentona. 

Ja niin ovat muutkin. Yksittäinen kriitikko voi toki intoilla vaikka Morrisseysta, Paavo Rintalasta tai Hélène Cixous'sta, ja jos sen tekee muitakin kiinnostavasti, niin hyvä. Samalla huomioarvo lisääntyy jos intoilijoita on useampi, ja oma mausteensa huomioon tulee, jos se nousee erityisesti tietyissä konteksteissa, omanlaisellaan orientaatiolla: mihin kaanoneihin nämä nostetaan ja miksi? (Ja negatiivisetkin kaanonit ovat varmasti olemassa: mikä on arkkityyppisesti tuomittavaa, halveksuttavaa, kollektiivinen symboli ei-ainakaan-tuolle?)

Kirjasome saattaa ainakin tottumattomalle näyttää vähän vastakkaiselta, kun somettajien väliset yhteydet ovat varsin olennainen osa tekemistä. Tuleeko tästä sitten jonkinlainen monoliittinen hivemind, enemmistön tyrannia jossa suositut kirjat ovat suosittuja koska ne ovat suosittuja? Voi kai someen niinkin suhtautua jos seuraa pintatasolla postausten ja klikkien määrää, ja on se tavallaan kiinnostavakin aspekti, esim. jos somehuomion ja myyntitilastojen välillä nousee merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen, tai haluaako kirjasome äänestää vuoden parhaiksi kirjoiksi jotain samaa tai jotain muuta kuin keskeiset kirjapalkinnot.  

Ja samalla olisi hölmöä suhtautua kirjasomeen pelkkänä suosiokilpailuna katsomatta myös mikrotasojen ilmiöitä. Ylipäänsä tietysti on hölmöä redusoida ketään vain yhden sosiaalisen viiteryhmän perusteella, silloinkin kun viiteryhmä olisi 'kirjasomettaja' ja aktiviteettina 'kirjasomettaminen'. Ei sitä kannata itselleenkään tehdä.   

--------------------------------------------------

Apua, en ole vielä sanonut mitään teoskäsityksestä ja bloggaus on jo venynyt kohtuuttomasti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin (näin ehkä edistäen Kritiikistä-kirjan asettumista kirjabloggaajien kaanoniin). 

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

13.3.2025

Jean Anouilh - Becket


Huomattava ranskalainen näytelmäkirjailija Jean Anouilh on tässä tarttunut historialliseen aiheeseen, Englannin kuningas Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin hankalia välejä: aihe on teatterissakin tuttu, tunnetuimpana versiona T.S. Eliotin Murha katedraalissa, mutta toki historiallinen tapahtumaketjukin oli sen verran dramaattinen että onhan siinä versioitavaa, eikä lisädramatisointiinkaan ole kovin paljoa tarvetta (etteikö Anouilh sitä silti tekisi).

Eliot rajaa oman versionsa Becketin murhaan kuninkaan kätyrien toimesta (oli kuningas sitten tapahtumien taustalla tai ei), Anouilh ottaa laajemman näkökulman: varsinainen murha tapahtuu sivussa, hivenen sen jälkiseuraamuksia, mutta paljon edeltävää, miten tuohon tilanteeseen oli päädytty.

Nuori normannikuningas Henrik II kuvaaan varsin oikukkaana ja huikentelevaisena nuorena miehenä, joka nauttii elämästä ja mitä hallitsijana voi tehdä. Ei mitenkään paha mutta eittämättä ajattelematon ja itsekeskeinen: kanslerinsa Becket, hyvä ystävänsä, on se vähän vanhempi vähän fiksumpi kaveri joka on kuninkaan uskollisena tukena ja hieman oikoo tämän holtittomuuksia, mutta eittämättä nauttii myös omalta osaltaan jossain määrin hyvästä elämästä...

Kuninkaalle yhtenä kahnauksen aiheena on kiista valtaoikeuksista kirkon kanssa, pääasiallisena vastapoolina Canterburyn arkkipiispa: kuka käyttää missäkin asiassa mitä valtaa toisen yli. Kun arkkipiispa käytännöllisesti kuolee, saa Henrik loistavan idean: arkkipiispan seuraajaksi laitetaankin kuninkaan ystävä ja tukija Becket (jolla oli jo diakonivihkimys, ja vauhdikkaasti sopiva ehdokas voidaan vihkiä papiksi ja piispaksi). Becket itse ei pidä valintaa viisaana, mutta virkaan kuitenkin päätyy...ja ottaakin uuden roolinsa ja asemansa vakavasti, omaksuu niin omassa elämässään uuden varsin askeettisen linjan ja poliittisesti puolustaa kirkon valtaoikeuksia kuninkaan yrityksiä vastaan. Henrik oli manipulointiyrityksellään ihan itse hankkinut entistä pahemman vastustajan ja samalla menettänyt vakaimman tukijansa ja ystävänsä, ja tässä on luonnollisesti sulattelemista...

Historiallisessa tapahtumasarjassa on tosiaan runsaasti dramaattista potentiaalia. Anouilh kasvattaa sitä vielä korostamalla Henrik II:n ajattelemattomuutta ja kuningas Lear -taipumusta ('koska minä rakastan itseäni, muutkin rakastavat minua'), ja toisaalta koko näytelmän ajan Henrikin ja Becketin välinen keskinäinen arvostus säilyy, ja ystävyyden tunteetkin tavallaan, mikä tekee koko jutusta traagisemman, kun velvollisuudet vievät henkilöt toisiaan vastaan...

Lisäkierroksia saadaan vielä epähistoriallisesta muutoksesta tehdä Becketistä saksi, ja näin kontrastoida myös normannihallitsijaa ja -yläluokkaa alaluokkaisiin sakseihin (Becket itse poikkeuksena), näiden sortoon ja sen aiheuttamiin jännitteisiin Englannissa. Ilmeisesti siinä kirjassa, josta Anouilh sai ideansa näytelmään, tehtiin tämä väite, ja kun kirjailija sai tietää sen virheellisyydestä ja että Becket oli yhtälailla normanni, ei hän kuitenkaan halunnut muuttaa versiotaan, ollaan sitten epähistoriallisia kun sillä tulee parempi tarina.

Helmet-haasteessa laitan näytelmän vaikka kohtaan 34. Kirjassa on tunnettu rakennus (mm. Canterburyn katedraali). 

10.3.2025

Siri Pettersen - Kupla


Jatkan lanu-fantasian parissa: tämä norjalaisen Siri Pettersenin kirja vinkattiin FB:ssa kun kyselin ei-sarjafantasiaa joka on käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista, ja se tuli sopivasti kirjastossa vastaan, joten lukuun (suom. Eeva-Liisa Nyqvist).

