Göran Stenius - Nälkänotko

 (luetussa niteessä ei ollut kansipapereita, kuva siis Kirjasammosta)

Suomenruotsalainen kirjailija Göran Stenius vaikutti tutustumisen arvoiselta, mutta suomeksi tuotantoa löytyy yhden kirjan verran: tämä Hongergropen ilmestyi alunperin 1944, Kyllikki Ignatiuksen suomennos seuraavana vuonna, ja teos taisi jäädä varsin tuntemattomaksi (syistä joista alla: myöhemmästä tuotannosta ainakin Klockorna i Rom käännettiin monille kielille mutta ei suomeksi)  

Lajityyppi on historiallinen romaani, 1700-luvun lopusta Suomen sotaan 1809 asti, ja tapahtumapaikkana karjalainen Kinnaisen pitäjä, ja sen lähellä oleva vielä pienempi ja hajanaisempi Nälkänotkon alue, joka on aina ollut varsin omavaltainen, laajemmista valtakuntien asioista piittaamaton, mutta nimi viitannee myös taloudelliseen asemaan...

Varsinainen juoni on suuren osan kirjasta aika hajanainen, Kinnaisten kirkkoherran perhe saa hieman enemmän huomiota samoin kuin jotkut Nälkänotkon suuremmat persoonallisuudet: loppupuolella sotatoimet saavatkin sitten isompaa huomiota, kun ihan rajan pinnassa ollaan. Alkupuolesta tulikin tyylillisesti hieman mieleen aiemmin lukemani Gösta Berlingin taru, joskin yläluokkien ja kavaljeerien sijaan miljöö ja henkilöt tulevat suomalaisesta erämaalaiskuvauksesta (suomennoksen nimi viittaa vahvasti Joel Lehtosen Putkinotkon suuntaan, ja muitakin korpikirjailijoita lienee luettu). Ja kirjan arvelluista tendensseistä loppupuolella taas tuli mieleen Talvion Linnoituksen iloiset rouvat: samaan aikakauteen sijoittuva historiallinen romaani, jossa tunnutaan kuitenkin vahvasti (ja propagandisestikin) kommentoitavan julkaisuhetkellä käynnissä olevaa sotaa. Ja tämä ehkä vaikuttikin osaltaan että teos on tipahtanut tuntemattomuuteen, suomennoksen ilmestyessä se oli jo vanhentunut.

Ja totean kyllä että ne loppupuolen sotakuvaukset ovat kirjan vähiten kiinnostavaa antia: alkupuolen kuvaukset elämänmenosta Karjalan korvissa olivat sen sijaan ihan viehättäviä, ja vaikka kurjuutta ja köyhyyttä riittääkin niin on myös pilkettä silmäkulmassa, kuten ehkä allaolevasta kirjan alkuriveistä tulee ilmi. Lukukokemus päätyy siis lievästi positiiviseksi, vaikken nyt suosittelekaan ponnistelemaan saadakseen teoksen käsiinsä...

Tummanvihreiden seljapensaiden varjossa piika-aittojen takana väijyi seikkailu. Kysymyksessä ei kuitenkaan ollut heinänkorsien salaisuuksia selittävä teräväsilmäinen trapperi, ei nahkoihin puettu saarien asukas, joka peloissaan etsi jalanjälkiä kosteasta mullasta tai suolaveden kastelema merirosvo papukaija olallaan ja kädessä irtiruuvattu puujalka kuolettavaan iskuun valmiina. Kysymyksessä ei myöskään ollut myöhäissyntyinen amerikkalainen pojannulikka, joka haki aarteita tuvannurkan takana rehoittavasta nokkospensaikoista, ja mennyt oli se taruaika, jolloin voitiin kuvitella alastoman englantilaisen loordin apinan notkeudella kieppuvan sotkuisessa oksikossa. Ei suinkaan, Kinnalahden maailmankaihtamassa erämaapitäjässä ei suuri seikkailu ollut hahmottunut eksoottiseen muotoon. Se piilotteli suojaavassa seljavesaikossa peläten ankaraa papinrouvaa, joka kantoi leppymätöntä vihaa sen vilpillistä olemusta kohtaan.   

Helmet-haasteessa, öö, mieleen tuli vanha sanonta kuinka 'nälkä on paras mauste', eli laitetaan kohtaan 43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste (kun ei siihen kohtaan ehdokkaita muuten liiaksi ole)

Franck Bouysse - Vagabond (kulkuri)

Sitten rajatapauksia kuuluuko tämä kirja dekkariviikolle. Pari vuotta sitten luin Franck Bouyssen kirjan Grossir le ciel, ja sekin mietitytti onko se varsinaisesti dekkari, vaiko romaani joka pyörittelee genrepiirteitä pysyen kuitenkin genren reunamilla, ja ilmeisesti tämä kuvaa Bouyssen muutakin tuotantoa. Sen verran vakuuttava tuo kirja oli, että tuotantoon tutustumista sietää jatkaa.

Ja tässäkin pienoisromaanissa genrepiirteet ovat tunnistettavia, mutta onko tämä sitten dekkari ollenkaan...

Päähenkilömme, nimettömäksi jäävä mies, ansaitsee hyvin kapeaa leipää soittamalla bluesia baarikeikoilla ja vastaavissa, paikasta toiseen kulkien ja katuojan reunalla horjuen...joskus vuosia sitten Robert Johnsonin inspiroimana oli hänkin ollut keskiyöllä risteyksessä, josko tulisi paholainen, joka vaihtaisi sielun ylimaalliseen soittotaitoon. Ei tullut, mutta sitten mies tapasi Alician, joka vei sielun muttei antanut vaihdossa mitään. Ja nyt, vuosia myöhemmin, mies sattuu huomaamaan että samassa kaupungissa esiintyy myös Alicia, jonka laulajan ura on ollut paljon menestyksekkäämpi...

Tarinallisesti tämä teos pysyy varsin yksinkertaisena, kun Bouysse panostaa täysillä tunnelmaan, joka on suoraan film noireista ja kovaksikeitetyistä dekkareista. Nykyajassa ollaan (ja mm. Amy Winehouse mainitaan), mutta samalla näkökulmahenkilömme on selvästi väärässä ajassa...ja teksti maalailee romantisoiden kuin Chandler (ja ei siis ole sanastoltaan ihan helppoa luettavaa) vaikka romantiikkaa ironisoivatkin jotkut varsin banaalit yksityiskohdat ja tässä romantisoinnissa on kyllä rappio ihan selvästi mukana: näkökulmahenkilömme on myös Chandlerinsa lukenut ja film noirinsa nähnyt ja samalla rivien välissä kokemansa kyseenalaistetaan, no, tarinaksi.  

Juonen kannalta tämä jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta on tämän tunnelmoinnissa oma hienoutensa.

Ja Helmet-haasteessa laitetaan vaikka kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia: niitäkin on.

Il avança tout au fond, stoppa à l'angle gauche, s'agenouilla et caressa les dalles que personne n'avait remplacées. Il chercha et trouva un pied-de-biche dont il se servit pour desceller une dalle et se pencha. Ensuite, il piocha la terre avec l'extrémité courbée de l'outil, en faisant le moins de bruit possible, agençant la terre en un monticule qu'il façonna avec les paumes de ses mains, comme un enfant le ferait d'un tas de sable sur une plage. Un choc. Métal contre métal. La boîte en fer était également là, à une vingtaine de centimètres de profondeur. Une boîte rouillée sur laquelle on pouvait encore lire Galettes Saint-Michel. Il retira le couvercle à l'aide de ses ongles gorgés de terre et sortit un objet enrubanné d'un chiffon et une boîte remplie de balles de 9 mm.    

Robert Arthur - Kolme etsivää ja Tulinen silmä

Vaikka dekkariviikosta olikin ollut mainintoja aiemmin, en ollut perinteisesti taaskaan sen kummemmin valmistautunut siihen, joten kun maanantaina toisissa blogeissa näkyivät teemaviikon ensimmäiset postaukset, niin hoksasin että vaikken ole ilmoittautunut, niin joku dekkari pitänee saada luettua viikolle...

No, hieman aiemmin olin huomannut kirjaston ilmaishyllyssä vanhan Kolme etsivää -teoksen ja napannut sen mukaan, kun uteloitti miten tämä lapsuuden suosikki toimisi nykyään...tämä nimenomainen teos oli tarjolla, se on sarjan alkupäätä joten olin sen luultavasti joskus lukenut, mutta ei ollut ihan tutuimmasta päästä, eli ei ollut omana, eikä muukaan niistä nimikkeistä jotka tuli luettua kolmeen neljään kertaan (ja näiden sarjan alkupään kirjojen oikea kirjoittaja on siis Robert Arthur, vaikka Alfred Hitchcockin persoonaa käytetäänkin markkinoinnissa, ja tämän suomensi Inkeri Pitkänen).

Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joissa on joku kryptinen viesti, joka oikein tulkittuna johtaa kätketylle aarteelle: ideaa käytettiin muutamassa muussakin sarjan kirjassa. Tässä tapauksessa viesti on testamentti Gus-pojalle, jonka isä tunsi Hitchcockin, joka vuorostaan kutsuu Kolme etsivää selvittelemään tapausta, ja aarteena on (mahdollisesti kirottu) rubiini Tulinen silmä, jota jahtaavat muutamat muutkin tahot (ja kirjan kannesta voi päätellä, että kipsisillä rintakuvilla on osuutensa tarinassa).

Ja joo. Muistin lukeneeni aiemmin, ja sujuvasti ja vauhdikkaasti sen nytkin luki, tarinassa oli käänteitä ja tvistejä, sopivasti jännitystä ja vähän uhkaakin muttei liikaa, ja nokkelalla päättelyllä saatiin aika paljon aikaan, ja loput hoiti yllättävät yhteensattumat. Aikakausi näki (vaikka ajattelenkin näitä osina omaa lapsuuttani 80-luvulla niin tämä oli alunpeirn ilmestynyt 1967), ja nykylapsille olisi ihmeteltävää kännyköiden ja Internetin puuttumisessa (ja ehkä vähän siinä pulphömpässä jota tässä oli mausteena, silloin eksoottinen itä kirottuine rubiineineen oli lähempänä kuin nyt).

Toki nyt huomasi myös että oikoluku tai ladonta oli tehty vähän sinne päin ja jotain kömmähdyksiäkin oli joko käännöksessä tai alkutekstissä (kuten yksi patsaista oli ensin mainittu yhtenä jota ei oltu myyty, ja pari sivua myöhemmin se mainittiin jo myytynä). Vauhdikkaasti tämä sujuva lanumysteeri tuli luettua joten täytti tarkoituksensa. Ja ihan mielelläni luin, mutta tämän jälkeen ei ole mitään tarvetta palata Huokaavaan luolaan tai Kauhujen linnaan tai jahtaamaan änkyttävää papukaijaa tai laulavaa käärmettä, Kolme etsivää -nostalgia on nyt suoritettu.   

Helmet-haasteessa tämä osuu tietysti kohtaan 39. Kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen.

