Jiipu Uusitalo - Pimeän rihmasto

Olen viime kuukausina lueskellut Jiipu Uusitalon sarjakuva-albumeja (Okanaamio, Kukkaisruoska, Itämisen ihme, Puupenni...), ja niissä tekijällä on ollut tunnistettava tyyli: voimakkaan symbolinen, usein surrealistisen unen- ja sadunomainen piirrostyyli hyvin kirkkailla väreillä. Ja sisällöllisesti taas suunnataan filosofisen infosarjakuvan suuntaan: erityisesti tekijää näkyy kiinnostavan vallan problematiikka sen eri muodoissa. Albumeissa on toistuvat vakiohahmot, mutta eivät nämä mitenkään hahmo- tai juonivetoisia sarjoja ole, mutta eivät myöskään pelkkiä puhuvia päitä, sarjakuvan mahdollisuuksia käytetään täysillä.

Edellisiin verrattuna tämä Pimeän rihmasto oli varsin yllättävä: värit ovat poissa, ja infosarjakuvankin piirteitä on niukemmin esillä, tässähän kerrotaan psykologista kauhutarinaa. Mutta on tämä silti tekijänsä teos: kuvasto on yhä varsin unenomaista ja symbolista, mustaa käytetään kuin värejä, ja filosofista otetta on yhä paljon mukana. 

Tällä kertaa kiinnostuksen kohteena on psykologinen vallankäyttö. Yksi vakihahmoista, Kolja, pakenee ahdistusta metsään, siellä asuvan parantajan Raide-Jaskan luo: tämän terapia etenee freudilaisen psykoanalyysin ja shamanismin hengessä, mutta toki tulee selväksi että Raide-Jaskakaan ei ole ihan kauhean vakaa persoona, joten Koljalla on selvittämistä myös mikä on suhteensa terapeuttiinsa ja terapiaansa...

Vallankäytön problematiikka on siis mukana tässäkin. Mutta siinä missä joissain aiemmissa käsitteltyissä vallan epätasapaino on ihmisten suhteita määrittävä piirre ja usein rakenteellista, tässä epätasapaino syntyy aktiivisemmin ja tietoisemmin. Terapiasuhteessa Raide-Jaskalla on valtaa Koljaan, koska Kolja sallii sen: miksi? Ja olisiko sitten parempi, että terapiasuhdetta ei syntyisi, että Kolja märehtisi omia ongelmiaan varoen avautumasta kenellekään? Missä kohtaa vallankäytön rajojen pitäisi mennä? (ei liene epäselvää, että tässä tarinassa ne ylitetään, vaikka toisaalta, kuinka paljon kenenkin toimesta...no, lukekaa mitä albumissa tapahtuu)

Varsin synkretistisessä hengessä paljon ammennetaan niin Freudista kuin shamanismista, mutta kiinnostavana elementtinä huomioin myös kristillisten mystikkojen vaikutuksen: Mestari Eckhartin apofaattinen teologia sotkee Saatanankin pasmat, mutta erityisesti teoksessa näkyy espanjalainen karmeliitta Ristin Johannes, jonka ajatukset sielun pimeästä yöstä ovat tulleet usein viitatuksi mystiikan peruskäsitteistöksi. 

Koljalla on ollut paljon antoisan merkityksellisiä kokemuksia aktivismista, läheisistä yms, mutta tätä merkityksellisyyttä tuntuu yhä niukemmin, ja tämä merkityksellisyyden ja voimakkaiden kokemusten vaikeneminen tuntuu kaikennielevänä kuiluna, tyhjyyden pyörteenä, ahdistuksena ja tuskaisuutena. Tätä Johannes nimittää pimeäksi yöksi, johon Jumalan tiellä kulkevan mystikon sielun kuitenkin pitää kulkea ja se hyväksyä. Tätä voi yrittää paeta, rakentaa illuusioita, hakea väkisin entisenkaltaisia intensiivisiä kokemuksia, kasata sellaisia valleja värikkäitä jouluvaloja ettei pimeästä ole tietoakaan, mutta ei ehkä kannattaisi: helposti tekee vain enemmän vahinkoa itselleen, ja pimeällä yöllä on oma tehtävänsä ja syynsä, miksi siihen laskeudutaan.

(vaikka toki myös se apofaattisen teologiankin mietiskely voi kääntyä väkisin suorittamiseksi, joskus siihenkin on syynsä että Jeesuksen pitää tulla Koljalle sanomaan "tämä hetki on sinulle totta") 

Kiehtova, ajatuksia herättävä teos kaikenkaikkiaan, kuten rohkenin jo odottaakin. (ja hoksasin nyt että Helmet-haasteessa  tämä voisi sopia kohtaan 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu. Mitä 'loppu' sitten tarkoittaakaan, tai 'onnellinen'? Mutta minulla on taipumus käsittää kaikki "henkilö saa syvempää ymmärrystä asioiden tilasta"-päätökset onnellisiksi, johon tämä erinomaisesti osuu)

Pieter de Poortere - De Leeuwen van Vlaanderen (Flanderin leijonat)

Sitten vuoroon teos, jossa historiallisia kerrostumia riittää. Tämä lukemani teos on ilmeisesti aika reippaasti yksinkertaistettu sarjakuvaversio Hendrik Consciencen kansallisromanttis-historiallisesta romaanista De Leeuw van Vlaanderen, teoksesta joka nauttii flaaminkielisessä Belgiassa vankkaa klassikkoasemaa. Joskin kansainvälisesti ei ehkä ole kovin tunnettu teos (on näköjään kuitenkin käännetty suomeksi vuonna 1919 ja löytyy projekti Lönnrotista: uhka vai mahdollisuus?) ja mitä Wikipediasta vilkaisin, ei edes Belgiassa ole nykyään kovin paljoa luettu. Mutta ahkerasti sovitettu: sarjakuvasovituksia on tehty kuulemma yhdeksän (tunnetuin Bob de Moorin), ja leffaversioitakin löytyy...Ei niitäkään kai kovin helposti muilla kielillä löydä, ja erityisesti se ilmeisin käännöskieli, ranska, loistaa vähäisellä innostuksella, aiheesta johtuen. 