Kine, melkein 12-vuotias melkein-goottityttö (ei tunne alakulttuuria mutta tykkää mustasta ja hautausmaalla hengailusta) asuu pikkukaupungissa, jossa on paljon ärsyttävää: oikeastaan koko kaupunki, mutta erityisesti vanhemmat, luokkatoverit, koulu, opettajat, lähestyvä joulujuhla, ja erityisesti uimahalli ja uiminen.  

Yhden uimahallilla tapahtuneen konfliktin jälkeen Kine on taas hautausmaalla, ja löytää maasta lasikuulan, jonka sisällä on pieni, aika ruma nukke. Hän nappaa sen mukaansa, mutta yön aikana kuula (ja nukke) on paisunut suureksi, ja ei se muutenkaan ole ihan tavallinen lasikuula, koska Kine, ja vain Kine, pystyy kulkemaan seinämän läpi kuulan sisään. Ja se liikkuu Kinen ajatuksen voimalla, ja luo tyhjästä esineitä joita Kine haluaa, avaten varsin mullistavia mahdollisuuksia ja asettaen suhteet läheisiin kovin uusiksi, Kinen aivan uudella tavalla omavaltaiseksi ja riippumattomaksi...ja niinkuin aina, kaikella on hintansa.

Lukiessa mieleen tuli toinen teos, jossa on hyvin samanlainen perusidea, vaikka kerrontatapa onkin aika eri: C.S. Lewisin Suuri avioero. Siinä helvetti kuvataan paikkana, joka vaikuttaa aluksi hyvin houkuttelevalta, koska kaikki siellä noudattaa täysin asukkaansa tahtoa, varjojen maailma taipuu noudattamaan mielen kaikkia oikkuja, mutta tällöin pienetkin muiden ihmisten ärsyttävyydet houkuttavat ottamaan yhä enemmän etäisyyttä toisiin, ja niinpä helvetin asukkaat eristäytyvät yhä kauemmaksi toisistaan omiin muokattuihin maailmoihinsa...ja vastaavasti taivasta kohti suunnatessa on totuttelemista, että läpitunkevassa todellisuudessaan kaikki tuntuu niin tavattoman voimakkaasti, suorastaan kivuliaasti.

Pettersen kirjoittaa kasvukertomusta, joten Kine kyllä hoksaa tilanteensa paremmin kuin Lewisin helvetin asukkaat: kuplassa voi saada mitä tahansa tavaraa mutta joutuu eristyksiin kaikesta muusta elollisesta, kuplan ulkopuolella taas pitää usein sietää kaikenlaista tyhmää mutta on siinä kuitenkin omat tärkeät puolensa. Ja toisaalta kuplan kanssa päätyy tilanteisiin, joissa joutuu haastamaan omat aiemmat aika itsekeskeiset ja äkkipikaiset ajatuksensa, kun jokaisella on omat juttunsa ja ei Kine niitä kaikkia ole tiennyt, joten itsetutkiskeluunkin on aihetta...

Kerronta on muutenkin sympaattista: nykyaikaan sijoittuvaa tavallaan aika arkista nuortenkirjaa, jossa on mausteena liioittelua ja dramatisointia, ja johon nyt satutaan heittämään mukaan yksi selittämätön fantasiaelementti, joka muuttaa kaiken, joka tuo kirjaan aitoa fantastisen ihmeen tuntua, mutta joka kuitenkin pysyy asemassaan elementtinä, jonka avulla kerrotaan sitä varsinaista tarinaa. Jotakuta voi häiritä kuinka selittämätön se kupla lopulta on, sitä nimenomaan ei edes yritetä sovittaa mitenkään koherentiksi osaksi ympäröivää maailmaa vaan se on vain Iso Poikkeus, minusta se toimi juurikin siksi.

Kehityskertomus tietysti etenee niinkuin ne tapaavat edetä, ja hieman kyllä ihmettelin että päähenkilö ja koulutoverinsa olisivat 11-12-vuotiaita (ehkä 13-14-vuotiaiksi itse mieluummin mieltäisin, varhaisteinejä kuitenkin), mutta mainio kirja tämä kyllä oli. 

Bloggauksiakin löytyy: Lukufiilis, Heidi, MarikaOksa, Suketus...
Ja voisin Helmet-haasteessa ottaa tällä vihdoin sen kohdan 2. Fantasiakirja

5.3.2025

Katolisesta (ja muusta uskonnollisesta) kirjallisuudesta

Olen tässä viime aikoina silmäillyt Studium Catholicumin kirjastossa olevaa kaunokirjallisuuskokoelmaa, mitä siltä löytyy, mitä haluaisin lukea ja hieman toki myös mitä sieltä puuttuisi mutta olisi hyvä olla mukana. Samoin olemassaolevia kirjalistoja, lähinnä Outi Kecskemétin, Tuula Luoman ja Kaarina Kohon laatima Katolista kirjallisuutta -vihkosta vuodelta 2004, jossa monista kirjailijoista ja kirjoista on myös jotain lyhyitä luonnehdintoja: toki sen jälkeen on tullut uusia relevantteja kirjoja, ja huomaan listasta puuttuvan myös vanhempia teoksia, jotka sinne ehdottomasti kuuluisivat. 

Syytä olisi siis ehkä laatia uusi, päivitetty ja täydennetty lista, mutta siinä olisikin urakkaa enemmän kuin mihin tällä hetkellä venyy. Sen sijaan päädyin kuratoimaan toisenlaisen infopaketin: blogiini on nyt ilmestynyt välisivu Collectio Catholica, jonne olen koonnut vuosien varrella tekemiäni bloggauksia kirjoista, joilla katson olevan erityistä relevanssia katolisesta näkökulmasta: suhtaudun asiaan laveasti, joten mukaan on päätynyt myös aimo joukko kirjoja, joissa käsitellään uskonnollisuutta yleisesti jotenkin kiinnostavasti.

 

 (Flannery O'Connor/Goodreads)

Valikointia ja ryhmittelyä tehdessä on tietysti aiheellista kysyä, mitä "katolinen kirjallisuus" oikeastaan tarkoittaa? Millä perusteilla tehdä rajauksia ja kategorisointeja? Blogini tunnustettu auktoriteetti Flannery O'Connor on todennut, että kaikki mikä on totta, on katolisen uskon mukaista (me muut ehkä joudumme vääntämään tuon muotoon "pitäisi olla katolisen uskon mukaista"), ja jatkoajatuksena voi tietysti todeta, että myös ne kirjat jotka eivät ole totta, ovat omalla tavallaan kiinnostavia, juurikin siinä mitä ne paljastavat todesta...