Gösta Ågren - Rakentaja

Poimintoja runohyllystä: olen joskus kauan sitten lukenut yhden Gösta Ågrenin kokoelman mutta en ollut kauhean innostunut, mutta hyvä kokeilla jotain toistakin: tämä uteloitti pohjatekstinsä, Markuksen evankeliumin vuoksi (suom. Caj Westerberg).

Kirjan aloittaa lyhyt esipuhe, jossa kirjailija esittelee evankeliumeista vanhimman, Markuksen tekstin ja kirjoittajan. En ole Ågrenin eksegetiikan yksityiskohdista ihan vakuuttunut (esittää että evankeliumi olisi kirjoitettu jo 50 AD jo ennen kuin Markus saapui Roomaan, mikä on varhaisempi ajoitus kuin oikein kenelläkään ainakaan nykyään), mutta hyvä että teemoja ja kontekstia tulee kuitenkin esiin. 

Varsinaiset runot seuraavat sitten hyvin evankeliumissa kuvattuja tapahtumia; varsin aforistisesti ja tulkiten niin että pohjateksti on hyvä tuntea, koska ei tämä varsinaisesti kertovaa epiikkaa ole, mutta jos teksti on tuttu niin kyllä yksittäiset runot siihen asettuvat. Ja tulkintaa tosiaan tehdään. 

Tuon pohjansa vuoksi kokoelma on tavallaan yhtenäinen (varsinkin kun Markuksenkin evankeliumi on lopulta hyvin suoraviivainen matka Galileasta Jerusalemiin) vaikka samalla en oikein osaa snaoa tavoitteliko Ågren jotain suuria teemoja joita halusi nostaa esiin Jeesuksesta: puhutaan vallasta, voimasta, ihmeistä, opetuksista jne. mutta aika paljon jää myös mysteeriksi (mikä sekin toki sopii Markukselle: kokoelman lopetuskin on sijoitettu samaan kohtaan kuin evankeliumin alkuperäinen). Kokonaisuudesta muuten kuin tarinallisella tasolla en siis saanut ihan kiinni, mutta olihan tässä paljon yksittäisiä kiinnostavia runoja, joissa on makusteltavaa ja mietittävää, eli on tässä ansionsa ja varmaan tämän ääreen voi palata myöhemminkin, ei kerrasta tyhjene.

Mihinkäs tämän laittaisi Helmet-haasteessa? Tulkitaan vapaasti vaikka kohtaan 31. Kirjan päähenkilölle ura on tärkeä: on valmis kuolemaankin sen puolesta.

Vertaukset

Ihmistä voi
kuvata, ei sitä
että hän on. Jos vertauksen
tulkinta sanoisi 
kaiken, ei vertausta
tarvittaisi.

Hän kertoi, ei
mitään sanoakseen
vaan lohduttaakseen
sydäntä, tätä raivokasta
vastausta kysymykseen
miksi se lyö!   

Mati Unt - Niin kerrotaan

Olen jotain Mati Untin tuotantoa vuosien varrella lukenut, blogiin on päässyt yksi näytelmä. Alkukielinen nimi on Räägivad eli suoraan suomennettuna 'puhuvat', ja tämäkin kirja etenee aika näytelmämaisesti: melkein pelkkinä vuorosanoina, joskin näyttämöohjeita ei ole ja muutaman keskeisemmän henkilön ohella on usein epämääräisenä pysyvä joukko muita henkilöitä, kommentoimassa kuin kreikkalainen kuoro mutta sen verran määrittelemättömästi ettei tätä kai kuitenkaan ole ensisijaisesti näyttämölle tarkoitettu vaan kirjana luettavaksi. (suomennos Eva Lille)

Yhteen kokoontuu sekalainen joukko henkilöitä, ensimmäiset vuorosanat lausuvat epämääräiset 'ensimmäiset', 'toiset', 'muut', 'mies', 'suuttuneita ääniä', kunnes esiin nousee sihteeri Eerika kertomaan muutaman päivän takaista kokemusta, kuinka töiden jälkeen hän ottaa taksin mennäkseen kotiin, mutta jostain syystä taksi kääntyykin eri paikkaan, järven rannalle ja pysähtyy sinne. Eerikasta tilanne tuntuu uhkaavalta, mutta kun paikalle tulee toinenkin auto niin taksi jatkaa matkaa ja nyt oikeaan osoitteeseen.  Eerika on järkyttynyt kokemuksesta, ja puhuessaan siitä miehelleen, ystävättärelleen ynnä muille ja näiden puhuessa eteenpäin, epäselvän uhkaava tilanne alkaa paisua moneen suuntaan ja yhdistyä muihin tapahtumiin. Raiskattiinko Eerika? Vai tapettiinko hänet? Pari päivää myöhemmin tapettiin joku taksikuski, vai oliko se että taksikuski oli tappanut jonkun, vai että taksikuski oli tappanut toisen taksikuskin, ja oliko joku näistä sama mies joka oli raiskannut ja tappanut Eerikan (vaikka Eerika siis on paikalla kertomassa tapahtumista, kuten myös taksikuski) Puhe polveilee moneen suuntaan, ja muut tuovat esiin omia näkemyksiään, näkökulmiaan ja kokemuksiaan ja kovin rajallisesti kukaan ketään tuntuu kuuntelevan... 

Untin kirjoissa tuntuu olevan tällaista hämmentävää ja aika häiritsevääkin unenomaisuutta: juonivetoisuutta ei kannata odottaa mutta kyllä tämä silti myös kertoo varsin osuvasti yhteisöjen kommunikointia tai sen rikkinäisyyttä, juoruja ja huhuja...ja vaikka kirja onkin reilu 40 vuotta vanha, niin tuliko minulle mieleen sosiaalisen median toiminta, kun maailmassa tapahtuu jotain skandalöösiä tai sellaiselta näyttävää? Vaikuttavasti Unt analysoi ilmiötä jota ei ollut vielä olemassakaan kirjan ilmestyessä. Varsin mainio teos siis.  

Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa vaikka kohtaan 20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: elokuvaversio menettäisi jonkin verran epämääräisyyttään, mutta voisi siitä kuitenkin tulla hyvin toimiva.  

Haluan olla luonnollinen, terve, samantekevää mitä vielä, - kunnollinen, hyvä...ymmärrättehän, mutta kirjailijat toitottavat minulle päivittäin, ettei se ole mahdollista. Kun menen kirjastoon, tunnen ilmassa jotain rietasta. Kuulen kuumeista kuiskinaa ja riettaiden seireenien yninää. Helpottaa taas hengittää, kun olen raittiissa ilmassa! Älkää ymmärtäkö minua väärin. Kirjallisuus on oikein mukava harrastus kun elämä sujuu kuten sen tulee sujua. Vasta kriisitilanteessa ymmärtää minkälaista soopaa se oikeastaan on. Silloin siitä ei saa tukea. 

J.M.G. Le Clézio - Alkusoitto

Lukemassani kappaleessa ei ollut kansipapereita, siispä laitan kuvan 

François Aragon patsaasta Montparnassessa, kuten iso osa kirjasta

Pitkästä aikaa Le Cléziota, jota olen sekalaisia kirjoja lukenut aiemmin: nyt taas romaanituotantoa, kirja joka ilmestyi suunnilleen samoihin aikoihin kuin kirjailija sa Nobelinsa (suom. Annikki Suni). 

Ja ilmeisesti tässä pohjataan vahvasti kirjailijan äidin kokemuksiin, vaikka fiktiota tehdäänkin: kuvataan nuoren pariisilaistyttö Ethelin vaiheita 30-luvun alusta sodanjälkeisiin vuosiin. Perhe on hyvin toimeentuleva, joskin enemmän isovanhempien ansiosta, ja isä Alexandren hyvin vastuuttoman taloudenhoidon ja kansainvälisen laman myötä koittaa taloudellinen romahdus, mukana menee myös Ethelin perintö. Ja kun sotakin tulee, niin Ethel saa kasvaa hyvin nopeasti aikuiseksi ja ottaa vastuun perheestä...

Hmm. Le Clézio on hyvä tilanteiden ja tunnelmien aistivoimainen kuvaaja, joten tässäkin kirjassa on erinomaisia osia, mutta kokonaisena tarinana tämä on kovin hajanainen, elementit eivät liity oikein mitenkään yhteen. Ethelin kasvutarina on tietysti aika mainio muttei ihan edes tätä pienoisromaanimittaa kanna, lapsuusystävä Ksenia saa alussa paljon huomiota, mutta sitten vain katoaa maisemista, ja palaamisensa on aika "entäs sitten", sota-ajan Ranskan kokemukset ovat tosiaan hyvin kuvattuja mutta ne vain seuraavat toinen toistaan, ja loppu, jossa reflektoidaan jotain kollektiivista syyllisyyttä ei liity oikein mitenkään edeltäneeseen kirjaan, se vain on laitettu kirjan loppuun (ehkä hakien jotain symbolista yhteyttä Ethelin ja isänsä naiviuteen talousasioissa, muttei tuntuu tuo päälleliimatulta). Tästä olisi tullut kiinnostavampi kokoelma novelleja ja lyhytproosaa, aineksia siihen olisi ollut, mutta romaanina tämä hajoaa käsiin.

Vanhoja bloggauksia varsin vaihtelevissa tunnelmissa löytyy: Kirjavinkit, Henna, Paula, Zephyr, Mia...

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon: Suni on voittanut Agricola-palkinnon kahdesti (joskaan ei tällä kirjalla).

Françoise Sagan - Un peu de soleil dans l'eau froide (Palanen aurinkoa vedessä)

Taas hieman Françoise Sagania: tuotantonsa on laaja ja sitä on aika runsaasti tullut luettua. Ja onhan näitä suomennettukin aika pino tuoreeltaan, ja huomaan tämänkin tulleen suomeksi nimellä Palanen aurinkoa vedessä (tämä alkuteos 1969, suomennos 1970), ja vaikka nykyään muistetaankin yleensä vain esikoisteos Tervetuloa ikävä, niin nämä Saganin kirjat ovat olleet hyvinkin tasalaatuisia.

Ja tekijälleen totutusti on taas luvassa ihmissuhdesotkuja viileällä täsmällisyydellä kuvattuna, joskin tällä kertaa sävy on vakavampi, hienovireisestä ilkikurisesta komediasta ollaan siirrytty traagisempaan suuntaan...

Gilles, nuorehko pariisilainen lehtimies, potee perinpohjaista tympääntymistä työhönsä, sosiaalisiin kuvioihinsa, avokkiinsa, aivan kaikkeen, sen verran vakavassa muodossa että masennusdiagnoosin saatuaan on aika vaihtaa maisemaa, lähteä joksikin aikaa lepäämään siskon luo Limousinin alueelle (pariisilaisittain katsottuna siis böndelle). Siellä paikallisissa "seurapiireissä" hän tapaa nuoren ja kauniin rouva Nathalien, joka mieltyy nopeasti ja päättäväisesti Gillesiin, ja rakkaus saa vastakaikua ja kehittyy pian sellaiseksi, että nathalie jättää miehensä ja muuttaa Gillesin kera Pariisiin. Mutta kuinka pitkälle Suuri Rakkaus kantaa?

