Kesän luetut

 Alba de Céspedes – Avant & après
Raymond Chandler - The Long Good-Bye
Sophie Laroche - Le livre qu'il ne faut surtout, surtout, surtout pas lire
Jokha Alharthi - Celestial Bodies
Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange
Toni Morrison - Beloved
Catharina Valckx - Les chaussures sont parties pour le week-end
Lars Gustafsson - La coiffeuse
F. Scott Fitzgerald - The Crack-Up
Mikaël Ollivier - Tout doit disparaître
Naguib Mahfouz - Akhenaten, Dweller in Truth
Märta Tikkanen - Vuosisadan rakkaustarina
Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun
Peter Høeg - Tales of the Night
Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye
Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu
Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian
Iris Murdoch - The Italian Girl
Erik Orsenna - Les chevaliers du subjonctif

David Edgar - How Plays Work
Wilhelm Vischer - Le prophète Habaquq
Michael Moorcock - Wizardry and Wild Romance
Rob King - The Fun Factory: The Keystone Film Company and the Emergence of Mass Culture
Martin G. Plattel - Utopian and Critical Thinking
Louis-Marie Chauvet - La messe autrement dit
Paul D. Hanson - L'écriture une et diverse
Gregoire de Nazianze - Lettres théologiques
Iain MacKenzie - Irenaeus's Demonstration of the Apostolic Preaching
Richard Holloway - Waiting for the Last Bus
Françoise Mallet-Joris - J'aurais voulu jouer l'accordeon

Taas on vierähtänyt kolme kuukautta edellisestä summauksesta, siis koostetaan tähän heinä-syyskuun luetut, joita on kertynyt ihan kivasti...

Lukuhaasteista Helmet on jo loppusuoralla, enää puuttuu kaksi haastekohtaa, jotka ovat hieman hankalia täyttää nyt mutta varsin triviaaleja jahka pääsen taas Suomeen. Mikä tapahtuu muutaman päivän kuluttua. 

Projektini lukea ranskalaista lastenkirjallisuutta etenee yhä mukavasti, muita mielessä olleita haasteita ei sen sijaan ole tullut suosittua: no, satunnaisia osumia Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta tuli sen kummemmin yrittämättä.

Tulevissa kuukausissa tulee siis kuitenkin myllerryksiä, kun muutaman vuoden jälkeen palaan taas Suomeen: tämä epäilemättä vaikuttaa jonkin verran tuleviin lukuvalintoihin, ja tietysti mahdollistaa taas paremman osallistumisen kirjallisuusaiheisiin tapahtumiin: suunnitelmissa on jo kuukauden päästä tulevat Helsingin kirjamessut...

	mies	nainen	x
englanti	162	146	1	309
suomi	106	67	1	174
ranska	122	46	2	170
saksa	54	14		68
japani	46	13		59
italia	51	4		55
ruotsi	25	15		40
venäjä	29	7	1	37
espanja	15	8	1	24
norja	12	5		17
tsekki	15	2		17
arabia	10	3	1	14
unkari	8	2	1	11
viro	8	2		10
tanska	8	2		10
puola	5	4		9
serbo-kroatia	3	3		6
muu	1		5	6
islanti	3	1	1	5
kiina	3	2		5
hollanti	2	3		5
portugali	2	2		4
kreikka	3		1	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
persia	2	1		3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	2			2
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
	708	357	18	1083

 

Erik Orsenna - Les Chevaliers du Subjonctif (subjunktiivin ritarit)

Lisää Erik Orsennan varsin omalaatuisia kirjoja, jotka lainailevat tyyliään lastenkirjoista, mutta eivät oikein kuitenkaan sellaisiksi asetu: alkuvuodesta luin Dernières nouvelles des oiseaux -kirjan, ja blogitauolla La grammaire est une chanson douce ('kielioppi on lempeä laulu'), jolle tämä kirja on jatkoa.