Tuo on lukijalle ihan hyvä malli lähestyä kirjallisuutta, mutta kuratoijalle, kriitikolle ja kommentoijalle ehkä tarvitaan jotain selkeärajaisempaa: onko kirjoja, joissa katolisesta (/kristillisestä/uskonnollisesta) näkökulmasta tehty luenta eroaa jotenkin merkittävästi ei-katolisesta, ei-kristillisestä, ei-uskonnollisesta? Varmaankin. Pintatasolla kirjat, joissa keskeisinä elementteinä ovat Kirkon kulttuuriseen, institutionaaliseen ja historialliseen kontekstiin liittyvät ilmiöt: onko mukana pappeja, nunnia, luostareita, sakramentteja, pyhimyksiä, ristiretkiä jne. Pintatasojen käsittelyssä löytyy jo joitain kiinnostavia poimintoja mutta siihen jääminen tuntuu, no, pinnalliselta: olisi hyvä pystyä näkemään enemmänkin eikä pysähtyä tuijottamaan vain suitsutusta, mystiikkaa, marianpalvontaa ja juonittelevia jesuiittoja kätkettyine tikareineen. 

O'Connor nostaa esiin maailmankuvan, johon kiinteästi sisältyy ajatus transsendenssista. Se mikä on totta puhtaan materiaalisella tasolla on totta, mutta se ei ole koko totuus: materiaalisen läpäisee transsendenttinen taso, ja tietoisuus tästä on olennainen osa uskonnollista kirjallisuutta. Ja miten se tarkemmin ilmenee ja vaikuttaa materiaaliseen tasoon ja esim. ihmiskuvaan, moraaliin jne. rajaa sitten kirjoja ja muita kulttuurituotteita tarkemmin kristillisiksi, ja katolilaisiksi.

Toki tämä ei enää ole täysin kirjasta riippuvainen piirre: kirjailijan ohella myös lukija tuo oman maailmankuvansa luentaan, ja siinä ilmenevillä eroilla kaksi lukijaa voivat päätyä radikaalisti erilaisiin luentoihin samasta kirjasta. Jotkut kirjailijat ehkä käyttävätkin jonkinlaista koirapilli-tyyliä, tietoisuutta, että lukijansa eri maailmankatsomuksensa perusteella voivat päätyä eri tulkintoihin ja lukukokemuksiin, lukevat hieman eri kirjaa koska huomaavat eri signaaleja ja asettavat ne erilaisiin konteksteihin (O'Connor itse on hyvä esimerkki...)

Tämä on minusta kiinnostava piirre kirjallisuudessa, mutta samalla toki hyvin haastava, varsinkin löytää niitä relevantteja kirjoja. Valitettavasti valtavirtakritiikki ainakin Suomessa tapaa olla tavattoman huono apuväline tässä kulttuurituotteiden käsittelyssä: uskonnollisten aiheiden täytyy olla tosi päällekäyvästi esillä, että ne ylipäänsä ollaan kykeneviä tunnistamaan ja käsittelemään, ja toki silloinkin käisttely tapaa olla asiantuntematonta mutuhuttuilua. Ja suuresta osasta kirjoista, joissa uskonnollisten teemojen ja ulottuvuuksien käsittely on hienovaraisempaa, ne yksinkertaisesti vain sivuutetaan ja vaietaan, johtuen ehkä sokeudesta edes humata niitä, tai kyvyttömyydestä niiden käsittelyyn. Mainitsen vaikkapa Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani, jossa kristillinen (ja katolinen) näkökulma on olennainen osa kirjaa, mutta aika harva sen nostaa esiin. Tai kuinka Antti Tuuri itse mainitsee kirjoissaan olevan transsendenttisen ulottuvuuden, mutta taas kerran aika harva muu niin tekee ja sen ainakaan ääneen huomioi...
Eikä tämä rajoitu vain kritiikkiin, vaan nämä piirteet saatetaan sivuuttaa myös kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms.

Niinpä uskonnollisista näkökulmista kiinnostavia ja relevantteja kirjoja on joskus aika vaikea löytää itse lukematta, pelkästään arvostelujen, kirjallisuushistorioiden ja muiden toisen käden lähteiden perusteella, mutta ei voi myöskään lukea ihan kaikkia maailman kirjoja. Joten pitää sitten käyttää niittä kritiikkiresursseja mitä on, ja tehdä sitä myös itse (kun itse sen paremmin osaan kuin moni muu): tästä syystä kokosin myös muiden käytettäväksi tuon oman tekstiluetteloni, ja aion sitä kyllä myös täydentää tulevaisuudessa. 

Aiherajauksesta johtuen huomionarvoisiksi tulee rinnakkain niin maailmankirjallisuuden klassikkoja kuin pienen piirin kuriositeetteja ja bibliofiilisiä löytöjä. Ja niin hyviä kuin huonojakin kirjoja, niin yleisen kirjallisen laadun kuin nimenomaan uskonnollisten teemojen käsittelyn perusteella (eli pelkkää mainintaa ei missään nimessa kannata ottaa suosituksena, jos ei halua lukea kirjoja ihan vain niiden huomionarvoisuuden perusteella).

Kirjajaottelussa tietokirjoihin ja sarjakuviin päätyi oikeastaan kaikki blogeihin päätyneet uskonnollisia aiheita jotenkin merkittävästi käsitelleet kirjat, oli niillä sitten suora yhteys nimenomaan katolilaisuuteen tai ei (lukijan tulkinta toki tapahtuu tästä näkökulmasta). Tietokirjat ryhmittelin sillä perusteella, onko kirja saatavilla suomeksi vai ei, sarjakuvat ovat kaikki yhdessä (mutta ainakaan tällä hetkellä mitään noista, jotka olen lukenut muilla kielillä, ei ole suomeksi julkaistu). 

Kaunokirjoissa onkin sitten enemmän tulkinnanvaraa. Jaottelin tässäkin kirjat sillä perusteella onko suomennos olemassa vai ei (myös kirjoista jotka olen lukenut jollain muulla kielellä) mutta mitä kirjoja sitten laskisi mukaan ja millä perusteella?

Mukaan tuli nyt kuitenkin ne kirjat, joissa on ihan näkyvasti mukana katolinen kristillisyys, Kirkko instituutiona, hengellisenä ja historiallisena, tai sen kulttuuriseen kontekstiin läheisesti liittyviä elementtejä, kirjailijan taustasta riippumatta. Maalaispapin päiväkirja, Viimeinen kiitoshymni tai L'annonce faite à Marie ovat kaikki varsin selkeitä tapauksia, mutta mukaan pääsee helposti myös vaikkapa (kristilliseen) antiikkiin ja keskiaikaan sijoittuvilla historiallisilla romaaneilla, Mika Waltarin, JP Koskisen ja Aira Brinkin tapaan. 