Kirjassa mainitaan ihan nimeltä Anna Karenina, (spoileri, maalaa teksti näkyviin) ja onhan tässä aika paljon yhtäläisyyksiä niihin kuvioihin vaikka toki erojakin, ihan näkökulmahenkilöstä lähtien. Gilles kuvataan melkein julmalla terävyydellä niin vahvuuksine kuin runsaine heikkouksineen, ja vaikka rakkaus tuokin hieman aurinkoa kylmään veteen, niin ei sitä masennustakaan ihan noin vain pois pyyhitä vaikka se hetkeksi meneekin piiloon (nettikommenteissa huomaan muidenkin kiittelevän tätä masennuskuvauksena). Ja Nathalie on vaikuttava ja kiehtova henkilö, mutta päättäväisyydestään huolimatta myös sen verran varautunut, että kun näkökulma on tiukasti Gillesin, pysyy Nathalie (tarkoituksellisesti) lukijallekin hieman käsittämättömänä mysteerinä melkein loppuun asti. 

Vastikään oli taas puhetta viihdekirjallisuudesta, ja erityisesti sen romantiikkaan keskittyvästä puolesta, ja olen jo aikaa sitten kommentoinutkin näkemyksiäni "hömpästä" (käytän termiä sen suuremmin arvottamatta, viittaamaan enemmän erityisesti naisille suunnattuun juonivetoiseen romantiikkapainotteiseen kirjallisuuteen). Ja olen yhä itseni kanssa samaa mieltä, että en juurikaan arvosta nimenomaan mitään "aivot narikkaan"-lukutapaa, koska sellaista tarvitsevassa mielentilassa tekisin mieluummin jotain muuta kuin lukisin kirjaa, mutta genre ei määritä suoraan lukutapaa. Ja lukemassani proosassa pidän paljon kirjoista joissa henkilöt ja näiden suhteet ovat keskiössä, ja arvostan tyylillistä eleganssia ja kepeyttä (eri asia kuin keveys), jonka johdosta laadukas hömppä ja sen laitamilla oleva ja siitä vaikutteita ottava kirjallisuus kyllä kiinnostaa erinomaisesti, kun sellaista vain löytää (ongelmana lajissa pidänkin ennemmin lajityyppiä käsittelevän kritiikin puutetta). Françoise Saganin kirjat ovat varsin hyviä esimerkkejä lajissaan (no, kuten sanottu, tämä nimenomainen on enemmän vakavuuden kuin kepeyden puolella, muttei kuitenkaan liikaa), ja ehkä lajityypin käytäntöjen mukaisesti nämä ovatkin kadonneet valtavirrasta, vaikka aiheittensa puolesta syytä siihen ei olisikaan...

Ja Helmet-haasteessa tämä on toinen kirja kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, edellinen Gilles on täällä.

Eero Lyyvuo - Pieniä laulajia

Kuulin runoilija Eero Lyyvuosta joku aika sitten Juri Nummelinin kirjassa Unohdettuja kirjailijoita, jonka selostus tästä tekijänsä ainokaiseksi jääneestä teoksesta kuulosti sen verran uteloittavalta, että laitoin nimen mieleen. Ja kas, kirja tuli divarissa vastaan: ilman kansipapereita tosin, mutta on tuo näinkin varsin nätti.

Ja onpahan erikoislaatuinen teos. Vahvan temaattinen nimen ja kuvan mukaan, eli runojen aiheina, ja osittaisina tekijöinä, ovat monenlaiset linnut. Ensimmäinen runo asemoi runoilijan jonkinlaisena luontomystikkona hieman Franciscus Assisilaisen hengessä. 

Kuule, Herran Henki vaeltaa
yli kaiken! Taivas, meri, maa,
pienin lintu, sinä ihminen
kyllä kuulet - jos vain tahdot -sen!
[...]

Ja sitten ääneen pääsevät linnut. Runoissa tekstitetään eri lintujen lauluja, yhdistellen niitä tavalliseen suomen kieleen. Ja kun runot eivät ole kovin pitkiä ja laulua käytetään varsin runsaasti, niin lopputulos olisi jo näin aika hämmentävä. 

Mutta Lyyvuo on päätynyt myös typografisiin kokeiluihin kuvaamaan laulua: kirjaimet ja tavut eivät etene mitenkään suorina riveinä vaan hyppivät eri korkeuksilla, ilman että tässä tehdään mitään varsinaista kuvarunoutta. Suomenkieliset säkeet taas ovat aika loruttelevia, sisällollisesti eivät mitenkään kauhean syvällisiä ja pelkästään niihin keskittyen aika mitätöntäkin. Joten runoutena tämä näyttäytyy vahvasti muotoon keskittyvältä kielirunoudelta, melkein dadaistiselta nonsenselta...samalla antaen vaikutelman että tuo ei missään määrin ole runoilijan ohjaavana ajatuksena ja tavoitteena.

Palaan ajatukseen mystiikasta. Sillehän ominaista on että sen kokijalla on kielen ja ymmärryksen ylittäviä kokemuksia, joita sitten voi parhaansa mukaan yrittää ilmaista inhimillisellä kielellä, puhuttuna tai tekstinä tai symbolisena ilmaisuna, samalla tietoisena että se on mahdotonta, kieli ei riitä eikä voi riittää. Mutta silti se on jotain jota täytyy yrittää ilmaista. Lyyvuo näyttäytyy tässä kirjassaan luontomystikkona, joka vie kokemuksen kuvauksessa kielen äärirajoille, ja tietysti epäonnistuu, mutta ehkä kaikki muu epäonnistuu vielä pahemmin.

Onko tämä kirja hyvä vai huono? Kysymys on mieletön. Sen verran erikoislaatuinen se kuitenkin on, että ymmärrän ettei se asettunut perinteisen (tai myöskään vasta-perinteisen) runouden kontekstiin mitenkään muuten kuin kuriositeettina, ja tulee unohdetuksi, mutta ilahtunut olen että tämän luin. Ja laitan Helmet-haasteessa kohtaan 21. Kirjassa on muusikko.

Enkä yritä selvittää miten monien näiden runojen asetteluja voisi yrittää muotoilla HTML-koodilla, joten esimerkkiruno tulee kuvana.

 

Michel Tournier - Gilles & Jeanne

 

Taas pitkästä aikaa hieman Michel Tournieria: aikoinaan aika monta on ollut jo blogissa, ja blogia ennen tuli jo luettua ja ihailtua muutamaa kirjaa...

Tätä kirjaa ei ole suomennettu, mutta tämä oli tullut englanniksi vastaan joten käännöksenä luetaan kuitenkin: noin muuten on todettava että olen havainnut Tournierin ranskaksi aika työlääksi luettavaksi (enkä ole ainoa) ja tässäkin käännöksessä oli paikoin käytössä sellaista kieltä että olisi hankalaa luettavaa, joten arvostan näissä käännösten olemassaoloa.

Tämänkertainen kirja on pienoisromaani Ranskan historian tärkeistä käännekohdista 1400-luvulta, ja ajan kahdesta tärkeästä henkilöstä, Gilles de Raisista ja Jeanne d'Arcista. Tai erityisesti Gillesistä, Jeannen vaiheita käydään läpi alussa mutta myös palaa roviolla kirjan alkupuoliskolla.

Kirjan inspiroiva mysteeri onkin Gillesin persoonassa, ja tämän suhteessa Jeanneen. Nämä olivat läheisiä liittolaisia Jeannen aktiivisen uran ajan, mutta siinä missä Jeannesta tuli pyhimys, Gilles taas myös päätyi muutamaa vuotta myöhemmin roviolle varsin erilaisista syistä: Gilles on alkuperäinen Ritari Siniparta, nykymääritelmissä sarjamurhaaja Jeffrey Dahmerin, John Wayne Gacyn, Ted Bundyn yms hengessä. 

Tournier ei lähde jälkiviisaasti projisoimaan päätepisteen perusteella ihmishirviöyttä alkuvaiheisiin, vaan ennemmin esittää että Gilles olisi ollut varsin tavallinen, hyväkin mies, ja Jeanne teki tähän suuren vaikutuksen, mutta juurikin tämän kuolema (ja pettymys kuningas Kaarle VII:n saamattomuuteen ja välinpitämättömyyteen) syöksi Gillesin raiteiltaan, ja teki sen perinpohjaisesti. 

Kirjassa on jännästi pieniä viittauksia Tournierin muuhun tuotantoon, Keijujen kuninkaaseen, Kolmen kuninkaan kumarrukseen, Meteoreihin, joinain konkreettisina mainintoina, ja joinain teemoina: Tiffauges on mukana paikannimenä, mutta Keijujen kuninkaan lastenkerääjällä on oma paralleelinsa tässä, kolme kuningasta mainitaan kuten myös Betlehemin lastenmurha, ja Gilles ja Jeanne muodostavat kaksikon jossa toinen päätyy toisen varjoksi ja jatkuvasti epätoivoisesti etsimään ja tavoittelemaan toista...(ja tietysti Tournierille ominainen fyysisyys, ajoittaiseen kuvottavuuteen asti, on mukana)

Mutta samalla on todettava että ehkä tämä kirja on kiinnostavin suhteessa noihin muihin kirjoihin, osa laajempaa kudosta muttei yksittäisenä kirjana mitenkään kirjailijan parhaimmistoa.

No, Helmet-haasteessa lähden hakemaan tällä kohtaa 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt (toinen kirja jonka päähenkilö on nimeltään Gilles odottaa lukemista mutta on jo tiedossa). 

Emi Yagi - Venus ja minä

Tämä Emi Yagin toinen romaani (suom. Raisa Porrasmaa) kuulosti kiinnostavalta uutuudelta, joten nappasin luettavaksi: japanilaista maagista realismia, jossa latinantaitoinen nuori nainen palkataan keskustelemaan viikottain museon antiikkisen Venus-patsaan kanssa. Nainen on aikamoinen neuroosikimppu, jonka päälle on kasvanut keltainen sadetakki jota ei voi riisua, ja joka aiheuttaa fyysistä oirehdintaa vaikkei sitä muut voikaan nähdä...

Ja, no, joo. Tuntuu että olen lukenut jo ihan tarpeeksi näitä japanilaisia tarinoita vieraantumisen kokemuksista modernissa yhteiskunnassa maustettuna aimo annoksella eksentrisyyttä ja/tai maagista realismia, varsinkin kun tiedän etten ole lukenut lähimainkaan niitä kaikkia. Ja päälle kasvava sadetakki ja sen aiheuttama oirehdinta tuntuu aika väsyneen osoittelevalta, enkä jaksanut innostua myöskään päähenkilön naapureista, muista työkuvioista yms, ne tuntuivat yhtaikaa alleviivaavilta ja mitäänsanomattomilta.

