Monika Peetz - Seitsemän päivää ilman

Paastonajalle temaattista lukemista paastoamisesta.

Jokunen vuosi sitten luin Monika Peetzin kirjan Tiistaisiskot, viiden varsin eriluontoisen kölniläisnaisen ystäväporukasta, joka päättää tehdä yhdessä pyhiinvaellusmatkan Lourdesiin. Aihe sai tarttumaan kirjaan, mutta olin siihen muutenkin tyytyväinen: viihdekirjasta on kyse varsin karrikoiduilla henkilöillä, mutkattomalla kielellä ja lyhyillä luvuilla siivitetyllä page turner -juonenkuljetuksella, mutta kulkipa se juoni sitten hyvin, ei liian itsestäänselvillä käänteillä ja kepeää tyyliä ryyditettiin riittävällä substanssilla, viihdettä muttei höttöä.

Nyt sitten vuoroon kirjan varsin itsenäinen jatko-osa (suom. Maikki Soro), pari vuotta myöhemmin: elämätilanteissa on muutoksia edellisen kirjan jäljiltä, ja vaellukseen viittaillaan aika ajoin mutta luulenpa ettei edellisen osan lukeminen ole välttämätöntä ymmärtääkseen kuka on kuka. Ja taas suunnitellaan yhteistä matkaa, tällä kertaa linnahotelliin viettämään viikon paastokuuriretriittiä. Tarkoitus on vapautua kehon myrkyistä, rentoutua ja ottaa paussi arkielämästä työ-, perhe- jne. huolineen (vaan kun niitä huolia tuodaan mukana niin tokihan ne pulpahtavat pintaan, mutta onhan sekin mahdollisuus eräänlaiseen vapautumiseen). Ja matkan suunnittelijalla on oma agendansa: Evan äiti on kieltäytynyt koskaan kertomasta kuka tämän isä on, mutta Eva sattuu saamaan selville että kriittisenä ajanjaksona äiti on ollut kyseisessä linnassa, ehkä sieltä paljastuu jotain lisää...

Ja niin, taas kerran varsin erilaiset persoonat tekevät asioita yhdessä, ja draamaa riittää mutta ystävyys kantaa. Edellisen osan piirteet pätevät tähänkin, viihteellä ja vauhdikkaalla juonenkuljetuksella mennään, tosin kun nyt ollaan yhdessä paikassa niin sivuhenkilöt saavat tärkeämmän roolin (ja näitä riittää, joten osa saattaa mennä sekaisin että kuka oli kuka ja mitä nämä tekivät. Romantiikkaa on varsin säästeliäästi, toki parisuhteet ja mieskuviot ovat yhtenä aiheena, mutta Bechdel-testi läpäistään suorin vartaloin kerien ja "mitä hän ajattelee minusta"-vatvonnan sijaan isompi kysymys onkin useammin "niin, mutta mitä minä haluan" (ehkä se on se keski-ikä joka tuo uutta perspektiiviä). Vastaavasti äiti-tytär-suhde ja menneisyyden kaivelun vastuut ja vaarat ovat myös omassa tärkeässä osassaan...Ja vaikka asiat loksahtelevat lopussa näppärästi paikoilleen, on lopuissa kuitenkin sopivasti rosoisuutta ja avoimuutta, ihan niinkuin piti ei ehkä mene mikään mutta tarpeeksi hyvin.

Kirjan ovat lukeneet myös Lina ja Sanna. Ja Helmet-haasteessa tällä saa vaikkapa kohdan 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna.   

Johann Wolfgang von Goethe - Torquato Tasso

Sitten näytelmiä: Johann Wolfgang von Goethea olen aiemmin jonkin verran lukenut, nyt vuorossa näytelmä toisesta kirjailijasta, 1500-luvun suuruudesta Torquato Tassosta. (suom. Juhani Siljo: ilmeisesti tästä olisi uudempi painos jonka kieliasua on tarkastanut Otto Manninen)

Toiminta keskittyy lyhyeen aikaan Ferraran herttuan kartanossa, ja viisinäytöksisessä näytelmässä on tasan viisi roolia, eli taloudellisesti mennään. Nuori runoilija Tasso on saavuttanut jo nimeä ja arvostusta, ja näytelmän tapahtumahetkenä on saanut valmiiksi pääteoksensa Vapautettu Jerusalem. Hän on asunut Ferrarassa herttuan suojattina jo aimo tovin, vaikka sieltä kuuluukin mainintoja että olisi tervetullut myös vaikka Medicien Firenzeen...mutta herttua Alfonso haluaa pitää Tassosta kiinni, koska lahjakkaiden taiteilijoiden mesenointi on aikakauden Italiassa valtiaiden yksi nokittelumuoto. Tasso on myös rakastunut herttuan sisareen...

Mutta oleskelu Ferrarassa käy kyllä kasvavan jännitteiseksi, koska Tasso ei ole mitenkään helppo ihminen, hyvin äkkiväärä, ailahteleva, paranoidi (ja näköjään perustuu todellisuuteen, runoilijan mielenterveydelliset ongelmat ovat dokumentoituja). Naiset symppaavat (vaikka vastakaikua rakkaudelle ei herttuan sisarelta olekaan tulossa), herttua suhtautuu ymmärtäväisesti kun ei halua päästää runoilijaa omasta vaikutuspiiristään, mutta kahnauksia tulee ja Tasso alkaa pyristellä lähteäkseen käymään vanhojen ystäviensä luona toisaalla.

Hm. On todettava että Siljon käännöksessä näkyy ikä, ehkä se myöhempi versio olisi ollut parempi. Samoin en tiedä, onko käännöksen vai alkuteoksen piirre, että puhujilla ei juuri ole omaa rekisteriä, kaikki puhuvat samalla ylevällä nuotilla, joten vaikka henkilöitä ei ollutkaan montaa, niin nämäkin olisivat voineet erottua toisistana hieman paremmin (asiaa ei auta, että kaksi naisroolia jäivät aika persoonattomiksi). 

Mutta Tasson persoona kuitenkin kehittyy ihan kiinnostavan malliseksi, rajaus on tiukka mutta siihen on valittu hyvinkin tärkeä episodi joka paljastaa samalla laajemmin henkilön elämää. Ja toki on viehättävää lukea yhteiskunnasta, jossa valtiomiesten ylpeilyn aihe on haalia vaikutuspiiriin taitavia taiteilijoita tekemään taidetta, jossain joskus sivistys on jotain merkinnytkin (vaikka omat konfliktinsa tuokin aiheuttaa).

Helmet-haasteessa menee kohtaan 27. Kirjassa on puutarha.   

Heinrich Böll - Ei sanonut sanaakaan

Olen joskus maininnut Heinrich Böllin suosikki-nobelistikseni ja kirjoja on tullut luettua nippu, parista myös blogattu. Mutta luettavaa myös riittää yhä, kuten tämä varhainen romaani, vuodelta 1953 (suomennos Kristiina Kivivuori).

Kirjaa kertovat vuoroluvuin aviopuolisot Fred ja Käte: viidentoista vuoden avioliiton jälkeen Fred on lähtenyt kotoa, koska ei kestä köyhyyttä, ankeutta ja omaa toivottomuuttaan, lainailee tuttavilta nukkumapaikkoja ja rahaa (pienen palkkansa lähettäen yhä vaimolleen), ja Käte taas on jäänyt ahtaaseen alivuokralaisasuntoon lasten kanssa...Mutta pariskunnalla on yhä rakkautta toisiaan kohtaan, ja kun Fred on jostain saanut sopivasti ylimääräistä rahaa, viettävät he yön yhdessä jossain halvassa hotellissa, mutta perhejärjestely pysyy jatkuvasti vaikeana. 

Dramaattisia tapahtumia ei kirjassa niin harrasteta, ennemmin korostetaan yksityiskohtia, hiljaisia hetkiä, mielenliikkeitä, ja yksityiskohdissa on myös toistoa...tuntui että en tainnut ihan kaikesta saada edes kiinni, aikakauden perinpohjaisempi tuntemus olisi varmaan hyödyksi. Mutta sodanjälkeisessä Saksassa ollaan, sodasta on jo useampi vuosi mutta raunioita on yhä näkyvissä, ja runsaasti myös köyhyyttä, ahtautta ja puutetta. Mutta samalla puute on jo alkanut jakautua hyvin epätasaisesti, toiset ovat juuttuneet välittömän sodan jälkeiseen kurjuuteen ja toivottomuuteen, kun taas toisilla menee taloudellisesti jo hyvinkin mallikkaasti, yhteiskunnalliset erot repeävät ja samalla ne repivät rikki myös avioliittoja ja perheitä, rakastaviakin.