Mukana on myös kirjailijoita, joiden omassa identiteetissä ja tuotannossa katolinen kristillisyys on tärkeää, ja näiltä myös sellaisia teoksia, joissa kyseinen piirre ei ehkä niin paljoa ole esillä (Miehemme Havannassa ei ehkä olisi mukana listalla, jos kirjoittaja ei olisi Graham Greene). Osa kirjailijoista saa vapaapaikat koko tuotannolleen, ja toisaalta voisi sanoa että katolilaisuus on mukana nimenomaan maailman- ja ihmiskuvana silloinkin, kun se ei ole mukana pintatasolla.
Toki tämä avaisi kysymyksen, pitäisikö jotenkin huomioida ne kirjailijat, jotka ovat eittämättä kasvaneet katolilaisessa kulttuurikontekstissa, vaikka henkilötasolla eivät niin siihen olisikaan sitoutuneet, koska ei sitä kontekstia kuitenkaan niin vain sivuuteta. Ja varmaankin vaikkapa Clarice Lispectorin, Alain-Fournierin tai Claudio Magrisin yms. kirjojen lukeminen tästä vinkkelistä olisi kiinnostavaa, mutta en nyt ainakaan vielä tälle tielle lähtenyt.

Päädyin liittämään mukaan myös 'Muuta kiinnostavaa kaunokirjallisuutta'-kategorian, jonne on koottu suomeksi ilmestyneitä teoksia, joissa on mukana jotain katolisuuteen liittyviä elementtejä mutta varsin marginaalisesti, tai joissa käsitellään muuten uskonnollisuutta kiinnostavasti, muista kirkkokunnista tai uskonnollisista perinteistä tulevia, ja joilla katson olevan annettavaa. 
Toki tässäkin on pohdittavaa mihin vetää rajoja: laitoin tähän joukkoon mm. Huysmansin Vastahankaan ja Papinin Gogin, vaikka myöhemmän tuotantonsa perusteella molemmat päätyisivät ennemmin varsinaiselle listalle, mutta eivät ehkä juuri noilla kirjoillaan...ja toisaalta pois jäi ainakin toistaiseksi vaikkapa edellämainitun Antti Tuurin nykyaikaan sijoittuvat kirjat. Ja mukaan päätyi myös esim. bloggaukseni Adamsin Linnunradan käsikirjasta liftareille, jonka olen kirjoittanut huomioiden kirjan teologisia teemoja, vaikka oletettavaa on että ne eivät mitenkään olleet kirjailijan omaa tarkoitusta...joskus kirja luodaan lukemalla.

Tämä ei ole eksaktia, joku muu tekisi erilaiset rajaukset ja luokittelut, ja varmaan itsekin jos lukisin jotkut kirjat uudestaan, saattaisin ryhmitellä niitä eri tavalla. Ja tokihan olen lukenut paljon muitakin kirjoja, joiden kuuluisi olla noilla listoilla, mutta kun en ole tehnyt bloggausta, niin en toistaiseksi laita mukaan (samalla kun pari kirjaa on mukana parilla kolmellakin bloggauksella, ja jotkut noista ansaitsisivat uudelleenluennan ja uuden tekstin...)
Olen joistain blogatuista kirjoista ehkä unohtanutkin, että niissä oli kiinnostava uskonnollinen ulottuvuus, ja siksi niitä ei ole tullut liitettyä mukaan.

No, näillä mennään, ja tulevaisuudessa on luvassa lisäyksiä: käsien ulottuvilla on paljon kiinnostavia teemaan sopivia kirjoja, osa harvinaisiakin, joten niitä on kyllä tulossa luettavaksi. Tosin huomasin laajemmassa tutustumisessa myös haasteita: vanhemmat suomalaiset katoliset kaunokirjailijat olivat pääosin ruotsinkielisiä, ja näitä tuossa vuoden 2004 vihkosessa mainitaan seitsemän: mutta vain yhdeltä on suomennettu useampi kirja (esseisti Johannes Salminen), kolmelta muulta on kultakin suomeksi vain yksi kirja (Birgit Klockars, Göran Stenius, Mirjam Tuominen) ja kolmelta ei ole suomeksi mitään (Disa Lindholm, Carolus Rein, Anna-Lisa Österberg). En ollut aiemmin oikein hahmottanutkaan kuinka oma maailmansa suomenruotsalainen kirjallisuus onkaan, jos suomennoksia tulee noin harvalta ja tipoittain...pitääköhän tässä oikeasti opetella lukemaan ruotsiksi, että voisi kokonaisvaltaisemmin tutustua suomalaiseen kirjallisuuteen?

2.3.2025

Yann Queffélec - Happy Birthday Sara


Kirjan poimin lukuun aika lailla takakansitekstin perusteella: Yann Queffélec on nimenä tuttu, se ainoa suomennoksensa Barbaarihäät on hieman uteloittanut, mutta tämä tuli vastaan ja kun tapahtumapaikkana oli Estonia-laiva eräänä syksyisenä yönä 1994, niin uteloitti tämäkin (kirja on vuodelta 1998 eli Estonian haaksirikko ei ollut ihan tuore muttei myöskään kaukainen).

Niin perhe kuin poikaystävä odottavat 18 vuotta täyttävää Ruotsissa asuvaa virolaista Sara Johansonia syntymäpäiviään juhlimaan, mutta Sara onkin toisaalla: hankkinut pestin tarjoilijana Estonia-laivalla. Se mitä ei työnantajilleen mainita on että Saran isä on ollut Estonian kapteeni, mutta reilu vuosi aiemmin oli erotettu varsin epäilyttäviltä vaikuttavista syistä. Ja illan ja yön aikana laivalla tapahtuu sitten kaikenlaista, niinkuin oli tapahtunut aiemminkin...

Mutta täytyy myöntää etten nyt oikein pysynyt kärryillä mistä tässä oli kyse, teos oli aika sekava ja tuntui että ei tässä oikeasti ollut oikein mitään yhteyttä varsinaiseen Estonian haaksirikkoon: Itämeren risteilijöiden tunnelmaa kirjassa toki oli mukana, ja teoksen kiinnittäminen tunnettuun historialliseen tapahtumaan tuo oman sävynsä kun lukija tietää jo mitä aikanaan tulee tapahtumaan, mutta muuten mikä tahansa geneerinen laivamiljöö olisi voinut toimia näyttämönä. Ja mitä luin nettikommentteja, en näköjään ollut ainoa innostumaton, suurin osa kommenteista luonnehti tätä pettymykseksi.

Olisin ehkä jättänyt suosiolla kesken, mutta ainakin kirja oli lyhyt ja täsmäosuma Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon. Mutta en suosittele (niitä Barbaarihäitä kuitenkin yhä harkitsen).

23.2.2025

Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet (Paaviuden historia III)


Taas disclaimer: kirjailija ja kustantaja ovat tuttuja, ottakaa tämä siis vain esittelynä olemassaolevasta kirjasta. 

