Tämän nappasin luettavaksi kun aihe kiinnosti, tieteen filosofiaa sillai sopivan populaarilla otteella että runsainta jargonia vältellään mutta substanssia kuitenkin on: Lee McIntyre tarkastelee tieteen ominaislaatua, mitä tiede on, miten sen tunnistaa ja erottaa ei-tieteestä.
Ongelmahan on vanha, sen pääpiirteet käydään läpi (Popper, Kuhn yms mainiten), miten voisi määritellä tieteellisyys niin että määritelmään sisältyy kaikki se, mitä ainakin tiedeyhteisö yleisesti haluaisi mukaan laskea ja toisaalta sulkeutuu pois kaikki se, jota tavataan mieltää ei-tieteelliseksi. Esim. Popperin falsifikaatio tähän ei täysin sovellu, koska se sulkisi jotkut sellaiset teoriat pois jotka halutaan pitää mukana (esim. psykologian alitajunta, tai evoluutioteoria koko laajuudessaan), ja toisaalta sisällyttäisi joitain kyseenalaisia oppeja (esim. astrologia on falsifikoitavissa, eri asia sitten välittävätkö astrologit moisesta).
Ajatus siitä, että olisi jokin selkeä johdonmukainen ja kaikkialla sovellettavissa "tieteellinen metodi" ei toimi, ja jos tuijotetaan vain ihan vaikka fysiikan ja tähtitieteen onnistuneempia oivalluksia ja niidne perusteella yritetään määrittää "tieteellisyys", ongelmia alkaa tulla jo vaikkapa kemiassa, geologiassa ja biologiassa jostain psykologiasta tai yhteiskuntatieteistä puhumattakaan.
Ja jos tarkastellaan historiaa, miten silloin pitäiis tarkastella tieteellisyyttä kun joskus tiedemiehet ovat tietysti väärässä. Einstein kumosi newtonilaisesta fysiikasta isoja osia, tarkoittaako tämä että Isaac Newton ei ollut tiedemies? Entä Ptolemaios, jonka maakeskeinen kuva maailmankaikkeudesta sopi kohtuullisen hyvin oman aikansa todistusaineistoon vaikka onkin väärä?
McIntyrea kiinnostaa kirjassa juuri ne tilanteet joissa tiede on toiminut huonosti, epäonnistumiset, huonosti toimineet tieteelliset mallit, huijaukset, pseudotieteet ja toisaalta denialismi, toimivien mallien vastustus, ja erityisen huomion kohteeksi päätyy kirjan nimessä mainittu tieteellinen asenne, valmius tarkkailla ja etsiä todistusaineistoa ja reagoida siihen. Tämä myönnetään toki hyvin epämääräiseksi ja näin ollen tiukkaan kategorisointiin soveltumattomaksi, mutta kuitenkin piirteeksi johon on syytä kiinnittää huomiota.
Ja tätä tieteellistä asennetta ja tieteellisen ajattelun toimintaa tarkastellaan monin esimerkein, Ignaz Semmelweisin lapsivuodekuumetutkimuksista Andrew Wakefieldin rokote-autismi-"tutkimuksiin", Johann Boden laista säieteoriaan, Harlen Bretzista ilmastomuutosdenialismiin...
Erityisen suurta huomiota saa lääketieteen kehitys, jossa näkyy hyvinkin selvästi lähihistoriassa kehitys jokseenkin puhtaasta pseudotieteestä ja huuhaasta vakavammin otettavaksi tieteeksi...käytännössä ennen Pasteuria ja Listeria 1860-luvulla ei voida puhua lääketieteestä (edellämainittu Semmelweis yllättävänä poikkeuksena, mutta tämä kuolikin katkerana ja hyljeksittynä), lääkärien hoidot perustuivat joihinkin muihin arvoihin kuin toimivuuteen, ja luonnollisesti tuon jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin tieteellisyys levisi varsinaisesti kentälle, erityisesti Amerikassa. Prosessin kuvaus on yhtaikaa huvittavaa ja kammottavaa.