Kiinnostava kontrasti tulee esiin myös laajemmin: Kirkko tulee kontekstina usein esiin, mutta samoin tulee kirjan tapahtuma-aikaan kaupungissa kokoontuva rohdoskauppiaiden kokoontuminenkin, ja siihen liittyvä läpitunkeva mainoskampanja joka välkkyy kirjassa suorastaan jankuttavasti...niin, Kirkon opetuksessa perhe on yhteiskunnan perusta, ensiarvoinen yhteisö ja yhteiskunnallisen elämän alkusolu, mutta kuten näkyy, köyhyys ja siitä nouseva epätoivo repii sen rikki silloinkin kun hyvää tahtoa ja rakkautta olisi. Kirjassa piilee kritiikkiä välinpitämättömyyttä taloudellisestä epätasa-arvosta, ja sellaisena Kirkko tämän kai myös otti, joskin suurempi piikki on toki kulutuskapitalismia ja kasvavia tuloeroja kohtaan.

Ja niin, miltä vaikuttaa, onko aihe vanhentunut?

Siegfried Lenz - Erään sodan loppu

Olin joskus laittanut muistiin Siegfried Lenzin kirjailijana jota pitäisi kokeilla, ja tämä pienoisromaani oli käsiin tullut, joten luetaan (suomentajan nimeä en kirjasta löydä, wiki kertoo että Oili Suominen)

Varsin tiivis (sata sivua isolla fontilla, hyvin voisi lukea yhdellä istumalla) kertomus sijoittuu toisen maailmansodan viimeisiin päiviin, Itämerellä purjehtivalle miinanraivaaja MX 12:lle. Laiva saa komennon lähteä Kuurinmaalle hakemaan mottiin jääneitä sotilaita samalla kun tulee ilmoitus, että osittainen tulitauko länteen päin on solmittu, Saksa on antautunut. Mutta itään päin taistelut ovat yhä käynnissä, Itämeren itäosat ovat laivojen hautausmaa ja sinne seilaaminen tuntuu toivottomalta itsemurhatehtävältä. Niinpä miehistö päättää kapinoida, kapteeni laitetaan selliin ja palataan Kieliin jossa odottaa sotimisen lopettaminen.

Mutta vaikka sotiminen olisikin MX 12:n osalta loppu, niin sotilasoikeus ei ole, ja kapinointiin ei yhäkään suhtaudu kukaan osapuoli lempeästi. Sinänsä ymmärrettävästi: laivoilla linjana kuitenkin on, että käskyvalta on kapteenilla ja sitä noudatetaan, ilman että miehistö jokaisen käskyn kohdalla alkaisi sumplia että onko tämä käsky sellainen jota noudatetaan vai ehkä ei sittenkään. Kapinointia pidetään aina periaatteessa vakavana, koska siihen ei haluta saada mitään kasuistista säätöä että nyt se onkin oikeutettu: jos se on kerran oikeutettu, on se sitä periaatteessa mahdollisesti aina. 

Joten tässä sitten dilemma, kun sota on yhdellä tavalla jo loppu ja toisella taas ei, niin miten toimia, ja miten suhtautua tekemisten ja tekemättä jättämisten seurauksiin...ja kirja on sen verran lyhyt, että ei tuon dilemman ohella sitten oikein muuta tarinassa olekaan. Helpot ja tyydyttävät ratkaisut ovat jossain muualla.

Christa Wolf - Kassandra

 

Troijan sota ja sen jälkiseuraamukset ovat sellainen tarinavyyhti, että johonkin sen osioon tai henkilöihin keskittyviä kirjoja on aika monta kirjoitettu, tässäkin blogissa on jo muutama tullut käsiteltyä ja aiemminkin näitä on tullut luettua...ja nyt lisää, itäsaksalaisen Christa Wolfin romaanina (suom. Oili Suominen).

Päähenkilö, troijalainen näkijätär Kassandra, saapuu Mykeneen Agamemnonin vankina: tietoisena että pian tämän vaimo Klytaimnestra aikoo tappaa niin miehensä kuin Kassandran...ja tätä odotellessa on aikaa palata miettimään elämän tarinaa, lapsuudesta Troijan sodan vaiheisiin alusta loppuun.

Teema on hieman sama kuin Giraudoux'lla: vääjäämätön ja jokseenkin turha ajautuminen sotaan, joka olisi voitu välttää, jos tahtoa olisi ollut, mutta ei tahtoa ei ole. Kassandra on myyteissä kirottu lausumaan oikeita ennustuksia joita kukaan ei usko; tässä kirjassa kyse on ennemmin siitä, että moni kyllä ymmärtää hyvin mistä Kassandra puhuu, ja tietää niissä olevan totuudenkin, mutta kun nämä totuudet eivät vastaa sitä minkä halutaan olevan totta, on Kassandran vaiettava...Wolf liittyy Troijan sodan myytin siihen versioon, jossa Helena ei ikinä edes tullut Troijaan vaan jäi matkan varrelle Egyptiin, mikä alleviivaa sodan mielettömyyttä (tämä idea on myös klassinen, Euripides on aikoinaan tehnyt yhden näytelmän tämän pohjalta).

Isä, minä sanoin - enkä koskaan enää puhunut hänelle yhtä kiihkeästi. Sota jota käydään aaveen takia voidaan vain hävitä.
Miten niin? Aivan vakavissaan kuningas kysyi minulta: miten niin. On vain pidettävä huoli siitä että sotajoukon usko aaveeseen säilyy, hän sanoi. Ja miten niin sota. Mikä pakko on käyttää aina noin suuria sanoja. Minun käsittääkseni meidän kimppuumme hyökätään, ja me siis puolustaudumme. 

Samalla aiheena on naisen asema ja patriarkaatti: siinä missä vanhassa Troijassa naisilla on suurempi vapaus ja hovin naiset ovat olleet osina neuvostossa, sodan myötä naiset sysätään sivuun, Troijassa naisten asema ei olekaan enää sen kummempi kuin kreikkalaistenkaan puolella...Kassandra tarkkailee tapahtumia omasta näkökulmastaan, mutta näkee myös tekemiään virheitä, tilanteita, joissa oli väärässä (ja joskus yhtaikaa väärässä ja oikeassa). Ja vaikka tulevaisuudesta ei olisikaan paljoa odotettavaa, ja Kassandra ymmärtää lähestyvän kuoleman vääjäämättömyyden, niin tärkeäksi kysymykseksi nousee mahdollisuus jättää jokin jälki maailmaan, että tämäkin subjekti ja sen kokemukset ja tarina jotenkin säilyisi jälkipolville (teema joka luonnollisesti on esillä niin feminismissä kuin marginaaleissa ylipäänsä).

Suuri rooli kirjassa on Eumeloksella, joka todellisuudessa pitää vallan ohjaimia käsissään, juonittelija joka lietsoo vihamielistä nationalismia ja salajuonilla ja pelolla pitää väärää mieltä olevat poissa päätöksistä, tai laajemmin yhteiskunnastakin. Hahmoon on helppo lukea viittauksia niin natsijohtajiin kuin Stasiin ja kylmän sodan aikaiseen Saksaan, Wolfin näkemässä Saksassa on ollut paljon pyrkijöitä tähän rooliin. Ja kyllähän sotia ja niiden lietsontaa on nykyaikanakin riittävästi.

Ja sen kaiken minä olin jo unohtanut. Koska en voinut hyväksyä että nainen halusi kuolemaa. Ja koska hänen kuolemansa peitti alleen kaiken mitä hänestä sitä ennen oli tiedeyyt. Jos olisimme luulleet, ettei kauhu enää voisi yltyä, niin nyt jouduimme näkemään, ettei ole mitään rajja niille hirveyksille mitä ihmiset pystyvät toisilleen tekemään; että me pystymme repimään toisen ihmisen sisälmykset, halkaisemaan hänen kallonsa pyrkiessämme saavuttamaan tuskan huipun. "Me", sanon minä, ja yhä tämä koskee kipeämmin kuin mikään muu "me" mihin olen koskaa itseni lukenut. "Akhilleus elukka" on niin paljon helpompi sanoa kuin tämä Me.