Edellinen historioitsija Jaro Karkisen paavihistoriikin osa tuli luettua pari vuotta sitten ja ensimmäinen vuotta aiemmin: pari kuukautta sitten on ilmestynyt jo neljäs osa, eli kovaa tahtia Karkinen näitä hyvin runsaita teoksiaan kirjoittaa. Suunnitteilla on ilmeisesti vielä kaksi osaa, Pius XII:n aikaan asti 1900-luvun puoliväliin, sen jälkeisten paavien aikaan pitää saada vielä lisää etäisyyttä...

Kirjojen formaatti pysyy samana: edetään kronologisesti, kunkin paavin kausi käsitellään yksi toisensa jälkeen, Roomaan (tai missä paavi nyt sattuu olemaan, osa tässä kirjassa vietti koko virkakautensa jossain muualla) keskittyen mutta asemoituna laajempaan historialliseen kontekstiin: kirkko ja paavinistuin nyt sattui kuitenkin vaikuttamaan aika lailla koko Euroopan ja lähialueiden historiaan ja toisinpäin. 

Tässä osassa käsittelyssä on aika Hadrianus II:sta Honorius III:een eli vuodet 867-1227. Aikakauden loppuosa alkaa olla minulle hieman tutumpaa kuin edellisten osien myöhäisantiikki tai tämän alkupuolen varhaiskeskiaika, mutta myllerryksiä ja käänteitä kyllä riittää: aikakaudelle osuvat niin mahtavat Gregorius VII ja Innocentius III kuin poliittisen rappion pornokratia-kausi, idän ja lännen kirkkojen irtaantuminen, keskeiset ristiretket...ja loppupuolella kirjaa myös Suomi tulee kasvavassa määrin kirkon vaikutuksen piiriin.

Tosin joitain niitä "luulin tietäväni -faktoja" yksinkertaistavammasta historiankirjoituksesta haastetaan: kiinnostava kysymys oli vaikkapa tuo lännen ja idän kirkkojen eroaminen, joka sijoitetaan yksiselitteisesti veitselläleikkaukseksi vuoteen 1054...paitsi että tuo hajaantumisprosessi olikin paljon epämääräisempi, yhteyksiä Rooman ja Konstantinopolin välillä säilyi vielä myöhemminkin, ja tuo ero koski vain Konstantinopolia eikä koko idän kirkkoa, eivät Antiokian, Jerusalemin tai Aleksandrian metropoliitat osallistuneet tähän riitelyyn.

Samoin 900-luvun pornokratia-kauttakin ja sen kaikenpuolisia rappiokuvauksia leimaa myöhempi reformaatiopropaganda: toki aikakauden paavit olivat maallisessa politiikassa päätyneet Rooman mahtisukujen pelinappuloiksi, mutta aikakaudella esim. kirkon sisäisessä hallinnossa otettiin edistysaskelia, ja paavien joukossa oli hurskauttakin. (Mutta joo, hieman tätä ennen toki mukana on myös se Formosus-oikeudenkäynti...)

Kirja on edellisten tapaan tavattoman runsas: perusteksti kulkee sujuvasti, ja satunnainenkin historiaharrastaja ottaa niillä jo paljon haltuun, mutta itse jätin yhä lukuisat alaviitteet silmäilyjen varaan (lähdeviitteistä puhumattakaan), mutta akateemiset historioitsijat varmasti arvostavat näitä enemmän. Ja kuvitusta (ja näitä historialliseen kontekstiin asemoivia runsaita kuvatekstejä) toki löytyi myös paljon.

Sinänsä aikakauden historiallisen dokumentaation määrä epäilemättä kasvaa, tällä kertaa ei enää ole paaveja joista tiedot ovat täysin hatarien myöhempien legendojen varassa, ja muutenkin tiedetään jo enemmän (joskin aukkojakin toki on). Kirjakin on fokusoituneempi pienemmälle alueelle: suurimman huomion saa paitsi itse Rooman ja sen lähialueiden tila, myös Saksan keisarikunta, koska tämän kanssa käyty jatkuva vääntö erityisesti investituurakiistan vuoksi oli hyvin dominoiva. Vastaavasti Bysantti on jo livennyt kauas ja muutkin Euroopan alueet olivat suhteellisesti paljon vähemmän huomion kohteena: ristiretket toki saivat hieman huomiota, mutta näiden perinpohjaisempi käsittely olisi epäilemättä paisuttanut tämän niteen jo aivan mahdottomaksi. Siinä missä edelliset osat vielä toimivat aikakautensa kokonaisvaltaisempina haltuunottoina, tässä moniin kiinnostaviin aiheisiin pitää käydä paremmin tutustumassa muista teoksista. Joskin punaisena lankana ja kontekstin luojana teoksen lähestymistapa keskittyä kahdentuhannen vuoden ikäiseen instituutioon toimii yhä erinomaisesti.

Seuraavassa osassa onkin sitten luvassa Avignonin kautta ja päästään aivan reformaation kynnykselle, eli se on tulossa myös lukuun. Mutta ei ihan heti tämän jälkeen, on tässä sen verran sulateltavaa.

20.2.2025

Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli


Lisää kirjoja, joita olen poiminut luettavaksi kirjaston lanu-fantasia-osastolta koska ovat käännöksiä jostain muusta kielestä kuin englannista. Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson on islantilainen kirjailija niin lapsille kuin aikuisille, ja kolme näitä lastenkirjojaan on näköjään tullut suomeksi (suom. Marjakaisa Matthíasson).

Ja, no. Tämä kirja on lanun piirissa selvästi siellä lasten puolella, eli en ole varsinaisesti kohderyhmää, ja siinä missä joistain lastenromaaneista aikuinenkin lukija löytää paljon ammennettavaa, niin tässä sitä tuntui olevan niukemmin, varsinaisesta kohderyhmästä en osaa sanoa.

Kraki, Miria ja Pouvi ovat huopinkaislapsia, ja Krakin ja Pouvin isä on kirjan nimessä olevan Sillan vartija: Tumma-joen toisella puolella on ihmisten maa, mutta koska siellä päässä silta on näkymätön (ja toiseen suuntaan meneminenkin on kielletty) niin yhteydet ovat vähäisiä...mutta, no, sekalaiset sattumukset johtavat toisiin, ja tietysti sinne Tumman toisellekin puolelle mennään.

Tarinana tämä nyt oli aika leppoisa lastenseikkailu, jossa hetkittäin oli syytä hiiviskellä ja paeta, mutta varsinaista jännitystä oli säästeliäästi mukana. Reippaasti nuoremmalle ikäluokalle ehkä ihan toimiva, aikuiselle lukijalle kuitenkin aika pliisu, odotettavat asiat tapahtuivat paitsi ne juonenkoukuilta hieman näyttäneet jotka sitten jäivätkin auki. 