Mielenkiintoinen huomio oli maininta, että jo 1800-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa oli puhe lääkärien järjestäytymisestä ja tätä kautta jonkinlaisesta kontrollista kuka ja millaisella koulutuksella ja ammattitaidolla voi toimia lääkärinä, mutta tämä suunnitelma katsottiin kartelliksi ja sitä kautta vastustettavaksi, demokraattisessa yhteiskunnassa myös tieteen kuuluisi olla demokraattista ja kenen tahansa vapaasti harjoitettavissa...(mieleen tuli Alexis de Tocquevillen kommentointi vihamielisyydestä asiantuntijuutta kohtaan sen ominaisen demokratiavastaisuuden johdosta samoin kuin vastikään lukemani Platon, ja tietysti kuinka koronakevät on tuonut valtavan määrän epidemologian asiantuntijoita jotka haluavat ratkoa asioita huutoäänestyksellä)
McIntyren kirjassa on varsin voimakkaasti apologistinen sävy tieteellisen asenteen puolesta, joka tuntuu myös siinä, että kovin paljoa poleemisempia aiheita ei käsitellä, jotkut ongelma-alueet sivuutetaan ohimennen vaikka ne sinänsä asian kannalta sitä tarvitsisivatkin.
Positivismi mainitaan kestämättömänä filosofisena asenteena, mutta sen kummemmin ei pureuduta sen huomattavaan vaikutukseen nykyisessä tiedekulttuurissa, jossa skientismi rehottaa ja esim. tällainen tieteen filosofian pohdinta on turhaa koska filosofia ei ole tieteellistä, ja eettisen ajattelunkin voi ulkoistaa muiden huoleksi (sinänsä absurdi on ajatus että ihminen voi lakata olemasta moraalinen toimija ihan vaan päättämällä että ei ole moraalinen toimija). Ihan omasta kokemuksesta luonnontieteellisestä koulutuksesta voin sanoa että tällainen metatasoinen tieteen käsittely että mitä tässä nyt oikeasti ollaan tekemässä vaihtelee vähäisen ja olemattoman välimaastossa ja se on ihan oikeasti vahingollista.
Pseudotieteellisyydestä käsitellään joitain ilmeisiä esimerkkejä (kuten kreationismi tai astrologia) ja historiallisia kehityskulkuja (kuten yllämainittu lääketiede), mutta nykyisistä yhteiskunta- ja ihmistieteiden kirjosta jonkin verran muttei tarpeeksi, vaikka niissäkin riittäisi tarkasteltavaa missä menevät oikeat tieteellisyyden ja missä ideologioiden rajat...mainitaan esim. klassinen taloustiede ja esitellään esimerkkinä tutkimuskoe joka vähintäänkin haastaa yhden sen keskeisen teorian, mutta sen pitemmälle asiaa ei tässä viedä...
Ja teksti sivuaa myös journalismia, jossa keskeisempänä tavoitteena on repiä kritiikittömästi isoja otsikoita ja pyrkiä keinotekoisesti luomaan vastakkainasetteluja ja kyseenalaistuksia, sellaisistakin asioista joissa ne eivät ole mitenkään mielekkäitä (voisi sanoa journalismissakin näkyvän se positivismin perinne jossa eettinen ajattelu ulkoistetaan ja päätetään että moraali ei muuten minua koske koska minua niin sattuu huvittamaan). Ja tuo siis ihan keskeisten valtamedioidenkin suhteen. Mutta tämäkin asiana joka vain ohimennen sivutaan vaikka aihetta olisi laajempaankin.
Voisi myös kysyä kuinka luotettava intuitio on määritettäessä tieteitä ja ei-tieteitä ja kannattaako siis yrittää sovittaa rajaus tähän intuitiiviseen käsitykseen. McIntyre huomioi mm. että tieteellistä asennetta voi harjoittaa myös sellaisissa tilanteissa joita ei voi kuitenkaan pitää tieteenä, kuten vaikka hukassa olevien avainten etsimisessä kotoa. Mutta pakko on kysyä onko mitään varsinaista syytä miksi avainten etsimistä ei voisi pitää tieteellisenä ongelmana, ehkä hieman triviaalina ja vaikea siitä on jotain universaaleja teorioita johtaa mutta kuitenkin (ja mainitsen tässä erinomaisen viihdyttävän tieteellisen artikkelin kahvilusikoiden katoamisesta työpaikan taukohuoneesta...)
Historia-osuuksissakin oli joitain kohtia joissa mieleen tuli että meniköhän tuo nyt ihan noin, mutta kyllä tämä kiinnostavana yleiskatsauksena antaa pohjaa aiheen ymmärtämiseen, ja apologisesta sävystä huolimatta arveluttavampiakin tieteen nurkkia kolutaan sen verran että skientisteillekin on mahdollisuus saada ainesta kriittisempään ajatteluun...