Koko kirja on pitkää monologia, ilman jakoa lukuihin, mutta erinomaisesti rytmitetty kerronta veti kyllä mukaansa raskaasta aiheesta huolimatta...voisipa kiinnostaa tämä dramaattisena monologina ja ehkä sopisi myös äänikirjaksi. Sen verran on henkilöitä ja tapahtumia, että Troijan sodan keskeiset vaiheet on hyvä tuntea (itsehän en ole vieläkään lukenut Iliasta, mutta kun näitä versioita on tullut vastaan sen verran paljon niin pysyn kärryillä, mutta luulen kyllä että Iliaan lukeminen vielä parantaisi lukemista). Mutta hyvä kirja oli.

En löytänyt muita bloggauksia, vaikka Margit onkin kirjan lukenut ja blogannut muista Wolfin kirjoista.

Helmet-lukuhaasteessa alkavat sopivat haastekohdat loppua, olkoon tämä 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan (perustuu myyttiin, taruun tai legendaan).
Ja tietysti tämä päätyy naistenviikko-haasteeseen.

Klaus Mann - Mefisto

Ihan vaan sattumalta luin tätä samaan aikaan kuin hallitusneuvottelut olivat käynnissä.

Klaus Mannin romaanin (suom. Markku Mannila) aiheena on Saksa vuonna 1936 (kirjan kirjoitus- ja ensimmäinen julkaisuajankohta), mutta toisissa ajoissa ja paikoissa elävä lukija voi toki löytää kiinnostavia sovellettavia ajatuksia omaan ympäristöönsä. Kysymys on kompromisseista, liittoutumisista, mitä kaikkea voikaan olla valmis hyväksymään yhteistyössä natsihallinnon kanssa kunhan se vain itseä hyödyttää.

Nimiroolin, kirjaimellisesti, vetää näyttelijä Hendrik Höfgen, lahjakas näyttelijä joka saa kohtalaista menestystä lahjoillaankin, mutta vielä suurempaa menestystä valtavalla kunnianhimollaan ja kyynisellä opportunismillaan: 20-30-luvun vaihteessa ollaan sopivasti vasemmistoon kallellaan, ilman että puheet varsinaisesti ikinä kunnolla realisoituvat, mutta kun natsit nousevat valtaan, täytyy näihin harmittavasti suhtautuakin vakavasti. Mutta kun sopiva tilaisuus tulee, voi menneisyyden epäilyttävämmät piirteet haudata syvälle, ja Göringin suosiolla ura lähtee taas rakettimaiseen nousuun, valtionteatterien johtajaksi ja kolmannen valtakunnan kultturikerman kuohuksi...niin moni aiempi kulttuurivaikuttaja on paennut ulkomaille, joten jäljellä oleville sataa suosiota (Saksan natseille kulttuuri ei ollut vain luksusta, kunhan se oli aatteellisesti oikeaoppisesti ja rodullisesti puhdasta...ja toki aikanaan nuoren polven ei tarvitse enää Goethesta ja Kantista välittää, sota on tärkeämpää).

Mann itse oli myös paennut ulkomaille, ja tämä kirja julkaistiin alunperin Alankomaissa. Ja, no, sanoisin että kirja on enemmän vimmainen kuin hiottu, mutta ajan ja aiheen huomioonottaen ihan ymmärrettävää, ja vimmalla kyllä saa paljon aikaan. Havainnoidaan hyvinkin selkeästi mitä Saksassa tapahtuu (joskin jälkiviisaasti saattoi yhä todeta että kaikkea ei vielä aavistettu) ja samalla ivan ruoskaa käytetään roimasti, ajoittain reippaasti tyypitellen.

Keskeisenä kohteena tietysti itse näyttelijä Hendrik Höfgen, mukautuvainen opportunisti jolle oman uran edistäminen on kaikki kaikessa, ja sen turvin hypätään riemumielin vaikka natsien kelkkaan, vaikka näihin on vain muutama vuosi aiemmin suhtautunut avoimen halveksivasti...ja toisaalta Höfgenillä on kyllä myös ajoittaisia tunnonvaivoja, ja tässäkin asemassaan pysyy opportunistina, säilyttäen sopivan etäisyyden natsipuolueeseen, vaivihkaa käyttäen asemaansa joidenkin dissidenttien suojelemiseen yms., koska täytyyhän selusta varmistaa siltä varalta että tämä natsijuttu olisikin vain ohimenevä, hyvä olla jotain meriittejä myös seuraavien valtiaiden silmissä...

Vaivaava kysymys on tosiaan miksi älykäs, järkevä ihminen asettuu natsihallinnon palvelukseen, vaikka pitää sitä moraalisesti ongelmallisena: kompromissien, reaalipolitiikan, kunnianhimon ja opportunismin tien houkuttavuus. Höfgen ei koskaan näyttäydy mitenkään pahana (ja vaikka pääroolinsa onkin Mefisto, on ehkä enemmän veijari kuin varsinaisesti demoni, silloin kun ei ole Faust...). Omalla tavallaan tässä tuli mieleen se mitä Hannah Arendt tuli myöhemmin havainnoimaan Adolf Eichmannista, demonisen pahuuden sijaan Höfgenin vaivana on ennemmin ajattelemattomuus, välinpitämättömyys, banaali pahuus.

(Sivujuonteena, juuri luin myös amerikkalaisen fyysikon Richard Feynmanin tekstin, jossa puheeksi tulee työ Manhattan-projektissa kehittämässä ensimmäistä atomipommia, ja kuinka projektissa juhlittiin kun siellä jossain se pommi lopulta saatiin pudotettua...mitäköhän tästä pitäisi ajatella tuon Eichmannin esimerkin varjolla. Selvästikin kannattaa olla voittajien puolella...(ja tuo taas on hyvinkin yhteensopivaa Hendrik Höfgenin ajattelun kanssa))

Oma kiinnostava lisävärinsä tulee myös siitä, että kirja näyttäytyy avainromaanina: kukaan kirjan nykyhetkeen sijoittuva henkilö ei esiinny omalla nimellään, ne joita ei voida korvata (Hitler, Goebbels, Göring...) ovat mukana titteleillään tai luonnehdintoina (ivallisina tietty) ja monta muuta henkilöä taas eri nimisinä, mutta ilmeisesti varsin moni tunnistettavina: Hendrik Höfgen itse perustuu kirjailijan entiseen lankoon näyttelijä Gustaf Gründgensiin. Sen verran runsaasti Mann sekoittaa totta ja fiktiota, että kirjaan olisi kyllä kaivannut mukaan taustoittavia alaviitteitä ja loppuun selvitystä kuka on kuka ja mikä osa perustuu tosiasioihin ja mikä on fiktiota...jotain sentään selvitetään kirjan esipuheessa, mutta enemmänkin olisin taustoista lukenut (jotain nimiä, henkilöitä ja tapahtumia tuli googlailtua).

Tuo avainromaanius on myös aiheuttanut kirjalle varsin monimutkaisen julkaisuhistorian: kirja tosiaan julkaistiin alunperin Alankomaissa (joskin huomattiin myös Saksassa, ja ilmeisesti puheena oli, että vaikka Klaus olikin toimenpiteiden tavoittamattomissa, niin kiitokseksi kirjasta isäpappa Thomas Mann saattaisi päätyä pienelle retkelle Dachaun leirille...). Sodan jälkeenkään kirjan julkaisu ei Saksassa innostanut, koska Gründgens, joka luonnollisesti oli tunnistanut itsensä kirjasta, oli tosiaankin selvinnyt varsin vähäisin harmein natsiyhteistyöstään ja oli taas uralla nousujohteessa myös myöhempien vallanpitäjien kanssa, sen onnistui torppaamaan...ja lopulta oikeuden päätöksellä kirjan julkaisu Länsi-Saksassa kiellettiin 1968. Päätös sivuutettiin vasta 1981, ja pian sen jälkeen myös tämä suomennos ilmestyi. Ja nyt kun luin kirjaa, niin mieleen tuli, että onhan tässä nykyisessäkin julkaisupolitiikassa nikottelemista, luulenpa että myös nykyiset sensitiivisyyslukijat lyövät tähän 'entartete Kunst' -leiman ja Klaus Mannin perikunnalla riittää pahaa mieltä aiheuttavia kohtia poistettavaksi.

