Lauri Pohjanpää - Sielukellot

Minulla on nyt vähän huono tuuri Lauri Pohjanpään kanssa. Aikoinaan luetussa Meren kaupungissa oli ansioita, ja Suomen Runotar -antologian valinnat ovat toimivia (tunnetuimpana "kaksi vanhaa, vanhaa varista...") mutta edellinen lukemani Ristiritari ei uponnut yhtään, eikä tämä Sielukellotkaan sen enempää ilahduttanut.

Kiinnostava piirre näissä lukemissani kirjoissa on, että ne ovat vahvasti temaattisia, kukin kokoelma on yhtenäinen (ja sellaisilta vaikuttavat myös jotkut joita en ole lukenut) mutta teemoja ei ole toistettu. Tällä kertaa teemana on uskonnollinen, kristillinen runous: rukouksia, mietiskelyjä, faabeleita (ja kun 20-luvulla ollaan niin pysytään vielä selvän mitallisena).

Teema tietysti kiinnosti ja sen perusteella tämän myös luettavaksi otin, mutta kun olen lukenut hyvääkin kristillistä runoutta, niin tästä sitä löytyi kovin niukasti, ennemmin Pohjanpää laittaa tässä klisettä kliseen perään ja ajatusten ja tuntemusten ilmaisuissa ollaan kovin, no, itsestäänselviä. Jotkut osat ehkä menisivät helppouteen ja turvallisuuteen nojaavana käyttörunoutena, joku ehkä virtenäkin, mutta lukijana halusin kyllä jotain enemmän...

Tätä alleviivaa muutama mukaan otettu käännösruno, joista katkelma Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulusta on heittämällä kirjan säväyttävin teksti. Ja kiinnostavasti Pohjanpään omistakin runoista yksi kiinnostavammista käsitteli pyhää Franciscusta, joskin mietin oliko se runomuotoon sovitettu osa Franciscuksen legendoista ennemmin kuin Pohjanpään oma narratiivi...

Tulipa luettua, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (ollaan niin joulussa kuin pääsiäisessä...)

Kiitosvirsi

Yön, päivän tulla annat,
suot myrskyt, tyvenet,
sa Herra, kaadat, kannat,
suot riemut, kyynelet,
suot tuskan vailla pohjaa,
suot armon auringon, -
kaikk', kaikki tahtos ohjaa,
sun kiitos olkohon.

Sun, Herra, rakkauttasi
sun tekos julistaa
ja valtasuuruuttasi
sun ihmees ilmoittaa.
Kuin syleilyssään kantaa
maat, meret äärettyys,
niin vailla rajaa, rantaa
on armos iäisyys.

Niin päivän iki-hyvyys
kuin loiste tähtivyön,
niin korkeus kuin syvyys
ja harput myrsky-yön,
ne kiittää sadoin kielin
sun nimes kunniaa,
myös meidän hartain mielin
suo sitä kirkastaa.

Lauri Pohjanpää - Ristiritari

 

Hasardivalintoja, tämä taisi olla jostain ilmaishyllystä (ja kappaleen kunto ei ole kovin priimaa, kuten kuvasta näkyy). Mutta runoutta voi toki aika vilkaista, ja runoilija Lauri Pohjanpää on ainakin nimenä tuttu, olinkohan lukenut aiemminkin (huomaan että olin, ja ihan positiivisessa hengessä).

Mutta tämä varhaisemman tuotannon edustaja vuodelta 1920 ei nyt tosiaankaan vakuuttanut. Tyyli on hyvin klassinen riimirunous, ja ajankohta näkyy hyvin, useampi runo liittyy sisällissotaan (tai kapinaksi Pohjanpää sitä kutsuu), ja maailmansota, jääkärit jne näkyvät runokuvastossa runsaasti, ja verrokiksi haetaan vähän kauempaakin historillaisia sotaretkiä, kuten kirjan nimi kertoo. 

 

Sävy on hyvin mahtipontisen ylevä, suuri kohtalo ja uhri ja kaikkea sellaista...ja sitten kun mukaan tulee muutama runo jossa taas valitellaan sodan kärsimyksiä ja kauheutta ja kauhistellaan kuinka moiseen joudutaan, näiden kahden viestin välinen ristiriita on ihan vaan korni. Ymmärrän että runoilijalle saattaa tulla mielenmuutoksia ja hyvinkin jyrkkiä aatteiden muutoksia, tiedän kirjailijoita joilla moista näkyy, mutta yleensä ne mielenmuutokset tulevat kirjojen välissä, ei yllättäen sivulla 51.

 

Muutamia juhlatilaisuuksiin tai jollekin henkilölle omistettuja runoja löytyy myös, ja varmaan ne alkupuolenkin mahtipontisissa sotarunoissa ovat myös juhlatilaisuuksissa esitettyjä, sellaista käyttörunoutta...

Mutta samalla on todettava että myöskään sanankäyttäjänä Pohjanpää ei tässä vakuuta: olen taitavia mitallisen runon osaajia sen verran lukenut, että voin sanoa että tässä sitä ei ole, niin sanankäytön kuin kuvastonkaan osalta: juurikin varsin mitätöntä käyttörunoutta joka on ehkä jossain vaiheessa sopinut juhlistamaan juhlatilaisuuksia muttei sen enempää. 

Havaitusti Pohjanpää teki myöhemmin parempaa, tämän kokoelman voi ihan suosiolla jättää lukematta.

 

Tuhlaajapoika (ote)

 

Ma pelkäsin Sua ja vapisin Sua

ja pakenin aina kun kutsuit mua -

yli pääs oli pilvi Siinain,

löi suustas salamat tuomion,

vihas tuli oli ankaran armoton

kuin lieska helvetinpiinain.

Mut elämää huus ja vapauttaan

öin päivin takoen kahlettaan

syke vereni kuohuvan - nuoren.

Näin kaukana kuin sadun - loistavan 

ma jalkaini alla maailman

kuin huipulta korkean vuoren.

Unen hohdosta hopeiset virrat sous,

tarun välkkeestä kaupungit kultaiset nous,

näky huumasi ja hulluutti pääni.

- Miks riudut turhaan ikävään?

Ota omas, tule onneas etsimään!

soi kutsuin ja kiehtoen ääni.

Ma tahdoin onneni valloittaa

ja mun oli kaunis ja ihana maa -

sen syöksyin suuriin kyliin.

Kuin unessa kuljin ja hymyssäsuin

ohi ihmeitten, läpi seikkailuin.

Nyt onnenhurma syliin!