Kirjan aiheena on nimittäin keskiaikainen sota Flanderin ja Ranskan välillä, ja ilmeisesti teoksessa ei juuri tavoitella neutraaliutta tai eri näkökulmien esittelyä: flaamit ovat hyviä ja ranskalaiset pahoja, ja tässä keskeisesti kuvatun taistelun voittavat sankarillisesti flaamit. Niinpä teos on ollut flaaminationalistien suosiossa, ja ilmeisen suosittu piikittelymuoto muillekin, josta tuo lukuisten versioiden määrä.

Ja tätä henkeä kyllä löytyy myös tässä Pieter de Poorteren versiossa, jossa mutkat laitetaan suoriksi ja kieli poskeen. Olen aiemmin kommentoinut, että hollantilais-flaamilainen huumori tapaa olla aika rankkaa ja räväkkää, ja Poorteren sarjojen tyylitelty lastenkirjamainen ulkoasu yhdistettynä mustaan ja groteskiin huumoriin on kyllä hyvä edustaja (tunnetuinta sarjaansa Boerke/Dickie on tullut suomeksi kaksi albumia, Hitlerin poika ja Dickie Hollywoodissa). Tämä ei ole Boerken rankkuussasteikolla, mutta ottaen huomioon, että tämä Lees-Trip-sarja on nimenomaan tarkoitettu helpoksi luettavaksi lapsille, niin monessa muussa kulttuurikontekstissa voisi jotkut piirteet aiheuttaa nikottelua...ja se antiranskalaisuus on kyllä täysillä mukana (vaikka naureskellen suhtaudutaan myös flaameihin...)

Suurin osa Poorteren sarjoista on sanattomia: tässä tekstiä on, mutta ensisijaisena kohderyhmänä on tosiaan vastikään lukemaan oppineet lapset, joten kuvakerrontaa on, ja kieli on hyvin yksinkertaista: minunkin varsin vajavaisella kielitaidollani tarvitsi konsultoida sanakirjaa vain pari kertaa.

Ja kirjassa julistetaan toivon tärkeyttä, kun ankeat sortajat pyrkivät tuhoamaan kaiken hyvän, ja miten se toivo sitten kanavoidaan toiminnaksi. Leijoniakin tuli useita yhden sijaan, koska me voimme kaikki olla niitä.  

Ei tämä ehkä huomattavimpien sarjakuvien joukkoon nouse, mutta viihdyttävä pläjäys kuitenkin, ja tulipa tutustuttua myös tähän Consciencen kirjallisuusklassikkoon (version uskollisuudesta en esitä arvailuja). Ja  Helmet-haasteeseen saadaan kohta 45. Kirjassa on isä ja tytär: prinses Gisela ja isänsä, Vlaamse graaf, ovat tuossa esimerkkisivun ekassa ruudussa. 

Kalle Ankas Pocket Special - Rio

Sitten täsmäluentaa Helmet-haasteeseen: kohta 27, 'Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla' ei ollut mitenkään inspiroiva, kun ne jossain kielletyt kirjat joita luen tapaavat olla vanhempia, minua ei nyt oikeasti huvita lukea mitään amerikkalaista YA-kirjaa, joka on poistettu jonkun koulukirjaston valikoimasta, eikä muutkaan haastekohdan yhteydessä yleensä mainitut kirjat kuulostaneet kovin houkuttelevilta (tai sitten olivat kirjoja, joita ei järkevästi saa käsiinsä: esim. jossain mainittu nepalilainen karttakirja olisi hyvinkin voinut olla selaamisen arvoinen, mutta ei taida löytyä Helmet-valikoimista).

Mutta sitten muistin tämän kirjan, tai nimenomaan sen kansikuvan. Tämä Kalle Ankas Pocket -erikoisnumero on tehty juhlistamaan Brasiliassa pelattuja jalkapallon MM-kisoja 2014, ja siihen ja vastaaviin julkaisuihin eri maissa teki temaattisen kansikuvan Andrea Freccero. Mutta kun samaa kantta käytettiin pari vuotta myöhemmin suomalaisessa Rio, ohoi! -taskukirjassa, oli kannen Cristo Redentor -patsaan mukaelma sensuroitu pois. Siksi siis tämä kirja piti lukea ruotsiksi, koska kansi on Suomessa kielletty.

Ja ehkä itsesensurointi oli kustantajalta ihan mielekäskin päätös, koska tuosta kannestahan voisi Hämeenlinnassa tulla korvausvaatimuksia: Kristus on Suomessa kauhistus. 

Niin, sisällöstä sitten. Kalle Ankas Pocket Special -tyyliin kirjaan on koottu varsin sekalainen joukko taskukirjasarjoja, jotka jotenkin liittyvät Etelä-Amerikkaan. Aarteita etsitään useissa tarinoissa, karnevaalit ja jalkapallot ovat mukana ja pari omalaatuista mysteeriäkin mahtuu mukaan.

Kolme sarjoista on brasilialaista tuotantoa, joita ei kovin usein eurolehdissä näe, mutta valitut jutut olivat aika mitättömiä lyhyitä jalkapallojuttuja. Parissa tanskalaistuotannossa kolutaan viidakkoa, mutta eivät nämäkään mitään huippuja ole...

Suurin osa sarjoista on italialaistuotantoa, ja kun valikointia on tehty vuosien varrelta, niin tekijäjoukossa ovat edustettuna paljon perinteisiä isoja nimiä (ja niukemmin uutta polvea). Mutta vaikka vanhempi Giorgio Cavazzano, Massimo de Vita ja myös Luciano Gatto ja Guido Scala piirtäjinä ilahduttavatkin, niin tämän kirjan tarinat eivät ole tekijöidensä terävintä kärkeä.

Paras onkin jätetty viimeiseksi, eli Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin Duck Dorado Guldkungen. Klassisen ihmesadun elementtejä pyöritellään, kun altavastaajana tullut nuorin sisarus (tässä Tupu, Lupu ja Hupu) saavat hyvyydellä ja viisaudella palkkansa, ja ahneet ja itsekkäät vanhemmat sisarukset (tai siis Roope ja Aku) saavat kärsiä ja hävetä, mutta sinne päästessä riittää pitkässä tarinassa tvistejä...
Eihän tämä ole moraliteetiltaan mitenkään hienovarainen, mutta vanhemmissa italialaisissa tarinoissa ei keskeisten hahmojen konflikteja muutenkaan säästellä, ja kun ollaan vielä ihmesadun kaavassa niin Martina pääsee toteuttamaan tuon mukavalla räväkkyydellä, ja Carpin taide on tietysti myös ilo silmälle. 