Kiinnostava, paljon ajatuksia herättävä kirja, joka ei ole mitenkään kaukana myöskään nykyhetkestä...

Monsieur Laruen mielestä korkea-arvoisten natsivirkailijoiden juhlissa ja vastaanotoilla oli vielä hauskempaa kuin juutalaisten pankkiirien tilaisuuksissa. Hän tuli loistotuulelle, nyt hänellä oli tilaisuus tutustua moniin, moniin mielenkiintoisiin ihmisiin: oikein mukaviin murhamiehiin, joilla oli nyt korkea asema salaisen valtionpoliisin palveluksessa; oppikoulun opettajaan, joka oli vasta jokin aika sitten päässyt pois mielisairaalasta, mutta joka oli jo kohonnut kulttuuriministeriksi; lakimiehiin, jotka pitivät oikeutta liberalistisena ennakkoluulona, lääkäreihin, jotka pitivät lääketiedettâ juutalaishenkisenä huijauksena ja filosofeihin, jotka pitivät "rotua" ainoana objektiivisena totuutena: kaikki nuo jalot persoonat monsieur Larue kutsui "Esplanadeen" illalliselle.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kohtaan 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan (onhan se Faust vahvasti mukana), ja Sadan vuoden lukuhaasteessa saadaan kirjalla 1930-luku.

 

Wolf Haas - Kuolleista nousseet

 Satunnaisvalintoja kierrätyskeskuksesta, Wolf Haas ei ole tuttu kirjailija, mutta tokihan voi kokeilla miten itävaltalainen dekkari maistuu (suomentajana Riitta Virkkunen).

Zell am See on pikkukaupunki, joka elää suurelta osin hiihtoturismista: rauhaa rikkoo kuitenkin eräänä aamuna hiihtohissistä löytyvä amerikkalaispariskunta, joka on yön aikana jäätynyt kuoliaaksi, ja ilmeisesti nämä on tarkoituksella jätetty hissiin kuolemaan. Mutta ei motiivia, ei johtolankoja, ei mitään. 

Simon Brenner oli ollut poliisina tutkimassa tapausta aluksi, mutta juttu ei edennyt lainkaan, ja vâhân tämän jälkeen Brenner otti loparit, ja päätyi uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa vakuutusyhtiön palkkaamana yksityisetsivänä. Juttu ei nytkään ole juuri edennyt (ja asiaa ei auta Brennerin jahkailevuus ja horjuva keskittymiskyky), mutta kyllä jotain alkaa tapahtua...

Tarinaltaan tämä oli, no, ihan ok: varsinaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse, jutun etenemisessä sattumalla on ihan osuutensa. Miljöössä tuntuu pikkukaupunkilaisuus niin hyvässä kuin pahassa, pienellä huumorin vireellä, ja ehkä päähenkilössäkin on sympaattisuutta joidenkin lukijoiden makuun.

Mutta piirre, joka minua ärsytti, oli kerrontatyyli. Nimetön kertoja ei osallistu tapahtumiin, mutta kertoo kaikki tapahtumat suoraan lukijaa puhutellen, ja liioittelevan jutustelevalla ja rennolla tyylillä, vähän kuin joku selittäisi sinulle baarissa miten siinä Zell am Seen tapauksessa oikein kävi. Monesti olen kyllä viehättynyt conte-tyylistä, kerrotun tarinan fiiliksestä kaunokirjallisuudessa, mutta se toimii lähinnä lyhytproosassa, romaanimittaisena se kây nopeasti rasittavaksi, varsinkin kun tyyliä ei käytetä mitenkään hienovaraisesti...

Amerikasta katsottuna Zell on vain pikkiriikkinen piste. Jossain keskellä Eurooppaa. Mutta Pinzgausta katsottuna Zell on Pinzgaun pääkaupunki. Kymmenentuhatta asukasta, kolmekymmentä kolmituhantista rinnettä, viisikymmentäkahdeksan hissiä, yksi järvi. Ja usko tai älä. Viime joulukuussa Zellissä murhattiin kaksi amerikkalaista. Annas kun kerron.

Joten, luin mutta ei minulla jatkoon. Kirjan ovat lukeneet myös Margit ja Hannu.

Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kuitenkin kohdan 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista, se on ihan temaattisesti mukana kirjassa.

Hermann Hesse - Arosusi (klassikkohaaste)

Joskus aikoinaan käydyssä kirjakeskustelussa tämä kirja, Hermann Hessen Arosusi, tuli mainituksi klassikkokirjana, joka täytyy lukea mieluiten nuorena tai sitten ei ehkä ollenkaan. En ollut tuolloin mitään Hesseä lukenut, ja parikymppisenä en varsinaisesti etsinyt "kirjoja joita täytyy lukea nuorena", joten tuolloin jäi väliin. Ja sittemmin kirja on putkahdellut nimenä tietoisuuteen ihan kohtalaisen usein, ja muutamia muita Hessen kirjoja tuli luettuakin (ja niistä yleisesti ottaen pidettyäkin) mutta tästä ei oikein ikinä edes tullut selvyyttä mistä se edes kertoo, mitä se käsittelee tai mitä siinä tapahtuu. Se pysyi vain kirjan nimenä, joka tuli kovin usein mainituksi. Mutta tällaisia kirjoja vartenhan juuri on klassikkohaaste.

Olen joskus kuullut nyrkkisäännön lasten- ja nuortenkirjojen ikäsuosituksista: vähennä päähenkilön iästä kaksi vuotta, niin saat idean keskeisestä kohderyhmästä. Nyrkkisääntö on tietysti liian yksinkertainen toimiakseen kaikkiin, mutta kyllä se tuntuu aika usein toimivan...no, tämän kirjan päähenkilö Harry Haller kertoo kirjan alussa iäkseen 48 vuotta, eli jos tätä pitää nuortenkirjana, olen oikein sopivasti kohderyhmää, joten ehkä ihan hyväkin etten lukenut aiemmin.

Kirjasta (suomennos Eeva-Liisa Manner) suuri osa on siis Harry Hallerin kertomusta (joka on kehystetty muistiinpanoiksi, jotka esittelee julkaistavaksi vuokraemännän sukulaispoika), ja niin kuin Hessen kirjoissa vissiin useinkin, kertomuksen ytimenä on henkinen kasvu. Haller ei oikein paikkaansa maailmassa löydä, sivistyneenä korkealentoisena romantikkona jonka sisintä kuitenkin kaivaa eläin, jonka voi vaikka nimetä arosudeksi, tiukkana pasifistina ajassa, joka halajaa nationalistista kiihkoa ja joka juuri yhdestä maailmansodasta selvinneenä on halukkaasti tarttumassa uuteen, klassisistina keskellä jazzin räimettä (kirja ilmestyi siis alunperin 1927, mikä leimaa ajankuvia).

Olimmeko me vanhan Euroopan, vanhan hyvän musiikin, vanhan hyvän runouden tuntijat ja palvojat vain vähäinen joukkio komplisoituja houkkia, neurootikkoja, joille huomispäivänä naurettiin ja jotka saman tien unohdettiin? Oliko se, mitä me sanoimme "kulttuuriksi", hengeksi, neroksi, se mitä me pidimme kauniina ja pyhänä, oliko se pelkkä kummitus, joka ainoastaan meille, muutamille hupsuille narreille, merkitsi aitoa ja elävää ilmestystä? Eikö se ylimalkaan ollut koskaan aito ja elävä ollutkaan? Eikö se, minkä vuoksi me houkat henkeämme vaivasimme, ollutkaan mitään muuta kuin pelkkää harhanäköä?

Mutta keskellä le wrong generation -ahdistusta Haller kohtaa nuoren naisen Herminen, joka tutustuttaa Hallerin uusiin puoliin niin ulkoisessa kuin sisäisessä maailmassa, ja nämä myös sekoittuvat varsin hallusinatorisesti...