Venus oli tavallaan kiinnostava tapaus, ja tämä on tietysti täysin vieraantunut ympäristöstään koska on antiikin Roomasta tuleva patsas japanilaisessa museossa, ja suhtautuu siihen mainiosti tuoden silti vieraantumisen esiin. Joten nämä keskustelut kuolleella kielellä oli aika mainio idea, ja tätä teemaa, tekemisen omituisuutta, myös kehiteltiin, samoin kuin katseiden kohteena olemisen ja huomaamattomuuden dynamiikkaa. Tässä olisi ollut ainekset hyvään novelliin, joka olisi keskittynyt vain tähän ja leikannut pois kaikki ne loput osat (nytkin tämä oli satasivuinen pienoisromaani, eli ei kovin kaukana novellistiikasta...)

Kiinnostava idea tässä piili, ja kirjoittajan muulta tuotannolta rohkenen siis odottaa enemmän, mutta tämä ei romaanimitassa nyt kantanut.
Muita mielipiteitä löytyy: Laura, Mikko, Maailmankirjat, Kulttuuritoimitus...

Helmet-haasteessa laitan vaikka kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä (ikää ei mainittu, mutta eiköhän ehto toteudu).

C.S.Lewis - Till We Have Faces (Kasvoista kasvoihin)

Olen vuosien varrella lukenut aika ison pinon C.S.Lewisin kirjoja, blogiin on tosin päätynyt vain yksi. Lewisin tuotannossa jako faktaan ja fiktioon ei ole kaikkein mielekkäimpiä, kun fiktiokin tapaa olla sen verran vahvasti allegorista, että esseet ja tarinat asettuvat aika lailla jatkumolle. Mutta tämä on silti enemmän siellä fiktio-puolella, myöhäinen teos johon Lewis itse oli ilmeisesti kaikkein tyytyväisin, ja moni muukin on pitänyt tätä tuotannon parhaimmistoon kuuluvana. Ja olihan tämä hyvä. 

Pohjana kirjalle on Eros ja Psykhe -myytti, joka sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoi, on ilmeisesti kiusannut Lewisiä pitempään ja jonkinlaisia esiversioita tästä tarinasta pyöritteli jo pitkään...myytti kerrotaan uudestaan, mutta Psykhen vanhemman sisaren Orualin toimesta, ja pyrkien tekemään henkilöistä suunnilleen realistisesti toimivia yksilöitä (vaikka toki Lewisin taipumus allegorisuuteen tulee yhä vahvasti esiin). 

Eikä Eroksen ja Psykhen tarina ole suinkaan ainoana kirjassa, teemoiltaan tässä kirjoitetaan myös versiota Jobin kirjasta, ja sieltä tulee myös kirjan erikoinen rakenne: kirja jakautuu kahteen osaan, mutta ensimmäinen osa on melkein 5/6 kirjasta, ja jälkimmäinen tulee epilogimaisena, mutta sen verran suurena ja merkittävänä että kyse ei ole vain epilogista. Ensimmäiseen osaan sjoittuu melkein kaikki toiminta, Orualin tekemiset ja tekemättä jättämiset, ja jonka lopulla kuulee vielä elämänsä vääristellynä tarinana (eli sellaisena kuin miten Apuleius sen kertoo): tämä ei ole oikein, Orual vaatii jumalilta vastausta ja oikeudenmukaisuutta, ja sen vuoksi kertoo tämän tarinansa niinkuin hän sen näki. Ja toisessa osassa Orual joutuu kohtaamaan niin jumalten vastaukset kuin oman itsensäkin, miten tekonsa näkyivät muissa ja muille, ja omat piilevät vaikuttimensa tekojensa taustalla, jotka eivät ole ollenkaan niin puhtoiset kuin mitä ensimmäisessä osassa kerrotaan.

Eli teemat ovat yhä tuttuja, kirjoitetaan allegoriaa uskonnoista, pyhyyden ja tuonpuoleisen kokemuksista, ja siihen liittyvästä itsetutkiskelusta (koska miten voimme katsoa jumalia kasvoista kasvoihin, jos kasvomme ovat piilossa myös meiltä itseltämme). Psykhe on avoin numinaalisuudelle, Orualin oppi-isä Fox taas epäilee kaikkea, ja Orual, niin, Orual valitsee ja saa elää valintojensa mukaan...

Tarinana tämä toimii kyllä myös: vaikka tässä liitetään yhteen kaksi hyvin erilaista tarinaa, molemmille ollaan uskollisia, ja yhdistelmä kuitenkin saadaan toimimaan. Ehkä varsinaisesta realismista ei voi puhua, mutta uskottavuudesta kyllä, ja uskottavuus ulottuu myös hyvin elävään myyttiseen henkeen. Tekisi mieli myös mainita, että Lewis on lainaillut aika paljon René Girardin mimeettisen väkivallan teorioista, mutta tämä kirja kirjoitettiin ennen Girardia: osuvuus on silti hyvä. 

Liityn kyllä siihen joukkoon, joka pitää tätä Lewisin tuotannon parhaimmistoon kuuluvana (ja minä siis olen pitänyt melkein kaikista lukemistani). 

Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (alkukielellä, suomennoksesta se puuttuu).

Gustavo Gutiérrez - A Theology of Liberation / Job / We Drink from Our Own Wells

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut tapana valita paastonajalle jokin kirja, jota luen sopivan mittaisen pätkän säännöllisesti joka päivä tuhkakeskiviikosta pääsiäiseen asti (sunnuntait voi laskea mukaan tai sitten ei). Toki sopivaa kirjaa pitää hieman miettiä, sellainen joka jakautuu suunnilleen neljäänkymmeneen pätkään, yksittäinen paksu kirja tai pari yhteensopivaa lyhyempää ja paljon tasamittaisia tarpeeksi lyhyitä lukuja.

Tänä vuonna muutamista ehdokkaista lukuun päätyi saman kirjailijan kolme aika lyhyttä kirjaa, joista tuli sopivasti se noin nelisenkymmentä lukua (kun parit esipuheet laski mukaan), ja temaattinen yhtenäisyys säilyi vaikka samoja aiheita lähestyttiinkin hyvin eri kulmista. Pari noista on odottanut hyllyssä jo hetken että lukisin, ja kolmannen nappasin kirjastosta seuraksi. Ja onhan tämä omalla alallaan klassikkokamaa johon sietikin tutustua.

Viime vuonna kuollut perulainen teologi Gustavo Gutiérrez oli Latinalaisessa Amerikassa vaikuttavan vapautuksen teologian tärkeimpiä ajattelijoita, teologian joka pyrkii asemoimaan kristillisen pelastuksen ja vapautuksen sanoman etelä-amerikkalaiseen yhteiskunnalliseen todellisuuteen, todellisuuteen jossa taloudellinen riisto ja valtavat erot elinolosuhteissa ovat arkipäivää ja elämän lähtökohta ja valtaosa ihmisistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tällöin eskatologisiin ajatuksiin Jumalan Valtakunnasta ei myöskään ole syytä suhtautua puhtaan idealisoidusti vaan miettiä ja toteuttaa myös sen konkreettisia ulottuvuuksia. 

Ensimmäinen kirja, A Theology of Liberation, on alan perusteos, filosofis-teologis-yhteiskunnalliset periaatteet ja suuntaviivat. Keskimmäisessä kirjassa (alaotsikolla "Jumala-puhetta viattomien kärsimyksestä") luetaan ja kommentoidaan Raamatun Jobin kirjaa, ja kolmannessa taas puheena on samat aiheet kuin ensimmäisessä, mutta painopiste on hengellisyydessä, joka kumpuaa latinalais-amerikkalaisesta kokemuksesta: ei siis tehdä vain poliittista filosofiaa uskonnollisella pintasilauksella, vaan lähtökohta on nimenomaan kristillisessä teologiassa.

Viimeisen osan nimi viittaa Bernhard Clairvaux'laisen lauseeseen, kuinka hengellisen ajattelun pitää perustua siihen todellisuuteen jossa ihminen elää, ja kirjat tosiaankin ammentavat paljon korostetusti latinalais-amerikkalaisesta tilanteesta: "Ours is a land of premature and unjust death, but also of an ever stronger assertion of the right to life and to the joy of Easter". Kehitysmaassa kyseenalaistetaan koko kehityksen idea, kun kokemus on osoittanut että se, mitä kutsutaan "kehitykseksi", perustuu erottamattomasti riistoon, joten pohjois-amerikkalaiset ja eurooppalaiset taloudelliset mallit täytyy ajatella kokonaan uusiksi ennemmin kuin pyrkiä vain päästä itse sinne riistäjien puolelle...

Paljon ajateltavaa, ja aiheen pariin täytyy palata uudestaan ja enemmän: laajempaa erittelyä en itse tässä lähde edes yrittämään, tutustukaa itse aiheeseen.

Helmet-haasteessa laitetaan kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä.

Riko Saatsi - Yönistujat

 

Uutuusluetteloja selatessa tämä Riko Saatsin romaani vaikutti potentiaalisesti kiinnostavalta (tämä on kirjailijan toinen teos, eikä se ensimmäinen ollut minulle tuttu), ja kas, aavistus toimii. 

Ollaan 50-luvun alkuvuosissa, ja karjalainen evakkoperhe etsii yhä omaa paikkaansa kun menneisyys on jäänyt rajan taakse: Pohjanmaan kautta on päädytty Nurmekseen, mutta sielläkin monen mielestä kieli on väärä, uskonto on väärä, tavat ovat väärät, mitä ne ryssät täällä tekevät...
Kun perheen isoäiti kuolee, järjestetään perinteiset ruumiinvalvojaiset ennen hautajaisia, ja siinä perheenjäsenten monenlaiset suhtautumiset omaan taustaansa tulevat pinnalle. 

Tarina ja tapahtumat ovat varsin yksinkertaisia, isommassa osassa on teemat ja tietty tendenssiyskin: kyse on integraation ja identiteetin tasapainosta, joka menee usein nollasummapeliksi (jos nyt edes nollaan päästään). Kuinka paljosta pitää luopua tullakseen hyväksytyksi? Historiasta? Tavoista? Uskonnosta? Kielestä? Nimistä? Riittääkö mikään, ja jääkö ihmisestä jäljelle mitään? 

Ristiriitaiset suhtautumiset näkyvät perheen jäsenissä: perheen isä Feodor pitää kiinni karjalaisista tavoista, hyvin uhmakkaasti ja itsetarkoituksellisestikin, osittain varmaankin kun ei kykene hyväksymään että mikä on mennyt on mennyt ja pitää sopeutua uuteen asemaan, siellä sosiaalisen arvojärjestyksen pohjapuolella.

Kirjan minäkertoja, äiti Nasti taas luovii enemmän, häivyttää mennyttä nimiä myöten, häpeästä myös vaikenee ja valehtelee: taustalla on huoli lapsista ja näiden sopeutumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, mutta voi kysyä onko tämä silti paras tie: ja Nasti miettii tätä itsekin ja kipuilee ristiriidan kanssa.