Mutta kun olin tämän napannut fantasiahyllystä, niin enemmän omaa lukukokemustani himmensi fantasiaosuuden ja maailmankuvauksen laimeus. Päähenkilöt ovat huopinkaisia, jotka eivät ole ihmisiä, joskin joitain huopinkaisia voi ilmeisesti erehtyä pitämään ihmisinä ja toisinpäin. Mutta mitä huopinkaiset nyt sitten oikein ovat? He elävät hieman arkaaisemmin ja vanhanaikaisemmin kuin nykyihmiset, ja käytökseen voi laittaa hieman abstraktoituja piirteitä ja kulttuurisia oikkuja, mutta erilaisuus lähinnä vain todetaan olemassaolevaksi.

Samoin monilla eläimillä, kasveilla ja muilla asioilla on hieman kummalliset nimet, ja kerrontaan sirotellaan kaikenlaisia viittauksia, no, kaikenlaiseen, mutta oikein mistään ei välity ihmeen tuntua, todellista tunnetta että ollaan jonkin oikeasti erilaisen parissa. Tämä kirja sanoo olevansa fantasiaa, mutta mikään ei oikein tunnu fantasialta, se jää vain pinnalliseksi sanomiseksi.

Ja tämä oli minusta selkeä ongelma, koska fantasiassani haluan kuitenkin hyvän tunnun maailmasta, joka olisi oikeasti erilainen, vieras, toinen, hämmästyttävä. Mutta jäin miettimään onko tämä ehkä minun ongelmani: joku muu saattaisi ehkä innostuakin siitä että teksti vilisee kummallisia nimiä jotka eivät itse tekstissä saa sen enempää substanssia, joten sen substanssin voi keksiä sitten vaikka itse. Tarjoiaisiko kirja kuitenkin materiaalia mielikuvitukselle, joka nopeasti vain siirtyisi omille teilleen sen enempää itse kirjaan rajoittumatta? Olisinko innostunut tästä mahdollisuudesta enemmän yhdeksänvuotiaana? Ehkä, ehkä en, en osaa sanoa.

Kirja oli lyhyt, joten sen luki kyllä loppuun vaikkei niin innostanutkaan. Mutta olisin ehkä jättänyt kirjan silti kesken jos en bloggaisi: nyt lukukokemuksen makustelu ja erittely tarjosi kuitenkin oman hupinsa. Kiinnostumattomuuskin voi olla kiinnostavaa. 

Kirjan on lukenut myös MarikaOksa ja Tarinautti.
Laitan Helmet-haasteessa tämän vaikkapa kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

16.2.2025

Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi


Olen mainintoja nähnyt Kätlin Kaldmaan aiemmin suomennetuista romaaneista, mutta kun tapaan itse suosia novellikokoelmia kirjailijoihin tutustumiseen niin tämä uutuuskokoelma nousi lukulistalle (suom. Outi Hytönen). 

Ja olipahan kokoelma. Kymmenessä novellissa on pohjimmiltaan hieman sisällöllistä yhteyttä: suuressa osassa ovat tytön tai nuoren naisen kasvu ja pärjääminen yksinäisyydessä ja sosiaalisessa paineessa, oli se sitten ulkoista tai lähinnä kokijan pään sisässä ja kasvun tilanne voi olla laaja kehityskaari tai hetkittäinen tilanne. Mutta ilmenemistavat ja tyylillinen kirjo on laaja: perinteisen suoraa kerrontaa, psykologista luotausta, satu- ja legendamaisuutta, tajunnanvirtaa, tilitystä. Joissain ei näennäisesti tapahdu paljoakaan, joissain hyvinkin paljon, ote voi olla maanläheisen realistinen, maagisempi tai sitten runsaan fantastinen, ja niin huumori kuin traagisuuskin ovat käytössä, joskus samassa tarinassa. 

Kaldmaan runoilijatausta näkyy kyllä kirjassa. Joidenkin novellien kerronnassa toki, mutta erityisen huomiotaherättävästi erikoisissa typografisissa ratkaisuissa: miten teksti, ja muutkin elementit, on aseteltu sivulle, on merkityksellistä (eli äänikirjan kuuntelija kyllä missaa jotain olennaista). Jotkut näistä typografisista keinoista eivät minulle oikein auenneet tai eivät tuntuneet niin mielekkäiltä, mutta esim. 'Uuden ajan lapsen' sivuille leviävä mustuus oli kyllä vaikuttava. Niminovellissakin erikoinen tekstiasettelu toimii: nuoren turistin seikkailuissa kreikkalaisella saarella ei sinänsä tapahdu paljoa, mutta jatkuva suuntien tekstuaalinen korostaminen tuo tarinaan kiinnostavan paranoidin sävyn, kokija on akuutisti hyvin tietoinen ympäristöstään ja samalla flirttailee mahdollisella vaaralla. Ihan pelkkänä tekstinä tuo sävy olisi paljon näkymättömämpi ja novelli tylsempi.

Toki kun novellien kirjo on näin leveä, niin epätasaisuutta ja hajanaisuutta ei voi välttää. Noiden edellämainittujen novellien ohella 'Ailill' ja 'Selibaatti' viehättivät, mutta mm. 'Lastensuojelupäivä' jäi täysin vieraaksi, ja jotkut muutkin luki kun ne kirjassa olivat, mutta tullen niiden olemassaolon pian unohtamaan, eli novellistien superluokkaan en Kaldmaata ole tämän perusteella nostamassa, osumien ohella heikompiakin iskuja tulee.

Mutta monipuolisuudessaan ja innovatiivisuudessaan tämä on kyllä erinomainen tutustuminen kirjailijaan, jokainen löytänee tästä jotain kiinnostavaa ja huiput kyllä palkitsivat lukijan. Mutta kirjailijalaadusta pystyneen muodostamaan paremman kuvan vasta muihin kirjoihinsa tutustumalla.

Kirjan on lukenut myös Omppu.
Ja Helmet-haasteessa tästä tuli yllätysosuma kohtaan 32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin: yhdessä novellissa pientä lasta verrataan Myyhyn.

6.2.2025

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho


Kun kolusin kirjaston nuortenosastolla fantasiahyllyä katsellen mitä jostain-muusta-kielestä-kuin-englannista käännettyä kirjallisuutta sieltä mahtaisi löytyä (ei kovin paljoa mutta jotain) niin huomasin tämän jo useamman vuoden takaisen teoksen. Olin aikoinaan lukenut yhden novellikokoelman tanskalaiselta Villy Sørensenilta, ja muistin pitäneeni sen vinksahtaneesta mielikuvituksellisuudesta, joten tämä tuli samantien lainattua (suomennos Mika Siimes).

