Jyrki Vainonen - Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita

Olen aiemmin lukenut pari muuta Jyrki Vainosen novellikokoelmaa, nyt vuoroon tämä esikoisensa, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittaja (varsinkin kun Helmet-haasteessa on aiheesta haastekohta).

Ja onkin huomionarvoista, että mainstream-kirjallisuuspalkinto on haettu tässä määrin genrefiktioon nojaavalla teoksella. Monissa tarinoissa arkitodellisuus on nytkähtänyt hieman vinoon, ajoittain ihan kauhun ja fantasian puolelle: aika monta tarinaa voisin hyvin kuvitella lukevani esim. Portti-lehdestä (jonka toiseen alumniin, Maarit Verroseen, Vainosta helposti vertaa). Muutenkin yksittäisissä tarinoissa tuli usein mieleen tietty genretuttuus, ilman että se asettui ihan selviksi nimettäviksi vaikutteiksi. 

Tällä kertaa novellien välille ei ole rakennettu mitään yhtymiä, aiheiden ja tyylien kirjo on suuri. Reaaliset ajan ja paikan lait horjuvat, joskin kiinnostavaksi kontrastiksi usein korostetaan konkreettisuutta, materiaalisia yksityiskohtia: ristiriita on kiinnostava. 

Novelleissa suositaan myös avoimia loppuja, joskin vaihtelevalla menestyksellä, Ajoittain toimii, mutta joskus jäädään vain roikkumaan ilmaan, tietty dramaattinen tyydyttävyys uupuu: joissain novelleissa asioita vain tapahtuu ilman että mitään yhdistävää suhdetta, edes symbolista, tapahtumien kokijaan olisi (biologi Rolandsenin kotiin alkaa ilmestyä massoittain kärpäsiä: entäs sitten?). 

Olen tämänhenkisiä juttuja lukenut aika paljon, pidän lajista joten kirjaan suhtaudun myötäsukaisesti (ja suosikeikseni voisin nostaa tässä tarinat Uhri, Parantola ja Pelurit), mutta Vainonen ei vieläkään hurmaa minua.     

Jyrki Vainonen - Yön ja päivän tarinoita

Tämä Jyrki Vainosen uusi (tai siis viimevuotinen) novellikokoelma vaikutti parin lukemani arvion perusteella kiinnostavalta ja se sattui sopivasti löytymään, kun viimeksi Suomessa kävin.

Kaksitoista novellia, joista jotkut liittyvät toisiinsa (yhden novellin henkilöihin, tapahtumiin tms. saatetaan viitata toisessakin), spefin tietämillä ja kauhukirjallisuuden piirissä, usein arkisessa todellisuudessa joka on jollain tavalla mennyt vinoon, henkilöt ovat epämääräisessä, epävarmassa tilassa, edessä on yö mutta astuako sen puolelle...

Kasvava tietoisuus kuolevaisuudesta sävyttää kirjaa, monissa novelleissa päähenkilö on jo kovasti vanheneva, ja elämän rajallisuus ja sivuutettu tai haudattu menneisyys nousevat esiin (joskus kirjaimellisesti). Toisissa ollaan kohdattu vakava sairaus, tai ehkä elämänsyrjään ei päästä kunnolla lainkaan kiinni epävarmojen pätkätöiden muuttuessa surrealistisella tavalla entistä epävarmemmiksi. Varmantuntuista vaellusta kohti valoa (ihan kirjaimellisesti) löytyy sitäkin yhdestä novellista, mutta harvalle tämä onnistuu.

Vaan odotukseni taisivat olla liian korkeilla innostuneiden bloggausten ja arvostelujen perusteella, hyvin kirjoitettua toki tämä on mutta koko ajan oli mielessä, että luen nyt Maarit Verrosen ylijääneitä novelleja, muista kokoelmistaan raakattuja (ja jälkeenpäin huomasin että olin tehnyt saman vertailun aiemminkin Vainosen Luutarhasta). Novellien yhdistely viittauksin toisiinsa on myös kiva idea, mutta kun olen lukenut Yoko Ogawan Revengen, joka oikeasti käyttää tuota viittailua nerokkaasti, niin vertailu käy taas Vainosen tappioksi...
Damning with a faint praise: tämä oli ihan hyvä, mutten löytänyt mitään sellaista, joka saisi harkitsemaan sanan "ihan" poistamista.

Kirja muualla: Kiiltomato, Omppu, Riitta, Henna, Tomi...

Helmet-haasteesta tällä saa kuitenkin kohdan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: "Enää vähään aikaan Milenka ei töihin tullessaan ollut tiennyt, missä hänen työhuoneensa sinä päivänä sijaitsisi."