Tjooh. Omalla tavallaan ymmärrän hyvin sen suosituksen lukemisesta nuorena, tai että seuraavilla vuosikymmenillä tämä kirja leimautui vastakulttuurin suosimaksi kirjaksi, eksistentialistinen maailmantuska ja ideologinen ahdistus maailmassa joka ei vaan ymmärrä, oman paikan etsiminen jne varmaan kysymyksinä ja kokemuksina vetoavat varmaan hyvinkin nuoriin (vaikka nykynuorille tämän kuvasto ehkä tuntuu jo liiankin vieraalta), samoin kuin niiden lääkitseminen vaikkapa vapaalla seksillä ja huumeilla.

Hesse ammentaa ilmeisesti tässä omista tuntemuksistaankin (Haller lienee verhottu omakuva, ehkä Herminekin, ainakin nimillä leikitellään) ja tokihan tässä tuli mieleen myös jonkinlainen keski-iän kriiseily. Ja kun en itsekään ole ihan perinteisintä ja porvarillisinta elämänmuotoa itselleni saanut, tai valinnutkaan, niin toki hieman tunnen sympatiaa Halleria kohtaan; samalla on todettava että tältä kantilta katsottuna kirjassa riittää kyllä itseironisuutta, jos peilailla haluaa niin se ehkä onnistuu mutta samalla peilikuva näyttää kyllä aika kornilta...

Ja samalla kun söin ja join vahvistui minussa tunne siitä että olin viettämässä jäähyväisjuhlaani, suloinen ja hivuttava tunne eron kynnyksellä ratkaisuun kypsyvästä yhteenkuuluvaisuudesta entisen elämäni esineisiin ja pysähdyspaikkoihin. "Moderni" ihminen sanoo tätä sentimentaalisuudeksi; hän ei rakasta esineitä enää, ei edes kaikkein pyhintä tavaraansa, autoa, jonka hän ensi tilassa toivoo voivansa vaihtaa parempaan merkkiin ja muodikkaampaan malliin. Tämä moderni ihminen on terve, tarmokas, jyrkkä ja järkevä, verraton tyyppi kerta kaikkiaan; hän tulee selviytymään seuraavasta sodasta uskomattoman hyvin.  

Ja varsinaista synkistelyä tärkeämpää onkin sisäinen kehitys, paraneminen: Haller on epätasapainossa, monessa suhteessa platonis-kartesiaanisesti puhdasta henkeä ja henkisyyttä, askeettista irrottautumista ruumiista, jota kuitenkin vainoaa piilevä eläin joka ei jätä rauhaan, mutta puhdas heittäytyminen viettien vietäväksikään ei tunnu vaihtoehdolta...ja samalla tässä ristiriidassa ei asetuta eikä varmaan edes haluta asettua asketismin ja hedonismin välimaastoon sijoittuvaan laimean itsetyytyväiseen porvarillisuuteen, vaikka johonkin sellaiseen ollaankin ajoittain tunnettu kaipuuta. 

Ja tämä ristiriitaisuus pitää ratkoa, Hallerin tulla paremmin sinuiksi oman psykofyysisen kokonaisuutensa kanssa (ja Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen oppilaana toki suhtaudun tähän myönteisesti: en ehkä itse suosittelisi niin paljon huumeita ja vapaata seksiä, mutta tanssiminen on kyllä kiva juttu). 

Vaan erityisesti loppupuolen vaelluksesta maagisessa teatterissa tuli mieleen toinen kirja, jota ei muistaakseni nimeltä mainittu, mutta sen tekijä sen verran monta kertaa, että eiköhän Hesse sen ainakin tuntenut: Johann Wolfgang von Goethen Faust. Maagisen teatterin kohtaukset yltyvät sen verran filosofisiksi ja hallusinatorisiksi, että Faustin toisen osan vaikutus tuntuisi ilmeiseltä...mikä avaa sitten uusia kysymyksiä pohdittavaksi, onko Arosusi siis verhottu Faust-tulkinta ja jos, niin miten se on tulkittu, mitä Hesse tahtoo sanoa käytetyistä metodeista, ja jos viitataan nimenomaan Goethen versioon tarinasta, heijastaako esim. kirjan lopetus myös Goethea...

(Vähän tuli mieleen myös Heinrich Mannin Sininen enkeli, joskin tämä on ennemmin antiteesi sille.) 

Ok. Ei tämä nyt lukemistani Hesseistä kärkipäähän noussut, vähän korni (ja ehkä itsetietoisesti ja -ironisestikin ja tarkoituksella, ehkä se olemassaolon tyypillinen kornius, myös omakohtainen, on niitä asioita jotka pitää oppia hyväksymään paremman henkisen tasapainon nimissä) ja tavallaan ymmärrän ajoittain esitetyt syytökset kitschistä, vaan olihan tässä myös ihan kohtalainen määrä salaviisauttakin (josta ainakin osan ehkä ne vastakulttuurinuoret olivat ymmärtäneet väärin, ja Hesse itsekin on ilmeisesti pitänyt tätä eniten väärinymmärrettynä kirjanaan...)

Kannatti siis lukea, ja täytti näin mainiosti klassikkohaasteen tavoitteen.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa tämän vaikkapa kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja: Harrylle niitä ainakin esitetään, eri asia sitten haluakao kirjailija kohdistaa niistä jotkut lukijalle ja jos, niin mitkä.

Ja muita kokemuksia jakavat Hande, Jokke, Alma Kalmak...

----------------------------------------------------------

Klassikkohaasteessa on aina ilo olla mukana, pari kertaa on jäänyt välistä mutta aiemmin haasteen puitteissa olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin, Kultaisen vasikan ja Pinocchion. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.

Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin (kuten että luultavasti ei halua sitä lukea): tämänkertainen kattaus löytyy Kirjaluotsi-blogista.

Moritz Rinke - Madonnan kanssa luontaistuotekaupassa & muita tarinoita

Kirjailijalta jota en aiemmin tunne lyhytproosaa, näitähän tulee luettua.

 

Moritz Rinke on saksalainen kirjailija, tuotannossa on näytelmiä ja romaaneja, ja runsaasti Rinke on myös kirjoittanut lehtiin, reportaaseja, artikkeleja jne. Ja jonkin verran sitten myös lyhytproosaa: tämän kokoelman tekstit ovat tyyliltään varsin kolumnimaisia, kommentoiden ajankohtaisia aiheita tai omaa elämää varsin iloittelevaan, usein hieman absurdiin ja surrealistiseenkin sävyyn: lehtitausta näkyy kyllä, mutta en tiedä ovatko nämä tekstit ilmestyneet erillisinä missään (36 tarinan suomentajina on Turun yliopiston suomentajaseminaari, viisi oppilasta ja kaksi ohjaajaa). 

No, nämä ovat opintotarkoituksissa varmastikin hyvää materiaalia, koska ovat hyvin tiukasti kiinni saksalaisessa kulttuurissa, sen lukuisia puolia 2000-luvun alkuvuosina käydään läpi. Samalla luulen, että jos aihe ei ole lainkaan tuttu, niin tästä kirjasta ei kyllä saa kovin paljoa irti, niin tiukasti se on omassa maassaan ja ajassaan: itse asuin Saksassa juuri tuon 00-luvun puolivälissä eli jokin kosketuspinta joka jutussa oli vaikka kaikkia viittauksia en tietenkään tavoita, mutta luulen että esim. nykyhetken parikymppisille anti olisi hyvin niukka...

Ja, joo, minäkin nyt luin nämä mutta en voi väittää että suurempaa vaikutusta olisivat tehneet: tämä oli sellainen ihan kiva kolumnikokoelma kirjailijalta, joka tuntuu osaavan kirjoittaa sen verran että voisin vaikka jonkun näytelmistään lukea, jos niihin joskus törmään. 

Mutta myönnän että esim. Otto Rehhagel ei ole ollut ajatuksissani vuosiin, mutta muistin perukoilta kuitenkin heti pomppasi kun nimi mainittiin, ja joskus aikoinaan hullun lehmän tauti oli keskeinen kriisi uutisotsikoissa.  

Laitan kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota: ihan en tiedä kuinka suuri osa kirjasta on fiktiota, mutta osa.