Tässä teoksessa Sørensen käyttää ilmeisesti aika rajallisesti omaa mielikuvitustaan, pohjana ovat vanhat tarinat viikinkien jumalista, ja ilmeisesti aika uskollisina tulkintoina Snorri Sturlasonin Eddalle: niitä ei kai sellaisinaan ole suomeksi ikinä käännetty, mutta aika monena toisen käden versiona näitä on nähty, ja moni tarina oli hyvinkin tarkkaan sama kuin mitä muistin lukeneeni Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvista ja muista vastaavista. Jotkut lyhyistä tarinoista ei ollut ennestään tuttuja, mutta epäilen silti että ne ovat myös Snorrilta, vain vähän vähemmälle versioinnille jääneitä. Ja kun en niitä alkumuotoisia ole lukenut niin en tiedä kuinka paljon Sørensen laittaa omaa tyyliään, henkilökuviaan yms ja kuinka paljon tulee Snorrilta.

Koska vaikka kielellinen ilmaisu onkin varsin helposti lähestyttävää proosaa (mitä varsinkin runomuotoiset saagat erikoisine kielikuvineen eivät aina ole), niin tyylissä on kuitenkin mukana legendojen ja myyttien henki, tapahtumissa ja henkilöissä on arkaaista kummallisuutta, eli täydellinen moderni uudelleenkerronta tämä ei yritäkään olla. Toteavuus voi häiritä suurempaa psykologista otetta kaipaavia, minua yhä viehättää tällainen legendamainen ote.

Ja vaikka kirja koostuu yksittäisistä lyhyistä tarinoista, edetään kokonaisuudessa silti vääjäämättömästi kohti nimen lupaavaa loppua: Ragnarök tulee lopussa (yllättävänkin nopeasti), mutta kyllä se on ollut koko ajan valmisteilla ja ihan syystä sinne päädytään.

Sen suhteen en sitten tiedä lainasinko tämän oikealta osastolta: sivistävä tämä eittämättä on, mutta vetoaako tällainen toteava tragedia sitten nuoriin, en tiedä. Myös itse pidin enemmän niistä aiemmin lukemistani novelleista...

Helmet-haasteessa tämä menköön kohtaan 42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: en ole ihan varma kuka on kirjan varsinainen päähenkilö, mutta kuka onkaan, tuo pätee. 
Ja muita bloggauksia löytyi joitain: Varjelum, Cilla, Titania, Johanna...

3.2.2025

Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta


Voi herranjestas tätä kirjaa.

Luin aikoinaan ruotsalaisen Birgitta Trotzigin kirjan Liejukuninkaan tytär, ja vaikka en niin hyvin enää muistakaan tarinaa niin muistan sen vetovoiman, fyysis-myytillisen lyyrisyyden: kärsimyksissä ryvettiin, mutta myös päästiin jonkinlaiseen toivoon (tosin jos en väärin muista, siinäkin toivossa oli sen verran transendenttisuutta, että lukija joka ei sitä ulottuvuutta huomioiden lue, ei sitä huomaa). Pidin lukemastani sen verran, että houkutti lukea lisääkin, vaikka tuotantoa on suomeksi niukasti.

Mutta oli tämä parikymmentä vuotta vanhempi romaani (suom. Kyllikki Villa).

Ollaan 1400-luvun lopulla Åhusin kaupungissa Skånen itärannikolla: kaupunki on ollut merkittävä kauppakaupunki mutta suhteellisesti tähti on laskemassa. Varsinaista päähenkilöä tai yhtenäistä tarinaa tässä ei ole. Kirja alkaa Mereten syntymästä ja tämä on tärkeä henkilö myös kirjan lopussa, mutta katoaa näkyvistä pitkiksi ajoiksi kirjan keskellä, ja sen sijaan huomio kiinnittyy moniin muihin henkilöihin. Eli tässäkin ollaan Gösta Berlingin tapaan aika lailla kuvakudoslinjalla, kuvataan ennemmin laajempaa yhteisöä, kaupunkilaisten joukkoa niin nimettyinä kuin nimeämättöminä, ja näiden keskinäistä linkittymistä toisiinsa, kuin ketään yksittäistä henkilöä.

Tarinan sijasta yhteinäistä on tunnelma, eli aiemmin lukemani kirjansa tapaan tämäkin oli aikamoista vyörytystä rappiota, kurjuutta, kärsimystä niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti. Toivon hippusia oli kovin niukasti jaossa ja kyllä nekin menivät varsin nopeasti ohi, tuskaa ja häväistystä sen sijaan riitti pitemmäksi aikaa vääjäämättömään vajoamiseen saakka. 

Mutta vaikka kirja oli lukijallekin aikamoista jatkuvaa turpiinvetoa, niin oli tässä kuitenkin oma vetovoimansa. Lyyrisen tyylin tuomalla etäännyttämisellä ja kerronnan hajottamisella useaan henkilöön vältetään tunne manipulatiivisesta heruttamisesta, eiks-oo-kauheeta-myötätunnon keinotekoisesta rakentamisesta, vaan ennemmin tämä kaikki näytetään eettis-soteriologisesti maailman tilana. Se joka kärsii jostain vähän vähemmän voisi olla tukena sille joka kärsii samasta enemmän, kuten eräs henkilöistä huomioi (ja sitten kaikki voivat huomioida ettei niin kuitenkaan tehdä, useimmiten päinvastoin). Ja vuodenkierto, niin luonnonilmiöinä kuin liturgisena kalenterina, on myös vahvasti mukana, ehkä asiat toistuvat loputtomiin mutta jatkuvasti ollaan myös menossa seuraavaan, ja asioiden tapahtumisissa tiettyinä ajanhetkinä on omat merkityksensä...

Ehkä tässä jonkinlainen katharsis pääsee syntymään, eli sitä kaipaaville tämä on varsin mainio kirja.

Nyt on myöhäissyksy, aika jolloin pimeys vain syvenee eikä vielä ole mitään toivoa, raskas aika joka on kuin ies ihmisten hartioilla, kuollut hiertävä ies.
Adventin alusaika, jolloin syksy suistuu talveen ja talven eloton nälkäinen kita ammottaa syvyydestä ihmistä kohti - silloin maisemasta tulee paha. Pilvet laahaavat ääneti kuin painavat tiineet eläimet. Mutta syysliejussa ei mikään idä, siinä on vain kuolleita kasveja mätänemässä ja hajoamassa. Vanhat härät äkäilevät ja puhkuvat vetäessään naatti- ja leväkuormia.
Tasangon yllä lepää pimeys. Kuin rajuilman lähestyessä. Äkillisessä raskaassa hämärässä talot hohtavat kovin valkeina, kalkinvalkoisina, haaltuneina - ne painautuvat lähekkäin niin kuin eivät tohtisi hengittää. Mutta etäällä näkyy meren loistava hopeajuova. Tasangolla ihmiset vaeltavat pimeissä maan uomissa, ilmaantuvat näkyviin, katoavat niihin jälleen. Pimeissä tien uurteissa jotka johtavat kohti hopeisen meren vaahtoa, kaukana merellä on aurinkoa.
Pelko painaa tasankoa alas liejuisiin uurteisiin. Pellonreunoille kasoiksi kootut kuihtuneet nauriinnaatit levittävät imelää lahon lemua ahdistavan taivaan alla. Etelässä kohoaa harju viiltävän sinisenä. Mutta täällä tasanko makaa matalalla laahaavien pilvitaakkojen alle kyyristyneenä kuin lapsi joka pimeänpelosta ei uskalla hengittää: tuleeko joku? kuka tulee?