Tuossa ensimmäisessä kirjassa 10-vuotias Jeanne ja 14-vuotias Thomas päätyvät keskellä Atlanttia olevalle saarelle, jota asuttavat sanat, ja seikkailuista saarella kehitellään sitten omalaatuinen satu (ranskan) kielestä ja kieliopista. Ja vaikka aihe saattaa kuulostaa kuivalta, on kirjasta tullut jonkinlainen uusklassikko...

Ja nyt sitten Jeanne jatkaa seikkailujaan, pari vuotta vanhempana, ja tällä kertaa esillä ovat verbien tapaluokat: Jeanne itse asustaa indikatiivin saarella preesensin alueella (tietysti), mutta muitakin saaria on, ja erityisen huomion kohteeksi nousee epämääräinen mutta kiehtova subjunktiivi, tapamuoto joka kuvaa epämääräisyyttä, jotain jota halutaan tai epäillään tai arvellaan tai toivotaan. Ja toiveiden, halun ja epäilyn muotona kyseessä on tietysti rakkauden tapaluokka (suomessa ei tätä tapaluokkaa ole, vaan sen sijasta käytetään kirjavasti muita tapamuotoja).

Saari itsessään on aiheensa mukaisesti hieman epämääräinen ja muuttuva, vähän kuin merikin, mutta vaikka ensivaikutelma subjunktiivien saaresta onkin aika hippeilevä, vaikuttavat saarella myös tekniikka ja bisnes, joilla on paljon suuria mahdollisuuksia, suunnitelmia ja lupauksia, jotka eivät ole vielä aktualisoituneet...unelmia on monenlaisia.

Taas venyvät kirjan kohderyhmäodotukset: sadunomainen tyyli ja päähenkilön ikä toki vinkkaisi tätä lastenkirjaksi, mutta tämä on vielä vähemmän juonivetoinen kuin aiemmin lukemani Orsennat ja vilisee viittauksia, jotka mennevät kyllä reippaasti lapsilukijoilta ohi...ja tässä ollaan niin tiukasti ranskan kielessä ja kulttuurissa kiinni, että kääntäminen muille kielille olisi järjetöntä, mutta samalla ranskan kielestä ja kulttuurista kiinnostuneille nämä ovat kyllä ihan ehdottomasti tutustumisen arvoisia: kirjan myös lukenut Hannu ehdottaakin tätä ranskan yo-kirjoituksiin valmistautuvalle abille, mutta ranskan opiskelijoille muutenkin nämä Orsennan kielikirjat ovat erinomaisen suositeltavia (kirjan loppu jää hieman avoimeksi ja näköjään jatkoa seuraa, vaikka kuten sanottu eivät nämä kovin juonivetoisia kirjoja ole).

Ja olisi kyllä kiinnostava lukea jotain samantyylistä suomen kielestä...

- Il semble que nous ayons une nouvelle amie.
Tous les regards se tournèrent vers moi. J'aurais voulu rentrer sous les copeaux qui me chatouillaient les pieds.
- Il ne paraît pas que nous nous soyons déjà rencontrés.
- Dieu soit loué ! Je n'aurais jamais cru qu'une si jeune fille daignât s'intéresser à notre mode bien-aimé !
- Que cette demoiselle prenne place parmi nous !
- Et qu'elle veuille bien nous excuser de continuer nos travaux : un congrès de grammairiens nous attend à Québec.
- Auparavant, je ne doute pas qu'elle accepte d'inscrire son nom dans ce cahier.

Iris Murdoch - The Italian Girl (Italialaistyttö)

Joitain vuosia sitten luin yhden Iris Murdochin kirjan, nyt sitten toisen, ja onhan näissä samoja piirteitä...