Willy Linthout - Het jaar van de olifant (elefantin vuosi)

Olen nyt opetellut hollantia sen verran, että pystyn jotenkuten lukemaan sarjakuvia sanakirjan kanssa (ja tietysti tajuamaan jotain sanomalehdistä, kylteistä yms), ainakin jos teksti pysyy kohtuullisen helppona ja visuaalisella kerronnalla on riittävän suuri osuus...ja siis nimenomaan lukemaan: puhumista en edes yritä 'hallo'ja ja 'bedankt'eja pitemmälle...

Ja jonkin verran kiinnostavia sarjakuvia onkin tullut luettua: hollanniksi käännetään kohtalaisen paljon, mutta omaakin tuotantoa riittää niin Alankomaiden kuin Belgian puolella, mutta kovin suuri osa sarjoista ei ole levinnyt kielialueen ulkopuolelle.

Tämä Het jaar van de olifant on kuitenkin julkaistu niin ranskaksi kuin englanniksi, kotimaassaan se voitti 2009 Bronzen Adhemar -sarjakuvapalkinnon ja olihan tämä sen verran omalaatuinen että pitää myös blogata: alunperin sarja ilmestyi kahdeksana 24-sivuisena albumina (muoto jossa sen luin, kuvassa osat 7 ja 8 kirjastotarroilla), mutta on julkaistu myös kokoomateoksena, ja tässä muodossa ovat myös käännökset.

Willy Linthout on pitkän linjan sarjakuvatekijä, parhaiten tunnettu surrealistisen huumorin täyttämästä Urbanus-sarjasta, jota en ole varsinaisesti lukenut mutta selannut joitain albumeja kyllä, ja niissä ollaan jossain 91:anin, Fingerporin ja amerikkalaisen undergroundin välimaastossa (mainittakoon, että hollantilais-flaamilainen huumori on havaintojeni mukaan usein aika rankkaa, suosituissa perhesarjiksissakin on juttuja jotka eivät menisi läpi monessa muussa maassa).

Tämä tarina sen sijaan perustuu tekijän omiin kokemuksiin: Linthoutin 21-vuotias poika teki itsemurhan 2007, samoin tekijän alter egon Karelin poika sarjan ensimmäisellä sivulla, ja lopuilla sivuilla Karel sitten työstää tätä tapahtumaa ja suruaan...mutta Linthout käyttää tässäkin sarjassa surrealistisen huumorisarjakuvan keinoja ja piirrostyyliä. Karelin kokemuksia ja mietteitä kuvataan hallusinatorisin tilantein ja tunnetilat näkyvät myös ulkoisesti sarjan maailmassa. Periaatteessa keinorekisteri on siis tuttua humoristisuutta, mutta niiden käyttö ja konteksti kääntääkin ne ennemmin traagisiksi: lopputulosta voisi kuvata "kipeäksi" sanan monissa eri merkityksissä.

Käytetty kerronta korostaa myös ajatusta ihmisestä psyko-fyysis-sosiaalisena kokonaisuutena: Karel läpikäy omia kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta samalla myös suhteitaan muihin ihmisiin: suruprosessi kulkee varsin eri tahtia vaimon kanssa, varsin epäempaattinen pomo ja psykiatri joka, no, on psykiatri ovat myös paljon mukana, pojan muistokuvasta ja satunnaisista kohtaamisista puhumattakaan. Ja fyysisessäkin kunnossa näkyy vaikutuksia, puhkeavia vaivoja (sarjan nimi on viittaus uniapnean hoitoon käytetyssä maskissa, jota Karel alkaa käyttää). Joten tältä kannalta on johdonmukaista, että Karelin sisäinen maailma ulottuu myös ulkoisen maailman toimintaan...

Omintakeinen ratkaisu on myös ollut jättää piirrosjälki lyijykynä-asteelle: piirroksia ei ole tussattu eikä väritetty. Näin sarjassa on keskeneräisyyden tuntu, niin sarja kuin sen kuvaama prosessi ei ole näppärästi tullut valmiiksi ja loppuunkäsitellyksi: sarja päättyy kahdeksanteen osaan, mutta tarinakaan ei tule siististi loppuun, se jätetään tietoisesti keskeneräiseksi.

Käsitellystä aiheesta ei ole omia kokemuksia (ei ole lapsia, tai itsemurhan tehneitä perheenjäseniä muutenkaan) joten lukukokemus pysyy ulkopuolisena empatiana, mutta metatasolla täytyy arvostaa myös kerrontaa: Linthout ei vain kerro tarinaansa vaan on tehnyt siitä nimenomaan sarjakuvan, ja tavalla ja keinoilla joilla minäkin, vielä pahasti puolikielisenä, kykenen saamaan siitä kiinni. Kiinnostaisikohan ketään julkaista tämä suomeksi?

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo (se pomo on aika kauhea).

Catel & Bocquet - Alice Guy

Ja taas hieman sarjakuvaa. Catel Mullerin piirtämä ja José Louis Bocquetin kirjoittama sarjakuvaromaani Kiki - Montparnassen kuningatar ilmestyi useampi vuosi sitten suomeksi, mutta parivaljakolta on ilmestynyt joitain muitakin elämäkertoja, kohteinaan Josephine Baker, Olympe de Gouges, Edith Piaf ja uusimpana tämä Alice Guy, jotka suomennosta yhä odottavat...en ole Kikin jälkeen noita muita tullut lukeneeksi (joitain muita Catelin sarjiksia kyllä, ja niistä pitänyt), mutta tämä tuli sopuhintaisena kappaleena vastaan, joten kiinnosti.

Varsinkin kun olen myös ollut kiinnostunut primitiivielokuvasta, elokuvan historian kaudesta, joka ulottuu 1890-luvulta 1910-luvun alkuun ("ennen D.W. Griffithia"). Neiti Guy kuuluu tietysti ajan merkittäviin tekijöihin ja olin jo nähnyt varsin ison osan nykyhetkeen asti säilynyttä tuotantoaan, eli tuotanto ja laajempi konteksti oli tuttua, itse tekijä ei.