Heinrich von Kleist - Mikael Kohlhaas

 

Uusi vuosi, uudet kirjat: tämä kirja on tietysti aloitettu jo viime vuoden puolella, mutta loppuun luin eilen. 

Heinrich von Kleist on saksalainen 1700-1800-luvun vaihteen kirjailija, jonka tuotanto luetaan romantiikan piiriin, vaikka tekijä itse pysyikin virtauksesta vähän sivussa, ja yleisesti ottaen ei elämänsä aikana juuri mainetta nauttinut, jälkimaine niin näytelmilleen kuin proosalleen on ollut suosiollisempi: tämän kirjan nimitarina, pitkä novelli Mikael Kohlhaas on mainittu aikakauden saksalaisista tarinoista parhaimpien joukkoon (tämän, kuten kirjan kolmen muunkin novellin, suomennos Elvi Sinervo).

Todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvassa novellissa 1500-luvun saksilainen hevoskauppias Mikael Kohlhaas on matkalla markkinoille, kun aatelinen junkkeri, jonka maiden läpi Kohlhaas kulkee, pysäyttää hänet vaatien virallisia matkustuspapereita, ja kun näitä ei ole (kun ei niitä ole koskaan ennen pyydetty), ottaa kaksi Kohlhaasin hevosta pantiksi, ne voi noutaa kun paperit on kunnossa. 

Perillä Kohlhaasille tulee selväksi, että junkkerin vaatimus on laiton, ja markkinoilta palatessa käy ilmi että renki, joka jäi hoitamaan panttihevosia on pahoinpidellen ajettu pois ja hevoset ovat huonossa kunnossa, pilattuja kovassa työssä. Kohlhaas yrittää virittää oikeusjuttua, mutta junkkerin suhteet ovat sen verran hyvät että juttu ei pääse etenemään käsittelyyn...joten Kohlhaas lähtee hakemaan oikeutta toisin keinoin, miekalla ja tulella. Ja tapahtumat eskaloituvat tästä hyvin reippaasti useamman maan väliseksi kriisiksi...

 

Vaikuttava novellihan tämä on, käänteitä ja jännitteitä riittää, ja tietysti hankalia psykologisia ja moraalisia pointteja. Kohlhaas hakee ehdottomin termein oikeutta, ja pysyy myös tiukasti tavoitteissaan ja vaatimuksissaan sortumatta liioiteltuun kostonhimoon koston itsensä vuoksi, ja on näin myös moraalisesti oikeutettu vaatimuksissaan...mutta menetelmät joilla sitä haetaan ovat toki huomattavasti liioiteltuja ja vääriä (kahden hevosen jupakan seurauksena kaupunkeja palaa, ihmisiä kuolee, sodat uhkaavat jne) ja vaikka Kohlhaas itse pysyisikin tiukasti oikeutetuissa vaatimuksissa, liikkeelle nousevat myös monet sellaiset tahot jotka eivät näin tee...ja toisaalta, kun väärät keinot ovat ainoa tarjolla oleva keino pyrkiä kohti oikeutta järjestelmässä, joka itsessään on korruptoitunut.

Eikä maailma ole ollenkaan niin paljoa muuttunut, että nuo kysymykset olisivat vanhentuneet, kansalaisaktivismi ja terrorismi esittävät monenlaisia vastauksia esitettyihin kysymyksiin, antamatta tyhjentävää vastausta.

Ja kirjallisesti tämä on tietysti myös jättänyt jälkiä: lukiessa huomasin että tarinahan on hyvin tuttu aiemmin lukemastani E.L. Doctorowin Ragtime-kirjasta, jonka henkilö Coalhouse Walker (jepjep) lainaa tarinan hyvinkin uskollisesti (ilmeisesti myös J.M.Coetzeen Michael K:n elämä viittaa tähän, mutta epämääräisemmin). 

Kirjan kolme muuta lyhyempää novellia, Markiisitar O, Maanjäristys Chilessä ja Kihlaus San Domingossa olivat ihan luettavia mutteivät juuri vaikutusta tehneet tai suuremmin vakuuttaneet. Kiinnostavinta oli tapahtumapaikkojen laaja kirjo ympäri maailmaa (Italia, Chile, Haiti). Nimitarina on lopulta syy lukea tämä kirja.

Helmet-haasteessa tämä kirja, erityisesti kun huomioi eri novellit, sopisi aika moneen kohtaan, mutta otetaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin, koska siitä kuitenkin on kyse.

Ferdinand von Schirach - Rikoksia

 

 

Saksalaisen lakimiehen Ferdinand von Schirach kirjasta olin kuullut kehuja (mutta myös että se ei ollut ihan toivottua huomiota ollut saanut, ollen yhtenä esimerkkikirjana "unohdetut kirjat"-paneelissa joku vuosi sitten), joten olin napannut tämän divarista ja nyt luin (suomennos Raija Nylander).

Tiiviissä kirjassa on yksitoista tarinaa, nimensä mukaisesti rikosjuttuja, joissa on mukana myös kirjailija puolustusasianajajana. Ja esipuhe, jossa kirjailija siteeraa setäänsä, tuomaria: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." Tämä on myös kirjalle sopiva motto, rikosten ohella puhutaan rikollisista ja uhreista, ja syyllisyydestä, rangaistuksista, oikeudesta jne. Ja vaikka asiat ovatkin monimutkaisia, kirjailija esittää niitä kuitenkin hyvin selkeästi etenevällä, melkein raportoivalla kielellä, tyyli on usein varsin esseistinen, mutta sympatioitakin kyllä liikutellaan...

 

Henkilöissä ja näiden tapauksissa on kirjoa, mukana on niin taparikollisia slummeista kuin yhteiskunnan ylempiä kerroksia...ja aika moni juttu on kyllä hyvinkin traagisia tai ahdistavia, mutta mukaan mahtuu myös joitain joissa asiat kääntyvät suhteellisesti ottaen hyvin. Ja rikosjutuissakin on vaihtelua, ja joskus keskeinen tapahtuma ei ole se rikos, ainakaan se johon kirjailija on linkittynyt asianajajana.

Jäin nyt kuitenkin miettimään juttujen todenperäisyyttä. Kirjailija tosiaan on mukana joka tarinassa, takakansi antaa ymmärtää, että nämä olisivat tositarinoita ja epäilemättä von Schirach on nähnyt ja kuullut kaikenlaista. Väritystä ja yksityiskohtein muuttelua tai sepittelyä on varmasti mukana, mutta mukana on myös joitain tarinoita, joiden laittamisesta kirjaan lakimies hyvin todennäköisesti päätyisi itse syytettyjen penkille, vähintään herjauksesta (ja joku juttu jonka seuraukset voisivat olla vielä suoraviivaisemmat kuin oikeusjuttu...), näissä kuitenkin mm. sanotaan varsin suoraan parin selvittämättä jääneen murhan tekijä...

Päädyn siis suhtautumaan näihin fiktiona, joka varmaankin jollain tasolla perustuu tai ainakin on inspiroitunut tositapahtumista. Mutta tämä ei minua haittaa yhtään, nämä olivat kiinnostavia, hyvin kirjoitettuja juttuja, ja mielelläni luen lisääkin. 

Bloggauksia löytyy: Kirjavinkit, Kirjavuorenpeikko, Marjatta, Hanna...

Friedrich Dürrenmatt - La visite de la vieille dame (Vanhan rouvan vierailu)

 

Olen pitänyt lukemistani Friedrich Dürrenmattin romaaneista, kolmesta blogannut, ja edeltävän Haaverin kanssa blogissa maininnut, ja tämä näytelmänsä vuodelta 1956 vaikutti myös kiinnostavalta (esitetty suomeksikin, joten käännös löytynee jostain vaikkei kirjaksi olisikaan tullut). 

Güllen on pikkukaupunki jossain pohjois-Sveitsissä tai etelä-Saksassa, pikajunat viilettävät ohi, teollisuuslaitokset ovat sulkeneet ovensa ja kaupunki on vajonnut köyhyyteen, kurjuuteen ja rappioon (vaikka muut alueen kaupungit kukoistavatkin). Mutta nyt kaupunkiin odotetaan vierailulle uskomattoman rikasta Claire Zahanassiania, vanhaa kasvattia joka lähti maailmalle neljäkymmentä vuotta aiemmin hivenen huonommissa merkeissä, mutta avokätistä avustusta odotetaan...