Monen vuoden jälkeen Edmund palaa lapsuudenkotiinsa. Äiti, Lydia, on kuollut ja hautajaiset ovat seuraavana päivänä, ja kanssasurijoina on veli Otto, tämän vaimo Isabel ja tytär Flora, ja perheessä pitkään ollut palvelija Maggie, viimeisin ja pitkäaikaisin italialaistytöistä, vaihtuneista lastenhoitajista ja palvelijoista jotka kaikki ovat olleet Italiasta ja jotka jossain määrin sekoittuvat keskenään.
Välit perheeseen eivät ole kovinkaan läheiset, Lydian läsnäolo on pitänyt Edmundin poissa, ja Edmund arvelee että jahka hautajaiset on hoidettu, Lydian poissaolo pitää hänet vielä tehokkaammin poissa, ja tarkoituksena on palata hautajaisten jälkeen vielä samana päivänä kotia kohti...mutta perheessä on omat hämmentävät kuvionsa käynnissä, ilmitulevat kytevät kriisit saavat Edmundin jäämään ainakin vähän pitemmäksi aikaa taloon, ja kyllähän niitä salaisuuksia alkaa putkahdella enemmänkin esiin, ja niille dramaattisia reaktioita.

Edellisessä lukemassani Murdochissa mieleen jäi hyvin tiivis ja monimutkainen, jopa insestinen suhteiden verkosto johon henkilöt olivat kietoutuneet, ja samat piirteet oli tässäkin: tiivis ja monimutkainen suhdeverkosto, joka antaa kirjalle painostavan, tukahduttavan sävyn, vaikka samalla koko touhuun suhtaudutaan hieman humoristisella otteella (samoin kirjan flirttailut goottilaisuuteen luovat vahvaa tunnelmaa, ja samalla niihin ei suhtauduta suurimmalla vakavuudella).

Liekö sama sitten muissakin Murdochin kirjoissa? Ja ymmärrän kyllä miksi Murdochin nimi nousee esiin kun puhutaan vaikkapa Elizabeth Bowenista, Elizabeth Taylorista, Ivy Compton-Burnettista, Beryl Bainbridgesta jne, arvostamistani brittikirjailijoista...ja samalla totean, että näiden teosten perusteella luen kuitenkin mieluummin Bowenia, Tayloria, Compton-Burnettia, Bainbridgea jne., Murdoch tuntuu liian tukahduttavalta, yltämättä kuitenkaan Compton-Burnettin tai Bowenin huikeisiin tyyleihin. Itse asiassa mieleen tuli myös Evelyn Waughin satiirit (joista en juurikaan pidä). 

No, tulipa luettua täsmäosumana Helmet-haasteeseen: jos olisin lukenut tämän suomeksi, olisin lukenut Eila Pennasen suomennosta, ja sen turvin laitan tämän toiseksi kirjaksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä (Vuosisadan rakkaustarina oli se ensimmäinen).

Ja pari bloggaustakin löytyi, Katja ja Omppu.

Tittamari Marttinen - Tuhkamorsian

Joskus kauan kauan sitten luin yhden runokokoelman Tittamari Marttiselta, ja jopa pidin siitä silloin kun suhtauduin hyvin epäluuloisesti runouteen. Mutta ei tullut luettua enempää, joten paikataan tilannetta. 

Marttinen harrastaa tässäkin varsin narratiivista runoutta, roolirunoja ja historiaa. Kirja jakautuu kolmeen sarjaan, ensimmäisessä keskitytään japanilaisiin ja toisessa kiinalaisiin legendoihin ja niiden naisiin, ja kolmannessa taas siirrytään Välimeren seudulle, antiikin naispyhimyksiin joista aika moni oli marttyyri. Ja kun niissä itämaisissakin tarinoissa painotus on kummitusjutuissa, niin kuolleita naisia riittää, mutta kuolemaankin toki voi suhtautua monella tavoin...

Runojen pohjana ovat siis olemassaolevat legendat, jotka on sovitettu jonkun henkilön puheeksi, tai parissa tapauksessa vuoropuheluksi. Joitain tarinoita tunnistin joskus muuallakin kuulluksi, mutta erityisesti kahdessa ekassa sarjassa oli joskus varsin paljon kerronnallista taustaa, jossa oli vaikea pysyä mukana, että mitä tässä nyt tapahtuu, kuka puhuu ja mistä ja miksi. Kolmas osa oli siinä mielessä helpompi että niin moni legenda oli marttyyrikertomus, jotka ovat kuitenkin yksioikoisempia samoilla päälinjoilla, vaikka yksityiskohdat vaihtuvatkin.