Ja onhan tämä aikamoinen elämä, näin episodimaisestikin esitettynä. Guyn perhe asui 1870-luvulla vakituisesti Chilessä, mutta Alice syntyi perheen oleskellessa Ranskassa 1873. Lapsuudesta osa vietettiin Chilessä, mutta perhe palasi muutamia vuosia myöhemmin Ranskaan. Isän kuoltua Alice kouluttautui stenografiksi ja meni töihin ensin vernissatehtaalle ja sen jälkeen valokuva- ja kamerafirmaan, juuri kun alalla alkoi olla kuohuntaa mahdollisuudesta tehdä liikkuvia valokuvia. Kameroita aletaan tehdä, mutta ihmiset pitää saada myös kiinnostumaan niistä, ja Lumière-veljesten huomiota herättäneiden elokuvaesitysten inspiroimana johtaja Gaumontin sihteeri, 23-vuotias neiti Guy, ideoi että heidänkin pitää markkinointia varten alkaa tehdä filmejä, ja tarttuu toimeen. Ja hommahan toimii sen verran hyvin, että Alice Guy on vastuussa vastaperustetun Gaumont-elokuvastudion tuotannosta sen ensimmäiset reilu kymmenen vuotta:erikoisalanaan on narratiiviset filmit, fiktiotarinat muuten suosittujen spektaakkelien, panoraamojen, trikkifilmien, uutiskuvien yms. sijaan.

Mielenkiintoinen on maininta isän kuolemasta: muistan Jeanine Basingerin Silent Stars -kirjassa tehdyn huomion mykkäkauden merkittävistä nuorista naisista (suurin osa oli näyttelijöitä, joskin muitakin tehtäviä löytyi), että näiden joukossa isättömät puoliorvot olivat suhteettomasti yliedustettuina. Moni näistä oli ehkä kasvanut varsin keskiluokkaisesti mutta nuorella iällä oman elannon hankkiminen (ja mahdollisesti muunkin perheen elättäminen) oli tarpeen, ja elokuva-ala oli vielä niin nuori ja villi ettei siellä koulutusta tai muita erityistaitoja kyselty, alan oppi tekemällä. Alice Guylla on toki perinteisempi ammatti (vaikka noihin aikoihin konekirjoittajan ammatti oli vielä suht uusi, eikä kai naisia sihteereinä niin paljoa ollut), mutta silti suurempi paikka oli epäilemättä helpompi ottaa alalla, joka oli vielä uusi ja järjestäytymätön. 

Ja teos esittää Alice Guyn hyvin määrätietoisena ja päättäväisenä naisena, jonka tekemisissä korostuu ammattiylpeys ja ammattilaisuuden korkeat standardit (ja historiallisten faktojen perusteella ei ole syytä epäillä tätä luonnehdintaa).

Reilun kymmenen vuoden jälkeen Alice Guy ja uusi puolisonsa Herbert Blaché (joka oli myös töissä alalla) jättävät Gaumontin ja Ranskan ja lähtevät Yhdysvaltoihin ja perustavat oman tuotantoyhtiön Solax Films (Guy johtajana ja tuotantopäällikkönä): tätä ennen Guy oli saanut vedettyä elokuva-alalle ja seuraajakseen Gaumontin elokuvatuotannon johtoon Louis Feuilladen, josta omalta osaltaan tuli yksi 1910-luvun tärkeimmistä elokuvatekijöistä...Amerikan kaudella alkuvuosina on vielä menestystä, mutta elokuva-ala kehittyi noina vuosina hyvin nopeasti ja menneisyyden tekijät, menestyneetkin, tulivat nopeasti sysätyksi syrjään, ja näin kävi myös Guylle: 1910-luvun lopulla hän oli jo marginaalissa, ja 1920 jättää elokuva-alan Yhdysvalloissa ja palaa Ranskaan, jossa myöskään ei ole enää sijaa Alice Guylle. Itse asiassa hänet on jokseenkin täysin unohdettu... 

Myöhemmät vuodet Guy toimii antiikkikauppiaana ja kirjailijana, ja samalla pyrkii pitämään omaa paikkaansa elokuvan historiassa esillä: jonkinlaista huomiota ja maineen palautusta saakin jo elinaikanaan (mukaanlukien Ranskan kunnialegioonan kunniamerkin), joskin omaelämäkertansa ilmestyi vasta postuumisti, ja huomioarvo on jatkanut kasvuaan (josta syystä siis myös tämä teos).

Alice Guyn vaiheissa on kyllä paljon samaa kuin aikalaisissaankin. Noina ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuva-ala kehittyi valtavaa vauhtia, ja tosiaan, viiden vuoden takainen menestys oli nopeasti unohtunut ja tekijät päätyivät nopeasti marginaaliin. Guyn ura on itse asiassa poikkeuksellisen pitkä, reilu parikymmentä vuotta: suurin osa primitiivielokuvan tekijöistä olivat pudonneet pois alalta viimeistään 1910-luvun alussa, joten oli jo poikkeuksellista, että Guy teki ylipäänsä mitään relevanttia 1910-luvulla...
Ja samaa tapahtui myöhemminkin: aiemmin mainittu D.W.Griffithiä voidaan pitää 1910-luvun merkittävimpänä elokuvatekijänä, mutta jo 20-luvun alussa oli jo menneen talven lumia, joka ei tippaakaan kiinnostanut studioita eikä rahoittajia...ja siirtyminen mykkäkaudesta äänielokuvaan toi myös isoja mullistuksia ja katkaisi monta uraa.

Ja menneet filmit tosiaan unohdettiin, ne katosivat studioiden arkistoihin tai ehkä tuhoutuivat kokonaan. Yllämainittu Jeanine Basinger kuvasi kirjassaan shokkia, joka vuoden 1950 Sunset Blvd. oli vanhemmille katsojille: valkokankaalle ilmestyi yllättäen sellaisia kasvoja kuin Gloria Swanson, Anna Q. Nilsson, Buster Keaton, jotka olivat olleet suuria tähtiä parikymmentä vuotta aiemmin mutta olivat kadonneet täysin julkisesta tietoisuudesta. Vasta 50-60-luvuilla alkoi herätä uusi kiinnostus vanhoja mykkäelokuvia ja ylipäänsä elokuvahistoriaa kohtaan, historialliset teokset ja tekijät alkoivat saada taas huomiota (vaikka alkuvaiheiden historioitsijoiden ammattitaito saattoi vielä olla mitä sattui, kuten tässäkin sarjakuvassa tuotiin esiin), ja televisio alkoi taas kierrättää vanhoja filmejä.