Ja tämä aihe on tavattoman kiinnostava ja sen problematiikka on tuotu hyvin esiin: kuolemaan liittyvissä riiteissä perinteet ymmärtääkseni tulevat akuuteimmin esiin, miten saada vainaja kunniallisesti hautaan koetaan erityisen tärkeäksi. Kirjailija epäilemättä haluaa nostaa esiin karjalaista kulttuuria, ja kielen pitämistä elinvoimaisena: kirjassa on varsin runsaasti karjalankielisiä sanoja ja kokonaisia tekstipätkiä. Ääneen lukemalla ymmärsin aika paljon, mutta myönnän että hieman piti hyppiä niissä pitemmissä pätkissä: näin tunnustaen että tässä on kuitenkin minulle jotain selvästi vierasta ja erottavaa, mikä sopii hyvin kirjan problematiikkaan. Mutta integraation ja identiteetin aihe pätee kyllä moniin muihinkin pakolais- ja siirtolaisryhmiin, ja muissakin vähemmistöryhmissä se on tuttu. 

Tarinana tämä pysyy tosiaan varsin suoraviivaisena ja tiettyyn lyhyeen ajanjaksoon keskittyvänä. Osa henkilöistä on paremmin kehiteltyjä: Nasti erityisesti, ja myös Feodor, isoäiti Tatjana ja yksi lapsista, Olavi. Nuorin poika Lasari oli esillä paljon ja värikkäästi, ilman että tämä näkyvyys ja eksentrisyys lopulta tuntui kovin merkitykselliseltä, ja muista lapsista olisi kanssa voinut lukea hieman enemmän...mutta tiukasti rajatulla fokuksella on myös puoltonsa.

Pidän tätä tendenssikirjana, mutta kyllä se minulle sopii, varsinkin kun aihe on kiinnostava ja tärkeä, ja käsittely puoltaa paikkaansa. 

Helmet-haasteessa menköön vaikka kohtaan 9. Kirjassa on konflikti

Paavo Haavikko - Puut, kaikki heidän vihreytensä

En ole ennen Paavo Haavikkoa lukenut (joitain yksittäisiä runoja on tullut vastaan), joten hyvä aloittaa vaikkapa tästä runokokoelmasta vuodelta 1966, jolla on hyvä nimi ja joka on vissiin tuotannon tunnetuimpia. 

Runokokoelmaksi varsin paksussa teoksessa (yli sata sivua) tyyli on niukkaa modernia, joskus aforististakin (ja täältä löytyikin pari tuttua yhteydestään irronnutta lausahdusta, kuten parodian mahdottomuudesta). Minimalismia lievittää sarjallisuus, runot asettuvat muutaman yksilön sykleihin yhtenäisillä teemoilla, ja tietysti myös kirjailijan eittämätön taito kiteyttää ajatuksia hyvin tiiviiksi ilmaisuiksi.

Kohtalainen määrä aikansa yhteiskunnallisia ja poliittisia teemoja käsitteleviä runoja on ehkä omana aikanaan ollut ansiokasta, mutta kieltämättä nämä eivät ole ikääntyneet kovinkaan kiinnostavasti: ehkä niistä voisi jotain ajankuvia kaivella, mutta se mikä niissä olisi yleispätevää tulee esitetyksi paremmin muualla. Ansiokkaammaksi nousee myös lukumääräisesti runsas rakkausrunous, kun aihe säilyttää ajankohtaisuutensa. Niin, Haavikon puoliso Marja-Liisa Vartio oli juuri kuollut, tämän tiedon kautta tätä teosta luetaan ja näkyyhän se pitkin kirjaa, niin suorina viittauksia kuin yleisenä surumielisyytenä (ja myös muistoina, onnen hetkinä, erotiikkana, kaipauksena...) Tältä kantilta teos kyllä yhä puoltaa paikkaansa, ja tietysti erinomaisella kielen hallinnalla (vaikken nyt ihan täysillä tähän ihastukaan).

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä, tietysti.

On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla
      josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää.
Kun vielä lumisade turhaan muistuttaa minua
            jostain mitä en minä muista.

Halldór Laxness - Jäätikön jumalat

Jotkut tunnetummat kirjansa ovat jääneet lukematta, mutta Halldór Laxnessin tuotannosta olen useampi vuosi sitten lukenut Pitäjänkertomuksen, ja nyt sitten päädyin lukemaan tämän Jäätikön jumalat (suom. Jyrki Mäntylä): myöhäistuotanto on vetänyt nyt parhaiten puoleensa.

Piispan korviin saapuneet huhut kertovat, että Snaefells-jäätikön luona sijaitsevassa seurakunnassa kirkko on kiinni, kasteita ja hautauksia ei suoriteta, pappi kesittyy lähinnä hevosten kengittämiseen, priimuskeittimien korjaamiseen yms. ja muutenkin meno on epätavallista. Paikalle lähetetään nuori teologi ottamaan selvää kristinuskon tilasta seurakunnassa ja laatimaan raportti piispalle, joka päättää sitten jatkosta: teologi älköön ryhtykö toimenpiteisiin, raportointi on tärkeintä.

Piispan asiamies (jonka nimi ei tule ilmi, joten kirjassa hänestä käytetään lyhennenimeä Pam, alkukielellä ilmeisesti Umb) saapuu syrjäiseen seurakuntaan, ja siellä tapahtumat karkaavatkin varsin kummallisiksi, absurdin huumorin ja satiirin hengessä...en nyt edes yritä kuvata niitä, äkkivääryys ja arvaamattomuus sopii kirjan luonteeseen ja ei tämä edes ole mitenkään juonivetoinen kirja.

Keskeisenä aiheena ovat uskontojen ja muiden aatteiden törmäykset, limittymiset ja kerrostumiset: syrjäisellä paikkakunnalla vanhat uskomukset ovat juurtuneet syvään, kristillisyys on sitä kuorruttamassa ja siihen sekoittumassa, ja toisaalta kulumassa pois...Ja toisaalta mukaan tulee myös uushenkisiä oppeja aimo kauhallisella pseudotieteilyä, jotka myös yrittävät ottaa osaa vanhahenkisyyteen, mutta onko näillä sitten mitään todellista tekemistä keskenään (varsinkin kun nekin ovat ulkomaisten raharikkaiden tuontitavaraa). Ja mitä kristillisyyteen tulee, senkin etabloituneeseen luterilaisuuteen tuo oman variaationsa ulkomailla katolisuuteen kääntynyt henkilö, joka tosin on erityisen viehättynyt Ristin Johannekseen ja pimeän yön mystiikkaan (ja päähenkilö Pamia verrataan myös Ristin Johannekseen, ja pimeän yön kautta taidetaan tässäkin kirjassa asioita katsoa).

Laxness on elämänsä aikana ollut monessa aatteessa mukana, ja nämä, näiden keskinäisten ristiriitojen kohtaaminen ja myös yllättävät yhdistelmät näkyvät myös kirjassa. Ja osansa saa myös kansainvälinen kapitalismi, ja näiden ristipaineessa kysymys islantilaisuudesta. Vastauksia on niukemmin, ja niissäkin riittää tulkinnanvaraa...

Hämmentävä mutta hyvin viihdyttävä ja hauska kirja outoine henkilöineen, merkillisine tapahtumineen, keskusteluineen ja aatteineen. Pitää varmaan jatkaa Laxnessin parissa, suomennoksia on tullut useita joskin suurin osa Salka Valkaa lukuunottamatta lienee nykyään jo aika unohdettuja, mikä ainakin tämän kohdalla on sääli.

Helmet-haasteessa tämän saa kohtaan 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Vesa Haapala - Maallisten ilojen puutarha

Olen aikoinani lukenut Vesa Haapalalta runokokoelman Vantaa, jonka jälkeen on pitänyt lukea lisää, mutta...kunnes siis nyt: runokokoelma Hieronymus Boschin kuuluistasta maalauksesta kuulosti teokselta johon pitää tutustua.

Ja teos on mitä lupaa. Edellisen lukemani tapaan tämä teos on nimenomaan yhtenäinen teos, ei nippu yksittäisiä runoja, ja koko kirja pyörii Boschin maalauksen ympärillä. Harvassa taitavat olla taulut joista moinen onnistuisi näin suvereenisti, Maallisten ilojen puutarha on sen verran runsas ja hämmentävä teos että sen yksityiskohtiin voisi uppoutua hyvinkin laveasti tarvitsematta toistaa itseään. Ja samalla tämä ei ole mikään taidehistoriallinen essee, vaan taulua tarkastellaan nimenomaan runolla. Runsaalla, iloittelevalla, usein haastavalla ja moniin suuntiin viittaavalla, kuten esikuvansakin.

Mutta tietysti se asettaa myös haasteita niin kirjoittajalle kuin lukijalle. Huomattava osa runojen mieltäkääntävimmistä kuvista ja ilmaisuista onkin suoraan Boschin siveltimestä, onko Haapalan kontribuutio riittävä tällä rimakorkeudella? Pitäisikö minun yrittää lukea tätä teosta jotenkin irrallaan erillisenä teoksena välittämättä Boschista, ja onko se edes mahdollista, vai lukea tätä nimenomaan suhteessa tauluun, kun kirjailija tuo yhteyden kuitenkin esiin.

No, tarkoituksesta en osaa sanoa, kun kuitenkin huomaan että isoloivaan lukemiseen en pysty, taulua on tarkasteltava lukemiseen suhteessa. Ja Haapala kyllä saa minut tarkastelemaan kuvia enemmän, vie huomioni yksityiskohtiin (ja esittää niistä omia huomioitaan) ja toisaalta huomioimaan laajempia kokonaisuuksia (ja pohtimaan kuinka paljon Bosch vuorostaan on lainaillut Danten Jumalaisesta näytelmästä: kiirastulen sijaan keskellä on maa ennen vedenpaisumusta, mutta osioiden ominaispiirteissä on kaikuja Dantelta). Tässä kirjassa pelattiin myös enemmän kielellä kuin mitä Vantaasta muistan: liikutaan monissa rekistereissä puhekielisestä jutustelusta arkaaisen vanhakantaiseen runokieleen, ja joskus kieli hajoaa täysin palasiksi, mutta niissä piireissä missä tässä liikutaan, lienee se tarkoituksenmukaista, kielellä ja nimeämisellä on tärkeä roolinsa paratiisissa ja läpäisee se myös muun maailman. Mikä taas herättää kysymyksiä käsiteltyjen aiheiden luonteesta...

Kuitenkin katselen Haapalan kera niin innokkaasti Boschia, että huomaanko sitten tarpeeksi Haapalaa? Jos sanon, että 'Maallisten ilojen puutarha on vaikuttavan upea ja pohjattoman antoisa teos' niin kummasta puhun? No, jos kirjan äärellä saadaan taide-elämyksiä ja filosofista pohdiskeltavaa, niin absoluuttisesti se on ansio.

Kulkija II

Puutarha ei ole olosuhteiden kehä, se on olojen ehto,
sen jokainen kohtaa yksin niin kuin hyvän ja pahan
                                                        ja kyvyttömyytensä luoda.

Iätön tässä ja nyt. Vedenpaisumus ei ole vielä täällä!
Tulvaa ei luotu aikojen alkuun, saimme sen aikaan itse.

Kuin suuri tammi, jossa pöllö istuu
ja katsoo silmäpellon laitaa takanaan korvien metsä.