Symppis teos, vaikka muistelen yhä sitä aiemmin lukemaani Käärmesormusta paremmaksi.

Vankikopissani joka päivä
        enemmän tilaa.
Vuodet saartavat, ikiliikkujarenkaat.
Heikkoa hetkeäni pelkäsin
kuin jotkut kuolemaa.
Arkuutta en hyväksynyt:
   naisen sulous ei pääse oikeuksiinsa
jos se piiloutuu
miesten selkien taakse.

Tuuli on hiekan koti.
Kiviseinä pehmenee vahaksi,
        kaiverran sanat joille mielihyvin
uhraan kauneuteni.
Ihoni on kirjoitettu ilmaan.
Tyhjä kuin ruumiini
          huomisen talo.

Ihmiset kiusaavat minua,
pahemmin koettelee Jumala.
Häntä kiitän mutta teitä
            ylistän!
Olen roikkunut naulittuna tappajieni käsiin,
rintani on vuoltu irti
      eikä kukaan kuitenkaan
          ole minuun kajonnut.
Kasvoille sakkautuvat tulen leikit.
Yhä muistan lemmenlauluni:
tosiaan on tuo mies
        jumalainen -

Hameen alta esiin repäisty häpy
on tavoittamaton,
      häpeäksi en nimittäisi
kiusanne hiomaa peilipalloa.
Selvemmin näen kuvani.
Vankikopissani joka päivä
      enemmän tilaa.

Sylvi-Sanni Manninen - Helmikauppias ja viinipuu

Tällainen teos on joskus tarttunut mukaan: en ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan mutta näköjään Sylvi-Sanni Manninen on ehtinyt kaikenlaista tehdä: ensimmäinen psykologiasta väitellyt vainen Suomessa, joka on tehnyt myös kansainvälistä akateemista uraa taidepsykologian ja yliherkkien ihmisten parissa...
Ja julkaissut pari kokoelmaa satuja, joita on ilmeisesti kirjoittanut terapiakäyttöön, ja kyseiset kokoelmat on koottu tähän yhteisniteeseen (joka ei sekään ole kovin paksu...)

Olen aiemmin maininnut pitäväni kerrotun tarinan tyylistä kirjallisuudessa ja niinpä satumuotokin kiinnostaa sen verran, että tämä tuli luettavaksi (ja niitä on tullut luettua, linkkaan nyt vaikka Bân). Mutta näissä tarinoissa huomaa että ne on kyllä nimenomaan kirjoitettu: mukana on perinteisiä satuelementtejä, prinsessoja, taikajalokiviä, jonkin kaukaisen ja mahdottoman kuuloisen etsimistä jne. mutta tyyli on lähempänä runsaasti maalailevaa proosarunoa, ja toisaalta tarinaa eteenpäin vievää muotoa, dramaattisia kaaria, ei juuri noudateta.

Erityisesti vanhemman Viinipuu-kokoelman sadut ovat kovin muodottomia, tarinan alkuosalla ei välttämättä ole juurikaan tekemistä tarinan loppuosan kanssa, asioita vain tapahtuu peräkkäin...myöhemmässä Helmikauppias-kokoelmassa tarinoihin tulee hieman enemmän koherenssia, mutta ei se niissäkään ole mitenkään tärkein asia.

Joten näiden tarinoiden olisi aika hankala toimia suullisena perinteenä, jossa kaikilla mukaan tulevilla seikoilla tapaa olla joku merkitys kokonaisuuden kannalta, ja jos ei ole, se karsiutuu helposti pois kerronnassa: muodon puutteessa tarinat hajoavat.

Ehkä nämä toimivat paremmin juurikin terapiatilanteissa, tietty satu puhuttelemassa juuri tiettyä henkilöä, jolloin perinteisen sadun tiukempi rakenne ohjaisi liian raskaalla kädellä kuulijaa/lukijaa, ja tilanteessa on parempi vain antaa sarjan kuvia virrata ja lukijan löytää ehkä jotain puhuttelevia yksityiskohtia...mahdollista, mutta minä en ole kirjan parissa terapiassa, vaan lukemassa tarinoita, joten kirja menee minulla ohi.