Sittemmin mahdollisuudet tutustua elokuvan historiaan ovat vain parantuneet: VHS ja vielä enemmän DVD toivat paljon vanhoja filmejä helposti saataville, ja sittemmin Internet on entisestään parantanut mahdollisuuksia: mm. Youtubesta löytyy valtavasti vanhoja filmejä. Minun on helpompi nyt käydä katsomassa vaikkapa Le matelas épileptique tai Les resultats du féminisme kuin koskaan ennen, mukaan lukien vuonna 1906.

Samalla primitiivielokuva pysyy yhä hieman katveessa. Jos vilkaisee suunnilleen mitä tahansa elokuvahistorian yleisesitystä, niin niissä helposti hypätään Muybridgen valokuvakokeiluista ja Lumière-veljesten ensimmäisistä filmeistä suoraan 1910-luvun puoliväliin, Griffithin Kansakunnan syntyyn ja varhaisiin Chaplineihin, sivuuttaen välissä olevat parikymmentä vuotta, joiden aikana kuitenkin luotiin koko elokuvan kieli, iso osa keskeisiä genrejä jne.

Ja tästä kritisoisin myös tätä sarjakuvaa: kerronta etenee historiallisina episodeina, mutta 1896-1906 katetaan vain parilla lyhyellä pätkällä, kun taas 1910-luvun puoliväli ja jälkipuolisko saa suhteettoman paljon tilaa, vaikka onhan Guyn perinnön merkittävämpi osa uran alkupuolella. Tämä lienee dramaattisesti ymmärrettävää (noina alkuvuosina Guy teki lukuisia yhden kelan filmejä, yhden toisensa jälkeen, ja ei kai muuten paljoa tapahtunut, kun taas uran loppupuolella on konflikteja ja elämän uuden suunnan etsimistä) mutta omalta osaltaan se myös ruokkii sitä ongelmaa, josta syystä Guy on pysynyt suhteellisen tuntemattomana.

Sillä onhan sanottava, että aikalaistensa joukosta, primitiivielokuvien tekijöistä, Guy on nykyään yksi tunnetuimmista. Kaikki tietysti tietävät Lumière-veljekset koska näiden filmit ovat teknisesti uraauurtavia ja ensimmäisiä modernia tekniikkaan käyttäviä (mutta moniko on niitä nähnyt, vaikkapa tässäkin sarjiksessa viitatun 'L'arroseur arrosé'n?), ja Georges Méliès on tietysti myös tunnettu (ja jos on nähnyt Méliès'n filmejä, ymmärtää miksi), mutta näiden jälkeen sanoisin tunnetuimmiksi Alice Guyn ja Edwin Porterin...tosiharrastajat sitten tuntevat Ferdinand Zeccan ja Segundo de Chomonin ja G.A. Smithin ja Stuart Blacktonin jne., mutta jos Guy on elokuva-alan pioneerina jäänyt liian vähälle huomiolle niin syynä on tämän primitiivielokuvan yleinen huomiotta jääminen.

Joten kannattaa tutustua vaikkapa tähän teokseen (myös varsinaisen sarjakuvaosuuden perässä tulevaan runsaaseen määrään lähdemateriaalia).

Sarjis (englanninnos) on luettu myös Kirjavinkeissä. Ja Helmet-haasteessa voisin laittaa teoksen vaikkapa kohtaan 41. Kirjassa syntyy lapsi (heti alussa, Alice). Ja linkkaampa myös toiseen aikoinaan blogattuun mainioon mykkäleffaelämäkertaan, Clara Bow.

Delaf - Le retour de Lagaffe (Pielisen paluu)

Viime vuoden kirjauutuuksista yksi Ranskassa suurta huomiota saanut on tämä uusi Gaston Lagaffe -albumi. Gaston, joka suomeksi tunnetaan nimellä Niilo Pielinen, on André Franquinin Spirou-lehteen aikoinaan tekemä strippisarja, joka eittämättä on ranskalais-belgialaisen sarjakuvan suuria klassikoita, ja minunkin kaikkien aikojen suosikkisarjisten joukossa. 

Franquin teki sarjaa säännöllisesti 80-luvun alkuun, ja epäsäännöllisemmin vuoteen 1991 saakka, ja siinä missä toisen tunnetun sarjansa Piko ja Fantasio oikeudet pysyivät Dupuis-kustantamolla (Franquin ei ollut sarjan luoja, vaikka onkin sen tunnetuin tekijä), oikeudet Niilon hahmoon (ja Marsupilamiin, Piko-sarjojen tunnettuun sivuluomukseen) Franquin piti itsellään kunnes hieman ennen kuolemaansa myi ne Marsu-tuotantoyhtiölle. Jonka Dupuis osti kymmenisen vuotta sitten. 

Vuoden 2022 alussa Dupuis sitten ilmoitti alkavansa tuottaa uutta versiota Niilosta, ja sarja alkoi ilmestyä taas sivu kerrallaan Spirou-lehdessä, ja nyt viime syksynä sitten ensimmäinen uusi kokooma-albumi. Franquinin tytär Isabelle Franquin on vastustanut ajatusta ja vei asian oikeuteen jo tuotantovaiheessa (koska isänsä, ainakin 80-luvulla, vastusti ajatusta että kukaan muu tekisi Niiloa hänen jälkeensä) ja asiasta on riittänyt oikeudellista vääntöä...ja kun rakastetusta klassikkosarjasta tehdään uutta versiota, niin moni muukin sarjakuvakentällä toimija on ilmaissut äänekkäästi mielipiteitään, usein ihan periaatteen vuoksi jo ennen kuin kukaan oli nähnytkään ensimmäistäkään kappaletta uutta sarjaa...

