Ross MacDonald - The Galton Case

Dekkarivaihe päällä: jo kolmas peräkkäinen lajityyppiin laskettava kirja.

Mielessä on ollut lukea lisää näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä dekkareita ja noiria, Hammett on tietysti laajasti tuttu, Chandleria olen lukenut muutamia, ja muitakin yksittäisiä...ja tietysti sitten etäämpää lajia tulkitsevaa Jean-Patrick Manchettea. 

Tämä Ross MacDonald on yksi useammin mainituista, ja The Galton Case osui sopivasti käteen (ja on ilmeisesti tekijänsä maineikkaimpia teoksia, eli varmaan sitten edustava).

I wondered if we were doing him a favor. The Galton household had hot and cold running money piped in from an inexhaustible reservoir. But money was never free. Like any other commodity, it had to be paid for.

Yksityisetsivä Lew Archer saa tehtävän hyvin rikkaalta ja sairaalta leskirouva Galtonilta: parikymmentä vuotta sitten tämä riiteli poikansa Anthonyn kanssa (aiheena tämän epäsopiva morsian joka odotti jo jälkikasvua), ja Anthony poistui paikalta ovet paukkuen eikä tästä ole mitään kuulunut sen jälkeen...mutta nyt rouva Galton haluaa tehdä sovinnon poikansa ja tämän potentiaalisen perheen kanssa. Mutta tietysti nämä pitäisi löytää...

Ja eipä siinä kauaa aikaa mene, että jotain jälkiä alkaa löytyä, samoin löytyy nuori mies joka vaikuttaa olevan Anthonyn poika...mutta onko todella? Ja miten läheisesti rouva Galtonin lakimiehen, joka Archerin palkkasi, miespalvelijan kuolema liittyy juttuun?

 

Chandler-vaikutteita kirjassa on, mutta ihan samalla tavalla kirja ei uhku tyyliä ja asennetta: vähän heitetään herjaa mutta tyyli pysyy kuitenkin selvästi hillitympänä. MacDonald vetää kirjoittaa selvemmin juonta, ja kirjoittaa sitä muuten hyvin: myönnän, että joskus olen tuskastunut kovin labyrinttimaisesti eteneviin noir-juoniin, jossa episodien liittyminen toisiinsa on usein aika väljää. Tähän verrattuna MacDonaldin tarinanrakennus on selkeää: perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin kohtalokkaan kujanjuoksun takana onkin laadukkaan arvoitusdekkarin tiukan arkkitehtoninen rakenne. 

 

Ja vaikka kovin psykologisoivaksi ei mennäkään, on näissä ihmiskohtaloissa kuitenkin elävyyttä ja draamaa. Kyösti Salovaaran blogista tulee ilmi että kirjailijalla on omassa elämässäkin ollut kokemuksia hajoavista perheistä ja karussa olevan jälkikasvun etsinnästä, ja se kyllä heijastuu kirjaan, tässä on sellaista realistisen arkista melodraamaa ja traagisuuttakin: henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan ymmärrettäviä ja sympaattisiakin.

Tekisi mieli sanoa, että tämä on dekkarilajityypissä hyvin kypsä teos: se ei toteuta suuria innovaatioita, mutta on erinomaisen tasapainoinen ja yhdistelee onnistuneesti alalajien hyviä piirteitä. Luulenpa että MacDonaldia pitää lukea lisää.