Helmet-haasteessa saan tällä kuitenkin kohdan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo. En ollut Iliaasta kustantamona ennen kuullutkaan, mutta toimi ilmeisesti aktiivisen paikallisesti Pohjois-Karjalassa useiden vuosien ajan.

Carson McCullers - Reflections in a Golden Eye (Heijastuksia kultaisessa silmässä)

Hienoja 50-luvun pokkarikansia :)

Pari vuotta sitten luin Carson McCullersin novellikokoelman, ja oli se sen verran kiinnostava että piti romaanituotantoonkin tutustua, kun nämä jonkinasteista klassikkomainetta nauttivat ja kirjailijan nimi tulee esiin mm. Flannery O'Connorin, William Faulknerin, Tennessee Williamsin ja Raymond Carverin yhteydessä...

Tämä on McCullersin toinen romaani vuodelta 1941 (jolloin Yhdysvallat ei vielä ollut mukana sodassa) ja kuvaa varuskuntaa jossain Etelässä: rauhanaikana varsin tylsä paikka joten henkilöiden täytyy keksiä omat huvituksensa.
Kapteeni Pendertonin sotilasura on nousujohteessa, henkilökohtaisen elämän kanssa on sitten niin ja näin: suhde kauniiseen vaimoonsa Leonoraan on hieman viileä ja innoton. Leonora paikkaa tilannetta ottamalla rakastajia, joista kapteeni on usein tietoinen ja tapaa itsekin näihin ihastua...kuten nyt vaikka majuri Langdon, jolla itsellään on myös varsin hankala avioliitto sairaalloisen ja hysteerisyyteen taipuvan Alisonin kanssa (ja kotioloja ei paranna Langdonien palveluspoika Anacleto...). Ja kuvioon tulee mukaan sotamies Williams, hevosten hoitaja joka ajoittain käy ratsastelemassa alasti Leonoran orilla, ja innostuu myös Leonoran tirkistelystä tämän makuuhuoneessa, ja johon kapteeni vuorostaan kehittää jonkinlaisen pakkomielteen, jonka itse aluksi määrittelee vihaksi, lukija tehnee omat johtopäätöksensä.

Except through his riding (and no feat of horsemanship was reckless enough for the Captain these days) there was no way at all for him to establish relations with the soldier whom he had come to hate.
Yet the Captain felt an acing want for contact between them of some sort. The thought of the soldier tantalized him continually. He went down to the stables as often as he could reasonably do so. Private Williams saddled his hrse for him and held the bridle as he mounted. When the Captain knew in advance that he would meet the soldier, he felt himself grow dizzy.

Jepjep. Kirja operoi omalaatuisella painostavalla tunnelmallaan, kunnianarvoisan pinnan alla kuohuu kaikenlaisia tukahdutettuja kiihkoja odottamassa purkautumisiaan, osa oirehtii jo näkyvämmin ja osa on vain epämääräisinä väreinä. Ja tätä tunnelmointia McCullers levittää paksusti, ja ajoittain analyyttisyyden mahdollistava johdonmukaisuus antaa jo periksi tårta på tårta -hengelle, kun henkilöiden psykologioihin kasataan oikkuja, pakkomielteitä ja haluja...vaikka moni myöhempi kirjailija on ehkä suorasukaisempi, tämä kyllä kunnostautuu laatusanan "perverssi" toteuttamisessa (sisällyttämättä sanaan arvotusta, se on luonnehdinta). 

Ymmärrettävästi kirjan vastaanotto oli varsin jakautunut ja taitaa olla nykyäänkin (vaikka sillä tosiaan oma klassikkostatuksensa on), ja sama kohtalo on kirjan filmatisoinnilla...enkä nyt itsekään oikein osaa sanoa miten tähän suhtautua, esiin tulee niin ansioita kuin heikkouksia. Merkillinen teos kuitenkin.