No, itse en ole niin ihastunut auteur-kulttiin ja suhtaudun varsin avomielisesti uusiin tulkintoihin: jos ne ovat hyviä, hyvä, jos huonoja, eivät ne alkuperäisen arvoa vähennä. Ja huomiota kiinnitti myös uusi tekijä Delaf (kanadalainen Marc Delafontaine), joka oli jo ennestään tuttu vaimonsa Dubucin kanssa tekemästä Les Nombrils -sarjasta: kolmesta teinitytöstä kertova strippisarja on ollut ranskalais-belgialaisen koulukunnan 2000-luvun suosikkeja (ihan oikeasti, älkää antako ensivaikutelman hämätä), joten lähtöasetelma on ainakin kiinnostava. Joskin samalla mietitytti, että Nombrilsin vetovoima on erityisesti henkilöiden ja näiden suhteiden kuvauksissa (niin karrikoidusti kuin se tehdäänkin) ja vaikka tarina kerrotaankin yhden sivun gageissa, muodostuu niistä laajempia dramaattisia kokonaisuuksia, ja nämä eivät ole ominaisuuksia joita Niilo Pielisessä juuri on...

Delaf kyllä tuntee sarjansa, erityisesti alkupuoli albumista on hyvinkin uskollista Franquin-pastissia, jossa vilisee sarjan tutut hahmot ja toistuvat gagit, mutta ei tämä silti ihan vanhan toistoa ole. Nykyaikaistustakaan ei ole tehty, sarjan alussa Niilo palaa pitkältä lomalta toimitukseen, mutta mm. tekniikka on aika lailla samanlaista kuin Franquinin aikaan (mm. lankapuhelimista tulee parikin juttua, samoin toimitustyössä ei tietokoneita näy). 

Ja samalla Delafin piirteitä tulee myös esiin: vaikka Niilo onkin yhä joka sivun keskeinen vaikuttaja ja kaoottinen voima, nousevat muut henkilöt kerronnassa suurempaan rooliin kuin Franquinilla, ja albumin jälkimmäiselle puoliskolle muodostuu useamman sivun mittainen pitempi tarinajatkumo Franquin-originaaleista, jotka pitää saada painoon...ja toki muutenkin kerronnassa näkyy joitain ratkaisuja, jotka ovat tunnistettavaa Delafin tyyliä, joita Franquin ei olisi tehnyt samalla tavalla. Onko tämä hyvä vai huono riippunee lukijasta.

Oliko tämän olemassaolo välttämätöntä? No ei ollut.
Luinko tämän mielelläni? Kyllä, klassisten sarjojen uudelleenlämmityksistä tämä on kyllä paremmasta päästä (ja parempi kuin Franquinin loppuaikojen stripit, joista en ole varma onko niitä suomeksi julkaistukaan).
Arvelenko sarjalle pitkää jatkoa? En tiedä, mutta jos niin käy, niin sarja muokkautunee vähitellen kauemmas Franquin-pastissiudesta. 

Helmet-haasteessa tämän voisi laittaa vaikka kohtaan 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita: ei ehkä henkilökohtaisesti minulle, mutta on tämän teoksen olemassaoloon moni suhtautunut hyvinkin suurin tuntein.

Galandon & Vidal - Lip : des héros ordinaires (Lip: tavallisia sankareita)

Tämä Laurent Galandonin (teksti) ja Damien Vidalin (kuvat) sarjakuvaromaani kuvaa historiallista tapahtumasarjaa, Lip-kellotehtaan työtaistelua 1973-74.

Lip oli pitkien perinteiden kellotehdas Ranskassa, jonka omistus oli kuitenkin siirtynyt Lipmannin suvulta sveitsiläisyritykselle, joka aloittaa saneerauksen yhtiön tehtaalla Besançonissa. Omistajien salainen suunnitelma säilyttää yrityksestä lähinnä vain brändi ja sulkea lähes koko tehdas (ja antaa potkut 480 työntekijälle) tulee ilmi, ja tehtaan väki ei luonnollisestikaan ole ihastunut tähän. Pikaisten neuvottelujen jälkeen ryhdytään työtaisteluun, eikä se ole mikään yhden päivän lakko tai nimien kerääminen kansalaisaloitteeseen.

Tehtaan varasto (n. 25000 kelloa) kaapataan takuuksi/panttivangiksi ja piilotetaan salaisiin paikkoihin, ja tehtaan tuotantovälineet vallataan: tehdas muuttuu itseohjautuvaksi kun työläiset alkavat itse valmistaa kelloja ja myyvät ne itse: C'est possible : on fabrique, on vend, on se paie. 

Samalla seuraa tietysti myös runsaasti mielenosoituksia ja mediahuomiota, yleistä myötätuntoa riittää (mikä vauhdittaa myös villien kellojen myyntiä, niitä ostetaan tukemaan toimintaa) ja massiivinen työtaistelu ja mielenosoitukset saavat aikaan myös runsaasti tukilakkoja ja monien muiden tyytymättömien työntekijäryhmien järjestäytymistä ja solidaarisuutta. Ja tietysti myös vastustusta, varsinkin kun työtaistelu toimii sen verran hyvin: oikeistopoliitikoille tulee suorastaan välttämättömäksi nujertaa Lip, huomattavana arvovaltatappiona syndikalismin puolesta kapitalismia vastaan...

Sarjakuvassa käydään läpi historiallisia vaiheita tuon vuoden aikana (sitä seuraaviin aikoihin vain viitataan lopussa), työntekijöihin ryhmänä mutta myös moniin henkilöihin ja tapahtumien vaikutuksiin henkilötasolla. Keskeinen näkökulmahenkilö on Solange, nuori äiti joka tempautuessaan poliittiseen taisteluun joutuu tekemään tiliä myös omien perhesuhteittensa ja itseymmärryksensä kanssa: miehensä vastustaa jyrkästi työtaistelua eikä häntä varsinaisesti haittaa vaikka Solangen työpaikka menisikin, hän oli alun perinkin sitä vastaan että vaimonsa käy töissä...ja toisaalta runsaasti esillä on Adriel, radikaali, joka on vahvasti motivoituneena mukana taistelussa, mutta jonka ehdoton idealismi on pian hankalankin epärealistista ja katkeroitunutta.

Lip oli Ranskassa huomattava esimerkki spontaanin, paikallisen ja syndikalistisen työtaistelun nousuna ja toimintatapojen ja mediahuomionsa kautta merkittävä episodi työväenliikkeen ja kansalaisaktivismin historiassa...ja samalla se on nostettu esiin myös reaktiona kapitalismin muutokselle: kapitalismi, jossa valtaa pitivät vanhanajan patruunat ja keskiössä oli tehdas ja yhtiö, on antanut paikkansa ylikansallisille sijoittajille, joille yksittäiset tuotantolaitokset ovat vain pelinappuloita ja niiden työntekijät eivät edes sitä, yhä harvemman yhä suuremmat voitot määräävät tahdin...