Älä sano: demonit olivat meissä jo paratiisissa.
Halu on luonnonolento, näkymättä liitää läpi päivän ja yön.

Ja niin kuin mansikan maku katoaa pian,
kun suu on marjan niellyt,
                                       niin on halujemme ilo täällä.

Alkuvuoden luetut

Juha Sandberg - Kohinakuvia
R.A. Lafferty - The Best of R.A.Lafferty
Elizabeth Bowen - The Little Girls
Kerstin Ekman - Suden jälki
Toivo Pekkanen - Lähtö matkalle
Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru
Birgitta Trotzig - Tarina rannikolta
Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho
Kätlin Kaldmaa - Pieni terävä veitsi
Aðalsteinn Ásberg Sigurðsson - Silta Tumman yli
Yann Queffélec - Happy Birthday Sara
Siri Pettersen - Kupla
Jean Anouilh - Becket
Lasse Heikkilä - Carmen
Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin
Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna

Sanna Vaara - Jumalan katkennut kynä
Jaro Karkinen - Annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet
Maaria Ylikangas - Kritiikistä
Louis Bouyer - Life and Liturgy
Eduardo Galeano - Jalkapallo valossa ja varjossa
François Favreau - La liturgie
Anu Hopia - Hyppysellinen tiedettä
Gustavo Gutierrez - A Theology of Liberation
Juri Nummelin - Unohdettuja kirjailijoita
Juri Nummelin - Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia
A-G Martimort - En mémoire de moi
Miikka Tamminen - Keskiajan hirviöt
Aleksandr Manzos - Pelattu elämä

Kevät etenee, ja taas on aika koota näitä viimeisen kolmen kuukauden luettuja kirjoja: kaunokirjallisuus ja valikoima tietokirjoja. Tuleehan noita luettua, joskin "nämä haluaisin lukea juuri nyt"-pino tuntuu kasvavan kaksinkertaisella nopeudella, joten ei lopu ihan heti.

Lukuhaasteissa Helmet-haasteeseen on tullut 19 osumaa, joten ihan mallikkaasti etenee. Minua periaatteessa kiinnostaisi lukea myös ainakin muutama osuma Lue maailma vuodessa -haasteeseen, mutta huomaan myös että tällä hetkellä lukukiinnostus muuten suuntautuukin vahvasti Pohjois-Eurooppaan, joten kovin vahvaa panostusta tuohon haasteeseen ei taida tulla (mutta jokunen osuma tulee joka tapauksessa kertymään, ja onhan maailman kirjallisuus ollut ihan mallikkaassa osassa jo aiempina vuosina, kun taas Skandinavia on jäänyt vähän sivuun).

Kokosin myös omalle sivulle kokoelman tekemiäni bloggauksia katolilaisesta ja muusta uskonnollisaiheisesta kirjallisuudesta. Ja lista tulee kyllä kasvamaan... 

Mainitsen myös, että päätin avata BlueSky-tilin: pääasiassa kirjahöpinää, eli linkitän näitä bloggauksia nyt myös sinne (Facebookissahan blogilla on jo oma sivu), ja olen nyt kanssa laittanut sinne jotain lyhyitä mainintoja joistain lukemistani tietokirjoista, joista en ole viitsinyt tehdä omia blogipostauksia. Ja sen verran mitä siellä kirjakeskustelua on, olen myös hieman osallistunut...
Twitteriä en koskaan käyttänytkään, joten sen suhteen uusi asia eikä vain somealustan vaihto.

Ja tilastointi jatkuu, luettu kauno syksystä 2011 lähtien.

	mies	nainen	x
englanti	164	147	1	312
suomi	111	74	1	186
ranska	126	47	2	175
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	4		55
ruotsi	25	18	1	44
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	13	6		19
tsekki	16	2		18
arabia	10	3	1	14
viro	9	3		12
unkari	8	2	1	11
tanska	9	2		11
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
islanti	4	1	1	6
muu	1		5	6
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
turkki	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
korea	1	1		2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	726	372	19	1117

Karin Erlandsson & Peter Bergting - Yöjuna

Lisää poimintoja kirjaston lanu-fantasiahyllyistä periaatteella "ei sarja, käännetty jostain muusta kielestä kuin englannista": ruotsista käännetty (suomennos Anu Koivunen), kirjoittaja Erlandsson on suomalainen ja kuvittaja Bergting ruotsalainen.

Ja kansi vinkkaakin mahdolliseen lukutapaan: 24 lukua, joten joulukalenterilukeminen luku päivässä on mahdollista ja luultavasti tarkoituksenmukaistakin, ja tapahtumat tosiaan sijoittuvat joulukuulle. Eli miten käy, kun en ole varsinaista kohderyhmää (arvioisin siksi ennemmin 8-10-vuotiaita) ja luen tätä maaliskuussa useamman luvun päivässä?

Mistäs sitten on kyse? Nuori Danja tulee joulukuussa perheensä (isä, äiti, vanhempi sisko Nanda) kanssa vierailulle isoäidin luo, niinkuin joka joulukuu. Isoäiti (ja isoisä joka on vastikään kuollut) hoiti juna-asemaa ja asuu vieläkin aseman yhteydessä, vaikka se onkin jo jäänyt pois käytöstä, mutta ei ole isoäitikään enää oikein kuin ennen, muisti on mennyt jo selvästi huonompaan suuntaan.
Ja eräänä iltana isoäiti katoaa, ja samana yönä asemalle pysähtyy erikoinen juna, johon Danja nousee: juna jolla ihmiset matkustavat satumaiselta asemalta asemalle etsien tavalla tai toisella kadonneita läheisiään, joko fyysisesti tai sitten henkisesti sellaisia jotka eivät ole enää kuin ennen...joten Danjakin lähtee etsimään isoäitiään ja matkan varrella löytää paljon muutakin.

Noniin, perinteisen porttifantasian alueella toimitaan, eli arkisessa maailmassa elävä päähenkilömme löytää jonkin keinon siirtyä maailmaan, jossa asiat ovat fantasiamaisesti eri tavalla (ja tässä tapauksessa liikkuminen näiden välillä edestakaisin onnistuu). Ja tietysti on tehtävää ja hieman jännitystä ja hieman vaarallisia tilanteitakin (vaarallisia enemmän muille henkilöille, ja aika maltillisena tässä pysytään. Lisämausteena kirjassa tulee esiin myös aihe läheisissä tapahtuvista elämänmuutoksista: isoäidin dementia ja miten Danja käsittelee sitä on tärkeässä osassa tarinaa ja hieman myös isosisko Nandan teiniytyminen, ja muiden henkilöiden kautta mukaan tulee mm. läheisen mielenterveydelliset ongelmat, kuten vakava masennus, ja miten näitä tilanteita sitten käsitellään. 

Teksti on sujuvaa, kuvituksessa oli ansionsa, ja ilmeisesti kohdeikäryhmään tämä toimii ihan mallikkaasti (teos sai 2021 Runeberg Junior -palkinnon, jossa valitsijoina on porvoolaisten 6-9-vuotiaiden raati), mutta aikuiselle lukijalle (tai ainakin minulle) anti jäi kyllä niukemmaksi.
Mieleen tuli huomio joku aika sitten luetusta Kuplasta, jossa minua viehätti, että siinä tavalliseen maailmaan työntyvä fantasiaelementti oli intuitiivisesti ymmärrettävä mutta täysin selittämätön, se vain on. Yöjunassa mennään aika lailla toiseen suuntaan, sen fantasiaelementtia (eli itse yöjunaa) yritetään tavallaan tehdä jotenkin koherentiksi osaksi maailmaa, mukana on paljon kommentteja sen toiminnan periaatteista, ja yrityksiä sitoa tätä monin tavoin tavalliseen maailmaan, ja tässä lopputulos on aika sekava eikä kovinkaan tyydyttävä (jäin ihmettelemään esim. sitä mitä lopun tapahtumat lopulta merkitsisivät noin laajemmin, kysymys jota ei ehkä kannatakaan kysyä). 

Tuo teema suhteista läheisiin, jotka eivät olekaan enää kuin ennen, on myös käsitelty tavalla, joka kohdeikäisille toiminee, mutta vanhemmille lukijoille on varmastikin jo tullut vastaan syvällisempiäkin käsittelyjä, omista kokemuksista puhumattakaan...ja kuten sanoin, tarinassa on jännitystäkin annosteltu aika maltillisesti eli ei sekään oikein puolla lukemista (ja jos joulukalenterius on ideana, niin jouluisuuttakin kirjassa on aika niukasti).

Eli niin, kohderyhmä lukekoon, mutta sanoisin että tämä ei ole niitä lastenkirjoja, jotka ovat erityisen antoisia kaikenikäisille lukijoille.

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys. 
Ja bloggauksia löytyy muutama: Mai, Niina, Ruusa...

Raija Oranen - Nainen joka söi junassa appelsiinin

Hyllyjä selatessa käsiin osuu kaikenlaista, kuten tämä Raija Orasen esikoiskirja, novellikokoelma vuodelta 1977: tuossa vaiheessa tuotantoa oli muutaman näytelmän verran, ja toimittajantyötäkin, eli kirjoittajataustaa oli jo, ja tietysti lisää on sittemmin tullut runsaasti.

Ohuessa kirjassa on neljä pitkähköä novellia, kaikissa naisnäkökulmahenkilö, ja kaikissa poliittista väritystä: nimitarinassa vanha rouva matkustaa poikansa luo kaupunkiin, muistellen niin omaa elämäänsä kuin poliittisesti aktiivisempaa naapuriperhettä, erityisesti sota-aikana, toisissa novelleissa naivi tyttö aikuisuuden kynnyksellä etsii paikkaansa elämässä ja yhteiskunnassa samalla kun orastava poliittinen herääminen kohtaa Prahan kevään, tai nuori yksinhuoltajaäiti on tekemisissä vanhemman sukupolven kanssa, sen erilaisissa kokemuksissa ja elämänratkaisuissa...

Kirja tuntuu olevan hyvin vahvasti kiinni tietyssä ajanjaksossa, 70-luvun lopulla. Sota-aikaan on omanlaisensa vinkkeli, jossa siihen on jo tullut reilusti ajallista etäisyyttä, ja silti se on myös yhä näkyvissä tavoilla jotka sittemmin ovat haipuneet. Ja poliittisuus tietysti: Oranen on myöhemmin tuonut esiin taistolaismenneisyytensä, ja se ei varsinaisesti tule yllätyksenä kun tämän lukee, ja samalla siihen innokkaimpaan ja kritiikittömimpään vasemmistolaisuuteen tunnutaan jo otettavan etäisyyttä.
Huvittava kontrasti syntyi kun luki kirjan takakantta ja kansiliepeitä, jossa kirja esitellään hyvinkin aatteen agit-prop-palolla, kun itse tarinat ovat kuitenkin ambivalentimpia, poliittisuus on läsna mutta epävarmempana, epäonnistuvampana tai kriittisempänä. Mikä sopii minulle hyvin. 

