Klassista brittiläistä arvoitusdekkaria: Patricia Wentworth oli Agatha Christien aikalainen ja usein tähän verrattu, ja kyllähän ilmeisiä yhtäläisyyksiä ilmenee...varsinkin kun suosikkisankarinsa Maud Silver, vahva kotiopettajatar, joka on ryhtynyt ratkomaan rikoksia, muistuttaa aika paljonkin Christien neiti Marplea (hahmot syntyivät varsin lähekkäin, neiti Marplen ensiesiintyminentapahtui joulukuussa 1927 julkaistussa novellissa, neiti Silverin taas 1928 julkaistussa romaanissa, eli hahmot ovat saattaneet syntyä toisistaan riippumatta, ja onhan hahmoissa toki eroja).
Tämä kirja on julkaistu 1945, ja tapahtumat sijoittuvat uuteenvuoteen 1941-42, eli sota on näkyvästi taustalla. Rikkaan liikemiehen James Paradinen toimistosta on kadonnut nippu tärkeitä sinikopioita, ja ainoastaan joillain perheenjäsenillä on ollut tilaisuus varkauteen. Niinpä uudenvuodenillallisilla, joissa on paikalla lähisuku, herra Paradine yllättää vieraat ilmoittamalla suuren paheksuntansa perheenjäsenen, jota ei halua tässä nimetä, petollisuudesta, hän tietää kyllä kuka tämä petollinen henkilö on, ja odottaa työhuoneessaan keskiyöhön saakka tämän tulevan tunnustamaan tekonsa, jolloin herra Paradine lupaa olla armollisempi kuin muuten olisi.
Muu perhe on tietysti hyvin järkyttyneitä, ja vielä suurempi järkytys odottaa seuraavana aamuna, kun herra Paradine on kuollut pudottuaan keskiyöllä parvekkeelta, ja vaikuttaa siltä että hänet on työnnetty kuolemaan...
Eli siis varsin perinteinen joku-tästä-joukosta-on-murhaaja (perinteisesti palvelusväki jää epäilysten ulkopuolelle, mutta perinteisesti ovat myös nähneet ja kuulleet yhtä ja toista), ja tietysti henkilöiden välillä on monenlaisia skismoja (ynnä perinteinen rakkauspari joka kirjan aikana päätyy yhteen) ja useallakin henkilöllä on jotain salattavaa...ja tätä sotkua tulee selvittämään neiti Silver juttelemalla, kutomalla ja esittämällä huomioita.
Jees, omalla tavallaan siis hyvinkin perusdekkari, jossa perinteisestä asetelmasta kudotaan sujuvia juonenkäänteitä ja koukkuja, ja asiat päätyvät siististi loppuun.
Samalla on kuitenkin todettava, että tässä kirjassa Wentworthin henkilökuvaus ei oikein vakuuta. Christie ei tietenkään myöskään juuri syvällisiä henkilöitä kirjoittanut, suurin osa kirjojensa henkilöistä on tyyppejä, kliseitä, vähän karikatyyrimaisia, mutta silti niihin yksinkertaisiin hahmoluonnoksiin on saatu puhallettua sen verran henkeä, että henkilökuvaus täyttää tarkoituksensa.
Tässä kirjassa epäiltyjen ensemblessä yksi henkilöistä on niin ohimenevästi mukana että melkein unohtuu että on sellainenkin tyyppi on paikalla, pari muutakin jää varsin hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pari hahmoista ovat ihan vaan käveleviä yksioikoisia kliseitä. Vähän parempi henkilökuvaus ulottuu vain pariin henkilöistä.
(pidin myös merkillisenä kuinka, no, välinpitämättömän viileästi herra Paradinen kuolemaan suhtauduttiin, suremista oli niin niukasti että tuntui kuin kaikki henkilötkin olisivat tietoisia olevansa mukana perinteisessä genrefiktiossa ja näyttelisivät vain roolejaan...)
No, sujuvasti tämän luki vaihteluna joillekin edeltäville raskaammille teoksille, eikä tämä nyt huonoimmasta päästä ollut lukemieni klassisten arvoitusdekkarien joukossa, mutta aika kaukana myös siitä paremmasta päästä...