Alun perin luin tämän jo muutama viikko sitten mutten ollut ajatellut blogata siitä (sarjakuvista bloggaan yhä aika harvakseltaan verrattuna minkä verran luen). Mutta inspiroiduin nostamaan tämän esille, kun somessani nousi esiin kansalaisaloite suomalaisen kirjallisuuden puolesta, kirjojen arvonlisäveron nostoa vastaan.

Ihan oikeasti, tämänkö ajatellaan olevan jonkinlainen toimenpide, että allekirjoitetaan joku addressi? Joka päätyy nykyisen eduskunnan käsiteltäväksi, samojen päättäjien, jotka ovat alunperin tehneet tuon päätöksen jota addressissa vastustetaan? Varsinkin kun kyseinen päätös on täysin johdonmukainen muutenkin kulttuurivihamielisen hallitusohjelman kanssa (eikä suinkaan ainoa kirjallisuuteen kohdistuva nujerrussuunnitelma). Ja muistettakoon, nykyiset hallituspuolueet, jotka yhä nauttivat enemmistöasemaa eduskunnassa, ovat kirjaimellisesti jo äänestäneet, että on ihan okei että he ovat natseja. Addressinkerääjien kauniiden silmienkö vuoksi odotetaan, että tuolla mukapuuhastelulla olisi yhtään mitään vaikutusta?

Jos tämä on nyt se toimenpide, jonka verran jaksetaan olla kiinnostuneita ja aktiivisia lukutaidon, kirjallisuuden ja kulttuurin ylipäänsä puolesta, niin on ilmeistä, että ei suomalainen kulttuuri oikeasti ketään kiinnosta, eikä haittaa vaikka se saataisiinkin hävitettyä. Jos taas oikeasti intohimoa suomalaisen kulttuurin puolesta löytyy, niin sen pitäisi näkyä myös toimintana eikä haaleina viboina ja epämääräisenä toiveajatteluna.

No, onneksi minulla on kurkistusreikä edes ranskalaiseen kulttuuriin, jossa jotain kiinnostusta omaan olemassaoloon on vielä jäljellä, ja jossa sous les pavés, la plage.

Zep - Un bruit étrange et beau (outo ja kaunis meteli)

 

Sveitsiläinen sarjakuvapiirtäjä Philippe Chappuis, joka tunnetaan paremmin nimimerkillä Zep, nousi maineeseen vuosituhannen vaihteessa räävittömällä lastensarjakuvalla Titeuf. Ranskankielisillä markkinoilla se oli suurmenestys, ja käännöksiä on ollut runsaasti myös muualla, joskin ilmeisesti hieman vaihtelevalla menestyksellä: suomeksi tuli muutama albumi, muttei kai ikinä varsinaisesti suursuosikiksi noussut, ja esim. Yhdysvalloissa sarjaa pidettiin yleensä liiankin rankkana ja räävittömänä (vaikka samalla myönnettiin että sarjan lapset käyttäytyivät aika lailla niin kuin lapset käyttäytyvät, mutta fiktioon se ei ole sopivaa).

 

Titeufin seuraksi on tullut pari muutakin lastensarjaa, sekä myös aikuisemmalle väestönosalle karikatyyrista huumorisarjakuvaa blogeissa ja lehdissä, mutta hieman odottamatta 2010-luvulla Zep alkoi tehdä myös realistisella tyylillä sarjakuvaromaaneja. Ja vieläpä hyvin.

Ensimmäinen, Une histoire d'hommes, sopi aiheeltaan tunnetulle rock-entusiastille, lupaava bändi hajosi menestyksen kynnyksellä ja 15 vuotta myöhemmin bändin jäsenet kokoontuvat yhteen, kukin oli elänyt elämäänsä omalla tavallaan ja menneisyydessäkin oli vielä kaiveltavaa...

Mutta tämä toinen, Un bruit étrange et beau, oli aihevalinnaltaan hyvinkin yllättävä. Dom Marcus, alias William on 25-vuotiaana mennyt kartusiaaniluostariin, sääntökuntaan, jossa korostuu yksinäinen kontemplaatio hiljaisuudessa, irtaantuneena maailman hälystä...kunnes tulee ilmoitus, että rikas täti (joka jyrkästi vastusti Williamin kutsumusta) on muistanut tätä testamentissa, vaatimuksena että tämän pitää henkilökohtaisesti olla läsnä testamentin luennassa...ja kun luostarin eteläkäytävän katto kaipaa korjausta, niin William lähtee ulkomaailmaan ensimmäistä kertaa 26 vuoteen.

 

Ja matkalla täytyy tietysti kohdata uudestaan maailman häly, äänet, nähtävät, hajut, maut...ja muistot, ja pohdinnat mitä on tehnyt ja miksi. Saatava perintö osoittaa tädin omalaatuista huumorintajua ja että ei ole muuttanut mieltään (epäilemättä varsin arvokas Modiglianin alastonmaalaus "että sinulla olisi kuitenkin nainen" (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)), ja toisaalta, menomatkalla junassa alkaa keskustelu nuorehkon naisen kanssa, jolle on luvattu vain muutama kuukausi elinaikaa...

Olen ajoittain valitellut, että kristillisestä perinteestä ammentavaa sarjakuvaa tehdään lähinnä opettamaan lapsille asioita, ja lopputulos ei ainakaan aikuiselle lukijalle ole kovinkaan antoisa (eikä sarjakuvakerronnallisesti usein kovinkaan ansiokasta), missä on sarjakuvalliset vastineet vaikkapa O'Connorille, Bernanos'lle, Mauriacille, Andresille, Lagerkvistille, Chestertonille...no, Zep onnistuu vastaamaan tähän toiveeseen.

Albumi on vaikuttava meditaatio suurista aiheista pienillä elämillä esitettynä: kahdesta maailmasta, hiljaisesta ja aistien kyllästämästä, elämästä, kuolemasta, valinnoista, uskosta ja etsinnästä...ja se on nimenomaan meditaatio, joka jättää paljon avoimeksi ja suhtautuu elämän mysteereihin nimenomaan mysteereinä.