Teoksen on lukenut myös Omppu (pariinkin kertaan).

Helmet-haasteessa laitan tämän kohtaan 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö. Kapteeni Penderton taitaa olla ennemmin kulissiavioliitossa elävä homoseksuaali kuin biseksuaali, mutta saa luvan kelvata, ei ole parempiakaan ehdokkaita nyt tyrkyllä. 

Peter Høeg - Tales of the Night (Kertomuksia yöstä)

Olen toki Peter Høegin nähnyt mainittavan usein, mutta tuotantoonsa ei ole tullut tartuttua, ei edes siihen Lumen tajuun...mutta tapani mukaan, kun vastaan tuli novellikokoelma, niin voihan kokeilla.

Ihan sekalaisten tarinoiden kokoelma tämä ei ole, kahdeksan novellin välillä on selviä yhteyksiä...paikoissa hajotaan moneen suuntaan, ollaan Kongossa tai Portugalissa tai Ranskassa tai aika usein Tanskassa (ja kaikissa tarinoissa on joku yhteys Tanskaan), mutta kaikki novellit sijoittuvat ainakin osin 19. maaliskuuta 1929; monessa pohjustetaan kyseistä päivää (ja yötä) edeltävilla tapahtumilla, ja yksi novelli sijoittuu suurelta osin muutamaa vuotta myöhemmäksi, joskin siinäkin maaliskuulla 1929 on tehtävänsä.

Vaikka tapahtumissa onkin kirjoa (pettynyt matemaatikko matkustaa Joseph Conradin kanssa afrikkalaisessa junassa, kaupunki eristäytyy uhkaavalta kulkutaudilta, järkähtämättömän oikeustuntoinen tuomari rakastuu provokatiiviseen dekadenttiin kirjailijaan...) niin jollain tavoin novellit tapaavat kietoutua rakkauden ympärille, ja myös tarinankerronnalla novellien sisällä on tärkeä rooli, monella on tarinansa kerrottavana...ja ongelmallistahan se rakkaus usein on, varsinkin kun siitä sellaista tekee, joten on tarinoita kerrottavana kun vaan joku kuuntelee.

Mietitytti myös melkein kaikissa novelleissa näkyneet uskonnolliset viittaukset (tai ehkä niitä oli jokaisessa enkä vain kiinnittänyt aina huomiota) jotka nousivat esiin taustalla, mutta tavallaan ne aina purkautuivat toisin keinoin, oli korvikkeena sitten taide, tiede, edistys, hyväntekeväisyys, politiikka (ja jos sitä korvikeasemaa ei ymmärrä, on seuraukset helposti epätyydyttäviä). Ja ehkä tästä rakkaudesta, tarinankerronnasta ja uskonnon sublimaatiosta seuraa myös itsensä etsiminen...linkittyviä teemoja, joihin on kuitenkin saatu runsaasti variaatiota, samaa novellia ei kirjoiteta kahdesti.

Ihan kiinnostava valikoima jonka kiinnostuneena luin, vaikka saapi nähdä kuinka paljon tästä muistan esim. puolen vuoden kuluttua. 

Helmet-haasteessa ollaan täsmäluentavaiheessa, ja tanska sopii kohtaan 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa. Ja pikagooglauksella löytyi Susannan postaus.

"One of the things I never understood was the audience. But this much I did grasp: that for our spectators - who were small in number, so small that I have wondered whether the public for which we danced did not in fact consist of the same few thousand people filling the theatre day in, day out - for them, the place was a temple. They made a sort of pilgrimage to it. They came to see people on the stage who had faith, perhaps because they themselved did not trust anyone, even God. And they came to hear how it sounds when someone prays for something or other, perhaps because they themselves did not know of anyone or anything they believed would listen to them. And they came to see fasting, and I am convinced that this had something to do with the fact that in their daily lives they were so busy accumulating things that they had to come and see people who willingly practiced self-denial in order to catch a glimpse of God.
"Obviously there must have been other reasons, too, for their turning up. But right now, this evening, I cannot think of any.