Lauri Pohjanpää - Ristiritari

 

Hasardivalintoja, tämä taisi olla jostain ilmaishyllystä (ja kappaleen kunto ei ole kovin priimaa, kuten kuvasta näkyy). Mutta runoutta voi toki aika vilkaista, ja runoilija Lauri Pohjanpää on ainakin nimenä tuttu, olinkohan lukenut aiemminkin (huomaan että olin, ja ihan positiivisessa hengessä).

Mutta tämä varhaisemman tuotannon edustaja vuodelta 1920 ei nyt tosiaankaan vakuuttanut. Tyyli on hyvin klassinen riimirunous, ja ajankohta näkyy hyvin, useampi runo liittyy sisällissotaan (tai kapinaksi Pohjanpää sitä kutsuu), ja maailmansota, jääkärit jne näkyvät runokuvastossa runsaasti, ja verrokiksi haetaan vähän kauempaakin historillaisia sotaretkiä, kuten kirjan nimi kertoo. 

 

Sävy on hyvin mahtipontisen ylevä, suuri kohtalo ja uhri ja kaikkea sellaista...ja sitten kun mukaan tulee muutama runo jossa taas valitellaan sodan kärsimyksiä ja kauheutta ja kauhistellaan kuinka moiseen joudutaan, näiden kahden viestin välinen ristiriita on ihan vaan korni. Ymmärrän että runoilijalle saattaa tulla mielenmuutoksia ja hyvinkin jyrkkiä aatteiden muutoksia, tiedän kirjailijoita joilla moista näkyy, mutta yleensä ne mielenmuutokset tulevat kirjojen välissä, ei yllättäen sivulla 51.

 

Muutamia juhlatilaisuuksiin tai jollekin henkilölle omistettuja runoja löytyy myös, ja varmaan ne alkupuolenkin mahtipontisissa sotarunoissa ovat myös juhlatilaisuuksissa esitettyjä, sellaista käyttörunoutta...

Mutta samalla on todettava että myöskään sanankäyttäjänä Pohjanpää ei tässä vakuuta: olen taitavia mitallisen runon osaajia sen verran lukenut, että voin sanoa että tässä sitä ei ole, niin sanankäytön kuin kuvastonkaan osalta: juurikin varsin mitätöntä käyttörunoutta joka on ehkä jossain vaiheessa sopinut juhlistamaan juhlatilaisuuksia muttei sen enempää. 

Havaitusti Pohjanpää teki myöhemmin parempaa, tämän kokoelman voi ihan suosiolla jättää lukematta.

 

Tuhlaajapoika (ote)

 

Ma pelkäsin Sua ja vapisin Sua

ja pakenin aina kun kutsuit mua -

yli pääs oli pilvi Siinain,

löi suustas salamat tuomion,

vihas tuli oli ankaran armoton

kuin lieska helvetinpiinain.

Mut elämää huus ja vapauttaan

öin päivin takoen kahlettaan

syke vereni kuohuvan - nuoren.

Näin kaukana kuin sadun - loistavan 

ma jalkaini alla maailman

kuin huipulta korkean vuoren.

Unen hohdosta hopeiset virrat sous,

tarun välkkeestä kaupungit kultaiset nous,

näky huumasi ja hulluutti pääni.

- Miks riudut turhaan ikävään?

Ota omas, tule onneas etsimään!

soi kutsuin ja kiehtoen ääni.

Ma tahdoin onneni valloittaa

ja mun oli kaunis ja ihana maa -

sen syöksyin suuriin kyliin.

Kuin unessa kuljin ja hymyssäsuin

ohi ihmeitten, läpi seikkailuin.

Nyt onnenhurma syliin!