Ja toki sellainen on luvassa, rouva Zahanassian lupaa sadan miljardin lahjoituksen, 50 miljardia kaupungille ja 50 miljardia jaettavaksi kaupunkilaisten kesken...yhdellä ehdolla. Että oikeus toteutuisi ja vanha vääryys korjattaisiin, että mies joka aikoinaan vietteli ja hylkäsi hänet, Alfred Ill (nykyään kylän kauppias ja mainittu vahvaksi ehdokkaaksi seuraavaksi pormestariksi) kuolee. 

Pöyristettävä tarjous tietysti torjutaan, mutta Claire asettuu odottamaan...

Yleissävynä näytelmässä on musta komedia. Hahmot ja tilanteet on karrikoitu niin voimakkaasti, että tässä aletaan liipata tunnelmaltaan jo absurdia teatteria, Ionescoa ja muita, mutta Dürrenmattilla karrikointi ja liioittelu eivät ole itsetarkoituksellisia vaan ne palvelevat keskeistä moraalista dilemmaa, joka sekin on esitetty suorastaan karrikoidun selkeärajaisesti (mikä ei tietenkään vähennä sen vakavuutta). 

Dürrenmattin muissa kirjoissa näkynyt kaaosteoreettisuus, syyn ja seurauksen suhteet, tulee vastaan tässäkin: se mitä Alfred teki Clairelle neljäkymmentä vuotta aiemmin on toki tuomittavaa, mutta tapa jolla tuomiota haetaan on silti mittakaavassaan varsin eri luokkaa...

 

CLAIRE ZAHANASSIAN: La charité, Messieurs? Les millionaires peuvent se l'offrir. Avec ma puissance financière, on s'offre un ordre nouveau à l'echelle mondiale. Le monde a fait de moi une putain ; je veux faire du monde un bordel. Si on tient à entrer dans la danse et si on n'a pas de quoi casquer, il faut y passer. Et vous avez voulu entrer dans la danse. Les gens convenables sont ceux qui paient : et moi, je paie. Güllen pour un meurtre ; la prospérité pour un cadavre !

Mieleen tuli myös aiemmin lukemani trilleri Shield of Straw, jossa samaan tapaan tavattoman rikas henkilö hakee oman käden oikeutta lupaamalla valtavan rahasumman yhden henkilön kuolemasta...mutta siinä kyseessä oli suora palkkio tappajalle, kuka siinä sitten onnistuukaan. Tässä lahjoitus luvataan kollektiivisemmin, jolloin kukaan ei suoraan ryhdy toimiin mutta kaikki alkavat käyttäytyä kuin Alfredin kuolema olisi vain ajan kysymys...niinpä suuntaus onkin kohti kollektiivista väkivaltaa ja lähes rituaalista uhrausta René Girardin hengessä.  

Erinomaisen kutkuttava ja kiehtova teos siis kyseessä: komedian absurdius ja mustuus ei varmastikaan kaikkiin vetoa mutta minuun kyllä, ja kaikessa on kuitenkin moraalinen pointtinsa, joka on liian hankala että sitä voitaisiin esittää tendenssimäisesti...pidin ja jatkanen siis Dürrenmattin lukemista jahka sopivasti käsiini saan. 

Helmet-haasteessa voisin ottaa tällä kohdan 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Hermann Hesse - Rosshalde

 

Joku vuosi sitten luin joitain Hermann Hessen kirjoja, ja sen verran ovat kiinnostaneet että lisää pitää.

Mutta en nytkään tartu niihin varsinaisesti maineikkaimpiin teoksiinsa, tämä romaani on käsiin tullut silloin joskus kun edellisen kerran Suomessa kävin...ja näin jouluaikaan luen sitten keskelle kesää sijoittuvan romaanin (suom. Aarno Peromies)

Kirjalle nimen antava Rosshalde on kartano, jossa asuu maineikas taidemaalari Johann Veraguth vaimonsa Adelen ja pienen poikansa Pierren kanssa. Tai kanssa ja kanssa...taiteilija majailee nykyään sivurakennuksessa ateljeen yhteyteen rakennetuissa huoneissa, rouva taas varsinaisessa, ylisuuressa, talossa, ja välit ovat varsin jäähtyneet ja etäiset: perheen vanhempi poika Albert, joka pitää voimakkaasti äitinsä puolta, on lähetetty sisäoppilaitokseen, Pierre taas ei puoltaan valitse.

Ja Pierre onkin ainoa syy, joka vielä pitää Veragutheja edes samassa pihapiirissä ja virallisesti perheenä, kumpikaan ei halua luopua Pierrestä. Mutta vaikka taiteilijana Johann onkin yhä taitavampi, on selvää että yksityiselämä on pahasti hunningolla, staattisessa solmussa joka ei ole hyväksi kellekään...tämän huomaa myös vieraileva ystävä joka kutsuu Johannin luokseen Intiaan, mutta tilannetta järkyttää myös Pierren äkillinen vakava sairastuminen...

Edellisiin lukemiini Hesseihin verrattuna tässä on tuttuja elementtejä, taiteilija kesäisessä miljöössä, ajautuminen umpikujaan tavalla joka suorastaan vaatii kriisiä, tunnistettavasti on sama kirjoittaja...noihin lukemiini verrattuna tässä pysytään kuitenkin tiukasti realismissa, tyyliltään siis kuitenkin aika romanttishenkisessä, mutta fantastista ainesta ei ole mukana.

Hessen hehkuvaan miljööseen oli taas kerran hyvin miellyttävä sukeltaa, vaikka noin tarinana tämä nyt ei kuitenkaan suurta vaikutusta tehnyt vaikkei mikään sinänsä vialla ollutkaan.

Elfriede Jelinek - Ce qui arriva après le départ de Nora (Mitä Noran lähdön jälkeen tapahtui)

 

Kovin paljoa ei itävaltalaisen Elfriede Jelinekin tuotantoa ole kai suomennettu, mutta jotain, myös laajaa näytelmätuotantoaan. Muttei tätä, esikoisnäytelmäänsä vuodelta 1979, mutta ranskaksi oli kirjastossa tarjolla.

 

Kirjan nimi kertoo jo lähtötilanteen, eli tässä kirjoitetaan jatkoa Ibsenin Nukkekoti-näytelmälle: Nora Helmer on jättänyt perheensä ja valmistautuu uuteen itsenäiseen elämään, ensin tehtaalle töihin ja sieltä päätyy uusille urille...

Kun jatkoa kirjoitetaan ja Ibsenin henkilöitä käytetään, niin Nukkekoti on hyvä olla nähty tai luettu että ainakin perustapahtumat ja keskeinen problematiikka on tuttua, vaikka Jelinek kirjoittaakin eri tyylillä ja kommentoi omalla teoksellaan nimenomaan problematiikkaa, ei sinänsä yksittäisia tapahtumia, ja on sijoittanut näytelmänsä ennemmin 1920-luvulle, joskin näytelmäohjeissa sanotaan että myös futuristista puvustusta voi käyttää, historiallistista naturalismia ei tavoitella.

 

Nora. Je voulais, grâce à mon travail, passer du rang d'objet à celui de sujet. Peut-être pourrais-je, sous les traits de ma personne, apporter un peu de lumière dans une usine lugubre.

Chef du personnel. Nos espaces de travail sont lumineux et bien aérés. 

Nora. Je veux porter haut la dignité humaine et le droit fundamental à un libre épanoussement de la personnalité.

Chef du personnel. Vous ne pouvez rien porter car vous avez besoin de vos mains pour des choses plus importantes.

Nora. Le plus important, c'est que je devienne un être humain.

 

Eikä naturalismia muutenkaan. En ole Jelinekiä lukenut joten en myöskään mieltänyt erityisen humoristiseksi, mutta tämä näytelmä kyllä tihkuu ironiaa, ja etäännyttämistä harrastetaan kyllä runsaasti, liekö Brecht-vaikutusta...Ibsenin näytelmä mainitaan näytelmän sisälläkin muutamaan kertaan, ja henkilöt puhuvat usein varsin fraseeraten, iskulauseita ja aforismeja pudotellen, eli keskustelulla ei tavoitella realistista sävyä...mutta jo ensimmäinen kohtaus, jossa tehtaan työhönottohaastattelussa Nora vastailee henkilöstöpäällikön kysymyksiin hyvää-päivää-kirvesvartta-tyylisesti Itsenäisen Naisen Voimaantumislausein, huvitti kyllä ja jatkoa tuli näytelmän mitalta...