Helmet-haasteessa laitan kohtaan 26. Kirjassa on itse valittu perhe (no ehkä kyse on enemmän yhteen ajautumisesta, vaikka on siinä valinnankin hetkiä).

31.1.2025

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (klassikkohaaste)


Olen tässä viime vuosina lueskellut aika ajoin Selma Lagerlöfin tuotantoa: Peukaloisen retket aikaa sitten lapsena (ja animaatiosarja on tietysti nähty), mutta joitain muitakin kirjojaan on sittemmin tullut luettua ja niistä pidettyä sen verran, että on ollut jo pitempään aikomus tarttua tähän nimekkääseen esikoisromaaniinsa. Eli ihan selvää klassikkohaastemateriaalia. Lukemani painos on Joel Lehtosen suomentama ja Georg Paulin kuvittama.

Nimihenkilö Gösta Berling toimii kirjan alussa pienen paikkakunnan pappina, mutta on herättänyt pahennusta juopottelullaan, ja piispantarkastuksessa saattaa Göstasta tulla virkaheitto...ja vaikka tapahtumat ottavatkin hetkellisesti positiivisemman käänteen, niin pappisura päättyy kuitenkin lyhyeen. Harhailu ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Gösta päätyy ylläpidettäväksi yhtenä kahdestatoista kavaljeerista Ekebyn kartanoon, jota hallitsee rikas majurinrouva Samzelius, Vermlannin mahtavin nainen. Ja loppukirja sitten vietetäänkin tässä vermlannilaisessa kartanossa ja sen lähistöllä, kartanoilla ja kylissä. 

Kirjan henki on varsin omalaatuinen: se sijoittuu jonnekin 1800-luvun puolivälin tienoille, kirjoitusajankohdasta katsottuna kuitenkin sen verran selvästi menneisyyteen, että vaikka Lagerlöfin nykyisyys ei mahdottoman kaukana olekaan, kerrontaa voi maalailla reippaasti legendamaisemmaksi, hahmoja paisuttaa elämää suuremmiksi ja näiden käytöksiä hieman erikoislaatuisemmiksi, tapahtumia melodramaattisemmiksi. Harvakseltaan mutta eittämättä mukaan tulee myös yliluonnollisia tapahtumia, ja muutenkin (kauhu)romantiikan henkeä on mukana. Tämä ei tietenkään ole Lagerlöfin tuotannolle poikkeuksellista, pikemminkin päinvastoin runsas  legendojen ja myyttien käyttö on ollut minulle vetovoimana. Ja oikeastaan tämä kirja on aika maltillinenkin tässä (mutta samalla ilmeisesti verrattuna muuhun aikakauden ruotsalaiseen kirjallisuuteen silti poikkeuksellinen). 

Varsinaista yhtenäistä juonta tässä on niukasti, kerronta etenee episodimaisesti henkilökuvina ja tapahtumina lähiseudun sosiaalisessa verkostossa, ja Gösta itse on usein sivuhahmona, ja joissain luvuissa ei sitäkään. Ja kuitenkin karismaattisena, älykkäänä ja energisenä, joskin usein myös holtittomana, häilyvänä ja vastuuttomana hahmona Gösta on usein katalyytti tai toimeenpaneva voima, joskus vaikkei olisikaan paikalla, ja jos tässä nyt jonkinlainen kirjan läpi kulkeva punainen lanka löytyy niin se on Göstan kasvukertomus suurempaan vastuullisuuteen. Mutta paremmin tämä oli silti kuvakudos Vermlannista, hieman mytologisoivien filtterien läpi katsottuna.  

Episodimaisuus toi myös hyvän lukurytmin: kirja jakautuu kahteen osaan ja sivuja on päälle 600, mutta päätin lukea kirjan luku päivässä -tahdilla, ensimmäisen osan marraskuussa ja toisen joulu-tammikuun vaihteessa, ja tällaiseen lukemiseen kirja sopi hyvin (vaikka loppupuolen viittauksissa kirjan alkupään tapahtumiin olikin joskus jo hieman vaikea muistella, että mihinkäs se episodi päätyikään, mutta ei se varsinaisesti ymmärrystä haitannut). 

Kuten sanottu, olen pitänyt Lagerlöfin tavasta käyttää myyttistä, legendamaista sävyä kerronnassaan, ja sitä riitti toki tässäkin. Mihinkään selvään muottiin ei asetuttu, kerronnassa liikuttiin sujuvasti seurapiiriromansseista melodraamaan ja kauhuromantiikkaan, komediasta tragediaan: mitään puolta ei liioiteltu joten tietty (hivenen synkeä) yhtenäisyys säilyy, mutta yhdistettynä episodimaiseen kerrontaan, ei oikein koskaan voinut arvata mitä seuraava luku tuo tullessaan. Mutta oli tässä kyllä myös pitkäpiimäiset hetkensä, ja luulen että erityiseen klassikkoasemaan on vaikuttanut, että tämä oli kirjailijan esiinmarssi: kirjana pidin enemmän esim. Ajomiehestä. Mutta luulen, että tämä ei jää viimeiseksi luettavaksi Lagerlöfiksi...

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Sill'aikaa kun lapsi kuulee kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä, pitää se päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rintaa vasten.
Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinata kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Helmet-haasteessa voisi olla vaikka 12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo.
Ja muita bloggauksia löytyi muutama.

---------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa taas mukana: pari kertaa on jäänyt välistä, mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan, Pinocchion, Arosuden, Rosencrantz and Guildensternin, Stonerin ja Minun kansani, minun rakkaani. Kaikki lukemisen arvoisia, vaikka kaikista en niin innostunutkaan, mutta sehän onkin tosi klassikoille ominaista.

Ja toki on hyvä lukea myös muiden postauksia klassikoista, bongaten niin kirjoja joita voisi itsekin kiinnostaa lukea, mutta myös saada joku käsitys joistain merkittävistä kirjoista, jotka ehkä voi myös jättää lukematta...koontipostaus tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen ilmestyy Tuulevin lukublogiin