Eivät nämä mitenkään novellisuosikeikseni nousseet, mutta Oranen tekee kuitenkin aika mainiota henkilökuvausta jo tässä, ja ehkä romaanit ovat kuitenkin se oma alansa (on tuolla bibliografiassa näköjään pari myöhempääkin novellikokoelmaa, mutta aika pienen osan tuotannosta muodostavat). Ja tosiaan, ajankuvana tässä oli kiinnostavuutta, joten ihan hyvä kun tuli luetuksi. 

Ja ei, kirjan nimessä ei ole pilkkua. 

Helmet-haasteessa, öö, laitetaan tämä vaikka kohtaan 41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: kirjan ilmestyessä olin jo mennyt syntymään, eikä tämä nyt katastrofaalista olisi ollut, mutta olen kuitenkin ihan tyytyväinen että näihin ilmiöihin on jo ajallista etäisyyttä. 

Lasse Heikkilä - Carmen

Olen aiemmin Lasse Heikkilän joitain kirjoja lukenut, tällä kertaa toiseksi viimeinen varsinaisista runokokoelmistaan. 

Nimi viittaa Espanjan suuntaan, mutta ei siihen Meriméen ja Bizet'n femme fataleen, vaan Nuestra Señoraan, Maria del Carmeniin: suosikkiaihe neitsyt Maria on siis tässäkin kirjassa varsin näkyvästi mukana, hymyillen kaiken yllä. Maria-devootio pysyy aika perinteisissä kuvissa, jotka toki suomalaisessa kulttuuripiirissä taas ovat aika epätavallisia näin esitettynä.

Suosikkiaihe on myös matkanteko, ja tällä kertaa vahvasti esillä on Espanja. Heikkilä on mitä ilmeisimmin matkustellut maassa, tai ainakin se on runoissa hyvin näkyvissä. Tätä samaa aihetta on tullut vastaan muissakin 50-60-luvun runoilijoissa, matkailu oli vielä harvinaista ja tavallaan näkökulma on varsin turistinen, joskin ennen massaturismia, ja kokemukset innostavat runoilemaan ja jakamaan niitä kokemuksia. Nykykatsannossa tässä on jotain aika herttaista, kun ei matkailu jossain Espanjassa tai Italiassa ole enää niin eksoottista, ja toisaalta ei nykylukija taas pääse siihen Espanjaan, jossa Heikkilä vieraili...

Runoina tämä on on modernismia, joskin ei niinkään sitä jo tällöin ja erityisetsi myöhemmin suomalaiseksi standardiksi tullutta minimalistisen niukkaa modernismia: tätä on mukana satunnaisia otoksia, mutta enemmän Heikkilä on omillaan pitemmissä sarjoissa ja runsaina pulppuavissa säkeissä, innokkaana selittäjänä. Mieleen tuli T.S.Eliot, ainakin Autiota maata on taidettu lukea.
Ensilukeman impakti jäi näissä virtaavissa teksteissä joskus vähän laimeaksikin, mutta kirjaa selaillessa toiseen kertaan vastaan tuli moniakin mainioita kohtia, selvästikin siis kirja johon kannattaa palata myös myöhemmin.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa (virkailijana Rikhardinkadun kirjastossa: noin muuten Heikkilä on mitä ilmeisimmin ollut sodan jälkeen "murtuneet mielet"-joukkoa, joka lääkitsi itseään neitsyt Marian, runoilun ja matkailu ohella runsailla määrillä viinaa ja pillereitä). 

Harteilla asu, kuluneista lauseista kudottu
vilun käpertäminä kyyröttäen takan äärellä
jossa palaa valheellinen tuli
heitä majailee kaikkialla, lahko on suuri
"mikä minut on tekevä onnelliseksi" ja
"miksi minä olen onneoton haluten vain onnea" ja
monin samankaltaisin lauseparsin he moittivat
huivien ohuutta ja vilun tunkevuutta
yksilöllisyyden vahvin varustus he ovat
nämä kärsijät ja oppilaat
jossakin koulussa jossa kärsimättömyys opettaa
virheiden suurentamistaitoa
ja heitäkin pitää olla, ja heissäkin on liekki
kovin kätketty, haettava syvältä, mutta se on.

Maaria Ylikangas - Kritiikistä

Kun en ole tilaaja niin kovin usein ei tule Hesarin kulttuurisivuja luettua (epäonnistun keskiluokkaisuudessa) joten Maaria Ylikankaan kirjallisuuskritiikkiä en ole sieltä seurannut, mutta sekalaisissa muissa yhteyksissä nimekäs kriitikko toki on tiedossa, joten kun kuulin tästä kirjasta, niin pitihän se toki ottaa luettavaksi. Ja kommentoitavaksi, reflektoiden tätä omaakin roolia julkisten taidearvostelmien tuottajana. 

Moneen suuntaan levittäytyvässä kirjassa puheena on kritiikki, erityisesti kirjallisuuskritiikki, sen tekijät ja vastaanottajat, asema kulttuurissa ja yhteiskunnassa, historiassa, monenlaisia eri tapoja, filosofioita ja asenteita. Ylikangas on alaan laajasti perehtynyt ja toisaalta ilmaisee myös vahvasti omia näkemyksiään (perustellen), joskus yksityiskohtaisemmin ja joskus fragmenttisesti heitellenkin (päädyin nyt tulkitsemaan kirjaa niin, että sen minäkertoja suunnilleen vastaa kirjan ulkopuolista Ylikangasta ja tämän näkemyksiä ja mielipiteitä enemmän kuin mitä edes vaikkapa autofiktiossa on tapana). 

Kirja on erinomaisen hyvin luettava meillekin jotka ehkä hermostuisimme tiukemmasta humanistijargonista, ajatuksia niin puolesta, vastaan kuin sivupoluille heräsi pitkin kirjaa, mutta en nyt tässä lähde käymään läpi koko glossaa, vaan lähden improvisoimaan omiani joidenkin esitettyjen aiheiden perusteella. Muusta totean vain, että jos aihe mitenkään kiinnostaa, niin kirja on tutustumisen arvoinen.

--------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kirjasomessa aika moni somettaja saattaa suhtautua varsin nikotellen ajatukseen kriitikkoudesta: olen tämän itsekin hyvin huomioinut (joskin ehkä ainakin blogien puolella saattaa olla että ajatus ei enää ole niin vieras, grammaajista yms. en sitten tiedä). Itse kuitenkin lähden "julkinen taidearvostelma"-linjalla ajatuksesta, että tässä suhteessa lakkaan olemasta täysin yksityishenkilö sillä hetkellä kun painan tuota oranssia "publish"-nappia, ja että kategorisesti asetun tällöin jonnekin samalle kentälle perinteisen kritiikin kanssa. Alusta on erilainen ja tuo omat vaikutuksensa tapaani tehdä, ja niin tekevät myös omat mieltymykseni, mutta toki perinteisempien medioiden kriitikoissakin riittää näkemys- ja toimintatapaeroja.
Tästä syystä minua kiinnostaa niin lukeminen kuin kritiikki myös metatasolla, ja siksi luen kiinnostuneena myös Ylikankaan kirjaa (ja olen vuosien varrella kommentoinut runsaastikin aihetta blogissa).

Perinteisten medioiden kritiikki joutuu tarkastelemaan omaa suhdettaan journalismiin, koska käytännössä nykykriitikot ovat myös journalisteja, ja nämä eivät kuitenkaan ole ihan sama asia. Voisin sanoa, että bloggaajana voi melkeinpä ylpeillä siitä, että ei ole journalisti, vaan voi valita luettavaksi ja käsiteltäväksi vaikkapa teoksia, joilla ei ole mitään journalistista mielenkiintoa, tai halutessaan käsitellä niitä tavoilla, jotka eivät perinteisessä journalismissa tulisi kyseeseen. Kun itse julkaisee, niin voi olla karnevalistisempi ja toisaalta harjoittaa kritiikin muitakin tehtäviä vapaammin.

Joudun kuitenkin toteamaan, että jotain journalistisia tehtäviä olen myös ottanut tänne: olen nostanut esiin joitain uusia teoksia, joista en voisi tehdä varsinaista kritiikkiä, koska minulla on sidoksia tekijöihin, julkaisijoihin tai sekä että, mutta joista katson että on tärkeää tuoda esiin että tällainenkin teos on olemassa, journalistisessa hengessä: näistä sidoksista olen  maininnut kyseisissä teksteissä, en sitten tiedä onko se olennaisesti vaikuttanut muuten tapaani kirjoittaa (tai missä määrin blogini lukijat huomioivat eroa).
Ongelma on suunnilleen sama kuin mitä Ylikankaan kirjassa todetaan saamelaistaiteilijoista ja -kriitikoista, että väkimäärä on sen verran pieni, että näiden välillä on lähes väistämättä sen verran sosiaalisia sidoksia, että varsinainen kritiikki ryhmän sisältä on mahdotonta. Sama on suomalaisilla katolilaisilla, rajallisen kokoisen ryhmän kaikki-tuntee-kaikki-tilanteessa varsinainen kritiikki on kompromettoitu, mutta näkymättömyys on vahingollisempaa. Tunnistan ongelman, ja että elämme ongelmallisessa maailmassa.

Joskus sanotaan, että paras on hyvän vihollinen, liian ehdottomaksi asetettu rima estää hyvän kehityksen, joten juututaan huonoon nykytilanteeseen. Ja vastavuoroisesti sitten ehkä hyvä on parhaan vihollinen: en ehkä ole hyvä kriitikko, mutta koska olen paras, niin sitten täytyy vain tehdä parhaansa ja katsoa mihin se riittää, Jumala armahda.      

--------------------------------------------

Tehtäväaspekti, joka minua kiinnostaa taidearvostelmissa varsinaisen yksittäisten teosten arvottamiskeskeisyyden sijaan, on portinvartijuus, kuratointi. Mitä teoksia minä, tai joku muu, nostamme esiin? Mitä piirteitä niistä haluamme korostaa, mihin kontekstiin ne laitamme? Kun puhun yhdestä teoksesta, mitä muita teoksia, tekijöitä, konteksteja nostan esiin?
Ainakin omalta kohdaltani olen sitä mieltä että yksi niistä vähempimerkityksisistä ja tylsemmistä asioista, mitä voin jostain teoksesta sanoa, on pidänkö siitä vai en. Usein sen mainitsen, ja se saattaa tulla ilmi muutenkin, mutta yritän sanoa kyllä myös jotain sellaista joka on pätevää pitämisestä riippumatta: juurikin nostaen jotain mahdollisesti kiinnostavia piirteitä esiin, verraten johonkin muuhun, tai ylipäänsä mainiten kyseisen teoksen olemassaolon (tätä pidän myös hyvän kritiikin yhtenä tunnusmerkkinä: vaikka olisi täysin eri mieltä teoksen arvosta kriitikon kanssa, saan kritiikistä jotain ymmärrystä teoksesta). Tähtiä en jakele: en osaa, edes kirjan liite 2:n ohjeistuksen jälkeen, enkä halua, joskin ne voivat olla kiinnostavia aggregaationa.