Weygang. Le capital est la seule chose qui aspire sans cesse à sa reproduction et qui n'y perd rien en beauté, tandis que les femmes qui travaillent assidûment à leur reproduction voient souvent leur apparence subir des dommages.

Nora. Mais je ne prévois pas d'enlaidir mon apparence.

Weygang. Ma rousserolle saura-t-elle être responsable? Être pour moi une vraie partenaire? La femme partenaire est une femme qui commence à être à la mode.

Niin, mitä tässä sitten sanotaan Noran problematiikasta? Nora ehtii olla paljon muutakin kuin tehdastyöläinen, ja menestyäkin. Mutta samalla riippumatta siitä minkä roolin hän ottaa, menestyvän bisnesnaisen tai SM-dominan, niin kauan kuin hän pitää kiinni vain yksilöllisestä emansipaatiostaan porvarillisuuden puitteissa, ei vapautuminen kapitalismin nukkekodista ole mahdollinen, kapitalistisessa jârjestelmässä ei ole mahdollista olla muuta kuin miehisen ylivallan herttainen pelinappula riippumatta siitä millaista valtaa yksilö kuvittelisi käyttävänsä (arvatkaa minkä puolueen jäsen Jelinek oli).

Tätä lukiessa mieleen tuli kysymyksiä näistä uusista hyvin esillä olevista kirjoista tyyliin Historian jännät naiset, Naiset joita ajattelen öisin jne, joissa esitellään huomattavia historiallisia naisyksilöitä. Huomattavia yksilöitä korostava suurmies-malli on romantiikan ajan suosiossa ja sieltä jäänyt kummittelemaan olematta kuitenkaan vailla ongelmia, eivâtkä ne ongelmat varmaan katoa sillä, että suurmies olisikin vaihteeksi suurnainen. 

Mitä mieltä Jelinek vuonna 1979 olisi tästä ilmiöstä ja edustaako se todella emansipaatiota, mitä mieltä Jelinek on asiasta nyt? Mitä mieltä minä olen, mitä mieltä sinä?

(okei, kun asiaa pohdin...vaikka suhtaudunkin hyvin epäluuloisesti sekä individualismin ylikorostukseen että kapitalismiin, olen kuitenkin henkilökohtaisen kilvoittelun kannattaja, ja tätä kautta en jaa näytelmän näkemyksiä. Mutta kiitän näytelmää kysymyksestä)

---------------------------------------------------------

Shakespearen sisarukset -lukuhaasteesta saan tällä täyteen osion joka kyseisen haasteen inspiroi, eli tämä on viides haasteeseen lukemani naiskirjailijan näytelmä (myös kirjailijat joita en ole lukenut aiemmin tulee tässä täyteen). Mutta aikeissa on kyllä vielä lisää lukea...

Kathrin Gerlof - Vaikeneminen

Satunnaisia poimintoja kirjailijoilta joista en ole kuullut: tämä on saksalaisen Kathrin Gerlofin esikoisromaani, alkuteos vuodelta 2008 (ja kirjassa Itä-Saksa on yhtaikaa selvästi menneessä ja yhä jatkuvasti näkyvissä) ja Anne Muurosen suomennos pari vuotta myöhemmin (Lurran tuotantoa olen joitain lukenut aiemminkin, mikä veti tämänkin pariin).

En usko että Teuermann elää vielä. Ja olen varma, että tulen kaipaamaan häntä. Kaipaan häntä jo nyt.

Markov valmistelee väitöskirjaansa pikkukylässä, ja eräänä päivänä hän tapaa metsässä Teuermannin, hukassaolevan tuntuisen myyntiedustajan jolla on pakonomainen tarve kertoa tarinoita ja jonka mielestä niin kauan kuin on tarinoita kerrottavana, on elossa. Markov pitää aluksi tiettyä etäisyyttä, mutta tarina, erityisesti se pitempi miksi Teuermannilla ei ole enää perhettä eikä toimitusjohtajan pestiä, vetää mukanaan ja kahden henkilön välille muodostuu omanlaisensa, varsin omalaatuinen ihmissuhde jossa ei ikinä selvitetä toistensa etunimiä ja jossa pohjan muodostaa tarinoiden kertominen ja kuuntelu (ovatko tarinat totta vai eivät, sitä on aina varsin vaikea selvittää) mutta jossa on kuitenkin vahva ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden side.

Pieni perintö takataskussa lähtisivät he kaikki sen sileän tien toimistosta eivätkä tulisi koskaan takaisin. Miten tällainen maailma pysyy koossa. Miten pysyy koossa yritys, joka koostuu ihmisistä, jotka odottavat vain ihmettä voidakseen lähteä tiehensä.

Tämän suhteen ympärilla on myös kommentointia yhteiskunnasta ja erityisesti työelämästä: Markovin väitöskirja käsittelee johtamisperiaatteiden semantiikkaa, ja myöhemmin hän työskentelee erään yrityksen sisäisessä viestinnässä, ja työelämän kuvaus on korostetun epäinhimillistävää, vieraannuttavaa, byrokraattista. Toimiston puiseva arki josta kaikki vain haluavat pois, pienet valtapelit ja kaiken pohjimmainen merkityksettömyys...

Kirjassa näiden käsittely jää jokseenkin irralliseksi, kuin tässä olisi kahden kirjan aiheet jotka on nyt nidottu yhteen. Yhteys on, vaikka sen kehittely tuntuukin jääneen vähän kesken...
Eräs Markovin kollega kertoo kuinka sai lahjaksi päiväkirjan, mutta kun alkoi sitä kirjoittaa huomasi kuinka vähän hänellä on kirjoitettavaa, päivät toistuvat samanlaisina loputtoman tylsistyttävinä, ja tämän tajuaminen pakottaa irtisanoutumaan, sillä mikä tahansa on parempaa kuin tämä tarinattomuus. 
Ja toisaalta Teuermann on heittäytynyt oravanpyörästä ulos, lähtien elämänvalinnoillaan arvottamaan jotain täysin muuta kuin ennen, tärkeää on tehdä sellaista jossa saadaan ja kerrotaan tarinoita, silloinkin kun ne olisivat banaaleja (ei pidä luulla että Teuermann olisi joku iloinen hippi, päinvastoin varsin kyyninen tapaus, mutta kuitenkin arvaamattoman eksentrinen), ja vetää tälle tielle myös Markovin...

Mietin kuitenkin että nämä aiheet tuntuvat tulleen yhä enemmän esiin, ihmisen olemassaolo tarinoivana yksilönä, ja tavoilla joita tässä kirjassa ei käsitellä. Autofiktio on tullut niin keskeiseksi kirjallisuusmuodoksi että se alkaa joitain jo suoranaisesti kyllästyttää, journalismissa tunnutaan entistä enemmän suosivan ihmisten typistämistä näteiksi tarinoiksi, kirjailijoista tehtävissä jutuissa kiinnostaa enemmän kirjailijan henkilö ja hänen tarinansa kuin jotkut sivuseikat kuten kirjoitetut kirjat, ja sosiaalisessa mediassa kerrotaan kilpaa tarinoita, ja huomiotalouden algoritmilait ovat armottomat...

Olemme todellakin tulleet aikaan jolloin niin kauan kuin ihmisellä on tarinaa kerrottavana, hän on olemassa, ja siinä missä se saattaisi ehkä näyttäytyä vastavoimana epäinhimillistävälle, vieraannuttavalle työpaikkahallintotalouselämälle, näyttää narraatiokapitalismikin kyllä pystyvän olemaan vieraannuttavaa ja epäinhimillistävää. Onko modernilla ihmisellä lopulta ulospääsyä?


Kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Anneli, Ulla

Olin ottanut tämän luettavaksi täsmäosumaksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta tässä olikin kirjan perustavassa kohtauksessa erinomainen osuvuus kohtaan 13. Kirjassa eksytään, joten otan sen.