Tuossa mistä ylipäänsä puhutaan, teoksista tai aiheista, ja miten asiat linkitetään toisiinsa, on kyse portinvartijuudesta: sanalla on huono leima, mutta kun sitä kuitenkin tehdään haluttiin tai ei, niin parempi ottaa se haltuun: katsoa kaanonia että kelpaako, ja millä tavalla siitä saisi paremman? Näkyvyys ja näkymättömyys eivät jakaudu tasaisesti, eivätkä edes oikeudenmukaisesti, mutta ovat aivan olennainen aihe kulttuurikeskustelussa (ja yhteiskunnallisessa keskustelussa ylipäänsä).
Lukijuudessa minua kiinnostaa myös kysymys millä perusteilla valitsemme lukemisemme ja tapamme lukea (ja vastaavasti mitä sivuutamme koska kohtaamme sen niin harvoin, mitä sivuutamme muista syistä), niin tiedostetusti, tiedostamattomasti kuin mutuhuttuilen siltä väliltä. Ja sama kysymys kiinnostaa julkisessa kulttuurikeskustelussa, kritiikki mukaanlukien: mistä puhumme ja miten (ja mistä vaikenemme ja mitä unohdamme).  

Kirjan yksi huomionarvoinen ajatus on negatiivinen kritiikki ja sen tarpeellisuus: Ylikangas puolustaa kriitikon oikeutta myös negatiivisuuteen, hyvin perustein. Lukijana, jolla ei ole journalistisia vaatimuksia, asettuu tietysti hieman erilaiseen tilanteeseen: olen useimmiten itse valinnut ne kirjat jotka luen, joten lähtöoletuksena on, että on niissä jotain kiinnostavaa, ja näin yleissävystä tulee myönteisempi. Ylipäänsä bloggauksen kohteeksi päätyminen on jo jonkinlainen suositus, vaikka lukukokemuksessa olisikin valitettavaa (ja toisaalta, jos valitettavaa on, niin pitää valittaa, ja ehkä jopa turvautumatta tämä-on-vain-minun-mielipiteeni -puolusteluun. Perustelut toimivat paremmin puolustuksena).

---------------------------------------------------

Ylikangas kiinnittää varsin paljon huomiota valtaan ja vaikutuksiin, ja aihe kiinnostaa myös minua. Eittämättä kriitikoilla on (yhä) mielipidevaltaa ja se valta ei ole jakautunut tasaisesti, mutta samalla olisi tavattoman naivia kuvitella, että jos kritiikkiä ja kriitikkoja ei olisi, se poistaisi myös nuo vallan epäsuhdat. Ennemminkin päinvastoin: jos yhteiskunnassa nyt on jonkinlaista yritystä sananvapauteen ja riippumattomaan tiedonvälitykseen (ei tarvitse edes olla paljon), niin kritiikki useammin jakaa mielipidevaltaa ainakin hieman tasaisemmaksi.
On oikeastaan aika vankan etuoikeutettu valtapositio pystyä olemaan välittämättä kritiikistä : kirjailijalle se tarkoittaa niin vakaata suosiota ja näkyvyyttä että sitä ei kritiikki tai sen puute hetkauta (tai, okei, täydellinen välinpitämättömyys kirjamarkkinoista ja lukijakunnasta). Ja lukijalle mahdollisuus olla välittämättä kritiikistä on myös etuoikeutettu asema: sen kun ojentaa kätensä niin se osuu sopivaan kirjaan, lukijalle tarkoituksenmukaiset kirjat ovat yleisiä, helposti saatavilla, niistä ei tarvitse olla erikseen tietoinen eikä niitä tarvitse etsiä.  

Toki moni (hei vaan, Kirjallisuuden ystävät -FB-ryhmä) sanoo valitsevansa kirjat aiheiden perusteella, ei kritiikin. Vaan mistä tietää ne aiheet? Kirjoista, jotka ovat muutenkin hyvin esillä, toki saa selville paljon jo ennen lukemista, eli kirjat jotka nauttivat näkyvyysvaltaa pärjäävät, heikot sortuvat. Kirjojen markkinoinnissa, takakansiteksteissä yms. on varsin usein näkyvissä kohderyhmäajattelun ohjaama tuotekuvaus, joka parhaimmillaankin yksinkertaistavat teoksia ja joskus ihan vaan johtavat harhaan (mm. takakansiteksteistä olen valittanut aiemminkin). 

Eivätkä vaikkapa kirjastoluokittelut tai hakukoneiden hakusanat taivaasta tipahtele objektiivisina totuuksina. Anekdootti parin viikon takaa: olen kolunnut viime viikkoina kohtalaisen paljon Kirjasampoa etsiessäni tietoja, kiinnostavia tekijöitä ja teoksia liittyen taannoin tekemääni katolisen kirjallisuuden listaan (myos mitä tulen siihen liittyen tulevaisuudessa lukemaan). Ja kun totesin, että siellä oli asiasanana 'katolisuus', niin mennäänpä katsomaan mitä sellaista löytyy josta en vielä tiedä. Suomeksi kirjoitettujen valikoima vielä meni, laitoin muistiin pari kirjaa joista en ollut ikinä kuullutkaan, mutta kun katsoin läpi käännöskirjojen valikoimaa niin aloin ihmetellä valikoiman kovin negatiivista yleissävyä...
Näköjään kyseistä asiasanaa 'katolisuus' oli käytetty suunnilleen joka kirjassa, jossa oli joku negatiivisesti kuvattu katolilainen henkilö, mutta jännittävästi jätetty pois isosta osasta kirjoja, joissa olisi moniarvoisempia, neutraalimpia tai ehkä jopa positiivisimpia kuvauksia: asiasanaa ei oltu vaivauduttu laittamaan vaikkapa sellaisiin hyvin ilmeisiin teoksiin kuin Ruusun nimeen, Jumalan unelmaan, Vaitioloon, isä Camillo -kirjoihin (niitä saatettin määrittää toki muilla hakusanoilla kuten 'kristillisyys', 'papit', 'benediktiinit' yms.). Hakusana saattaa näyttää neutraalilta, mutta sen käyttö oli havaittavasti yksipuolista, toiseuttavaa ja ennakkoluulojen värittämää.

Suhtauduin asiaan lähinnä melankolisella huvittuneisuudella, koska ilmiö on valitettavasti jo ennestään tuttu. Eikä se Kirjasammonkaan vika ole, kun ennemmin heijastavat yhteiskunnassa laajemmin vallitsevia asenteita ja käyttävät paljon muista lähteistä tulleita hakutietoja (päinvastoin, kun laitoin palautetta, sain asiallisen vastauksen ja asiasana ilmestyi ainakin niihin mainitsemiini esimerkkikirjoihin). Mutta tietysti kun huomaan tuon yhdessä asiasanassa, niin kysymys herää, mitenköhän muita asiasanoja on käytetty, millaisia painotuksia ja tulkintoja niihin liittyy, ja ovatko valinnat mielekkäitä tai oikeudenmukaisia. Tässä olisi pohdittavaa ja tutkittavaa niin Kirjasammon väelle, kirjastolaisille kuin kaikille käyttäjillekin.

Ja samalla se muistutti minulle, että on tärkeää, että lukuisat erilaiset sosiaaliset viiteryhmät tekevät myös itse näkyvästi kritiikkiä, kategoriointia, kuratointia: määrittävät omista näkökulmistaan omia kaanoneita, ja tarkastelevat myös muiden arvotuksia ja arvostelmia.

 --------------------------------------------------

Ylikangas huomioi, että kritiikkipuhe on keskittynyt paljon yksilöihin, "sankarikriitikkoihin" ja yhteisöllisyys ja kritiikki kollektiivisena toimintana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Sanoisin että itselläni painotus onkin juuri yhteisössä, kuten ehkä ylläoleva huomio viiteryhmiin, kaanoniin, sosiologisiin taipumuksiin yms. jo paljastaa.

Julkaisufoorumini on oma, olen ainoa kirjoittaja tässä blogissa ja yritän kuulostaa itseltäni. Mutta samalla "minä" on joukko viiteryhmien sidoksia ja sosiaalisia konteksteja: uskonnollisista sitoumuksista olikin jo puhetta, mutta samalla olen Helsingissä asuva vantaalais-eurooppalainen (ja tulen sinnepäin tunnistetuksi useimmissa etnisissä profiloinneissa), keski-ikäinen, mies, luonnontieteellisellä koulutuksella, taloudellis-yhteiskunnallisella luokalla, poliittisilla mielipiteillä, kiinnostuksen kohteilla...nuo tarjoavat konteksteja ja filttereitä joiden kautta lukemisiani luen ja niitä kommentoin, ja ne nousevat eri tilanteissa vaihtelevasti esiin. Vaikka olisinkin uniikki lumihiutale juuri noiden yhdistelmänä, niin varsin pitkälle olen myös analysoitavissa noiden parametrien pohjalta (hei, tuossa puhuu luonnontieteellinen koulutukseni), sosiaalisena olentona. 

Ja niin ovat muutkin. Yksittäinen kriitikko voi toki intoilla vaikka Morrisseysta, Paavo Rintalasta tai Hélène Cixous'sta, ja jos sen tekee muitakin kiinnostavasti, niin hyvä. Samalla huomioarvo lisääntyy jos intoilijoita on useampi, ja oma mausteensa huomioon tulee, jos se nousee erityisesti tietyissä konteksteissa, omanlaisellaan orientaatiolla: mihin kaanoneihin nämä nostetaan ja miksi? (Ja negatiivisetkin kaanonit ovat varmasti olemassa: mikä on arkkityyppisesti tuomittavaa, halveksuttavaa, kollektiivinen symboli ei-ainakaan-tuolle?)

Kirjasome saattaa ainakin tottumattomalle näyttää vähän vastakkaiselta, kun somettajien väliset yhteydet ovat varsin olennainen osa tekemistä. Tuleeko tästä sitten jonkinlainen monoliittinen hivemind, enemmistön tyrannia jossa suositut kirjat ovat suosittuja koska ne ovat suosittuja? Voi kai someen niinkin suhtautua jos seuraa pintatasolla postausten ja klikkien määrää, ja on se tavallaan kiinnostavakin aspekti, esim. jos somehuomion ja myyntitilastojen välillä nousee merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen, tai haluaako kirjasome äänestää vuoden parhaiksi kirjoiksi jotain samaa tai jotain muuta kuin keskeiset kirjapalkinnot.  

Ja samalla olisi hölmöä suhtautua kirjasomeen pelkkänä suosiokilpailuna katsomatta myös mikrotasojen ilmiöitä. Ylipäänsä tietysti on hölmöä redusoida ketään vain yhden sosiaalisen viiteryhmän perusteella, silloinkin kun viiteryhmä olisi 'kirjasomettaja' ja aktiviteettina 'kirjasomettaminen'. Ei sitä kannata itselleenkään tehdä.   

--------------------------------------------------

Apua, en ole vielä sanonut mitään teoskäsityksestä ja bloggaus on jo venynyt kohtuuttomasti. Ehkä palaan siihen joskus myöhemmin (näin ehkä edistäen Kritiikistä-kirjan asettumista kirjabloggaajien kaanoniin). 

Sijoitan tämän Helmet-haasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.