Joitain kompromisseja realismin suhteen tarinassa tunnuttiin tekevän (26 vuoden poissaolon jälkeen totutaan yllättävän sujuvasti miten asiat toimivat juna-aseman lippuautomaateista lähtien, tästä puolesta joku muu olisi ehkä yrittänyt repiä slapstick-huumoria, Zep ei ja hyvä niin), joitain toisia ehkä joku pitäisi epärealistisina mutta itse en olisi siitä niinkään varma (William heittäytyy tekemään joitain asioita aika impulsiivisesti, mutta toisaalta se on myös avoimuutta, luottamusta johdatukseen...ja ehkä vähän myös aistihumalaa).

   

Kaikin puolin erinomaisen suositeltava teos, ja ilahduttavasti tekijä lunastaa niitä lupauksia, joita jo varhain tullut menestys asetti...lukekaa. (Joudutte ehkä tekemään sen alkukielellä, en odota että tätä julkaistaisiin suomeksi). Minä taas etsin luettavaksi lisää Zepin aikuistuotantoa.

Kustantamon sivulta löytyy ensimmäisiä sivuja.

 

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä (kartusiaaniluostari ei ehkä ole kimppakämpistä tyypillisin mutta...)

"La mort m'a fait si peur, ce jour-là, que j'ai voulu croire en un Dieu plus fort qu'elle. Et j'ai fini par choisir une vie voisine de la mort. Pour m'habituer."

Naoki Urasawa - Billy Bat

 

Olen aiemmin kirjoittanut yhdestä Naoki Urasawan massiivisesta mangasarjasta, 20th Century Boys, ja nyt sitten huvittaa kirjoittaa vastikään loppuun lukemastani Billy Bat -sarjastaan (käsikirjoittajana mukana Urasawan kanssa Takashi Nagasaki).

 

Taas kerran lähtökohtana on Urasawan rakkaus populaarikulttuuriin, josta ponkaistaan kehittelemään hyvinkin laveaa tarinaa: sarjalla on mittaa 20 pokkarin verran, ja juonessa heittäydytään entistä monimutkaisemmaksi: Urasawalla on tässä vaiheessa sen verran nimeä että selvästi annetaan suhteellisen vapaat kädet rytmittää tarinansa oman maun mukaan. Ja muutaman ensimmäisen pokkarin jälkeen olinkin varsin hämmentynyt, tapahtumat ovat hyvin tietoisesti mysteerisiä ja ajassa ja paikassa hypitään sen verran, että oli vaikea ymmärtää miten nämä kaikki asiat oikein liittyvät toisiinsa, tai, no, yhtään mihinkään, ja mistä tässä nyt oikein on edes kyse. Kärsimättömämpi lukija putoaa kyllä ihan suoraan pois kyydistä, minulla oli sen verran luottamusta tekijään ja kuitenkin pidin niistä yksittäisistä juonenpätkistä vaikken niiden yhteyksiä hahmottanutkaan...ja kyllä niitä sitten alkoi loksahdella toisiinsa, siinä missä mukaan toki tuli vielä lisää käänteitä (ja totuuden nimissä on todettava että kyllä osa tarinanpätkistä taisi jäädä myös ilmaan). 

En siis edes yritä selittää mitä kaikkea tässä tapahtuu, mutta sarja alkaa 1940-luvun lopulla, kun japanilais-amerikkalainen sarjakuvapiirtäjä Kevin Yamagata kuulee mainittavan, että piirtämänsä sankari Billy Bat muistuttaa kovasti toista vanhempaa sarjaa, jonka toinen henkilö muistaa nähneensä Japanissa...Kevinillä on kovin kompleksinen suhtautuminen plagiointiin, edes tiedostamattomaan, joten hän päättää lähtemään ottamaan selvää onko vahingossa niin tehnyt, ja tällä matkalla sotkeudutaan sitten salaisiin agentteihin jahtaamassa vanhaa artifaktia ja muinaiseen salaliittoon, ja sitten on se lepakko joka ei olekaan enää vain piirros, vaan hahmo joka haluaa jutella kanssasi (mutta kumpi lepakko puhuu sinulle? Musta vai valkea?)

Ja reippaan maksimalistisessa hengessä mukaan heitetään kolajuomat, Ku Klux Klan, Kennedyn salamurha, kuumatka (sekä lavastettu että todellinen), graffitit, WTC-iskut...ja tietysti Walt Disn- anteeksi, Chuck Culkin, kaksin kappalein. 

Itse Billy Bat hahmona on jonkinlainen sekoitus Mikki Hiirtä ja Batmania potenssiin kymmenen, ja muistakin aiheista voi huomata, että tässä sarjassa Urasawan populaarikulttuuritaju asemoituu vaihteen vuoksi tiukasti Yhdysvaltoihin, joskin nämä Yhdysvallat ovat nimenomaan ikoninen ja myyttinen Amerikka, niin hyvässä kuin pahassa (ja toki Japaniinkin riittää yhteyksiä). Tässä mielessä on varsin ironista, että tätä Urasawan kaikkein amerikkalaisinta sarjaa ei ole toistaiseksi julkaistu englanniksi, ja ilmeisesti tekijä ei ole ihan ylettömän innokkaasti käännöstä edes ajamassa, koska Eräs Tietty Mediajätti voisi ehkä hermostua tavasta, jolla se sarjassa esitetään...jos siis japani ei taitu, niin sarja pitää etsiä luettavaksi ranskaksi (kuten itse tein) tai saksaksi, ja löytyy se kai joillain muillakin sivistyskielillä.

 

Ja tietysti huomion kohteena on juuri populaarikulttuurin ikonisuus ja myyttisyys, ja toisaalta taiteellinen luominen ja inspiraatio. Sarjassa riittää henkilöitä joilla on oma suhteensa Billy Batiin ja muihinkin kulttuuriluomuksiin, niin tekijöinä, kustantajina, markkinoijina, lukijoina...Kevin Yamagata ja Kevin Goodman ovat aidosti inspiroituneita taiteilijoita, joiden tuotokset erottuvat tarkkaavaisten lukijoidenkin silmissä niiksi aidoiksi versioiksi, Chuck Culkin (se oikea) taas on senttari ja tietää sen, mutta tälläkin on oma roolinsa ikonisen hahmon kehityksessä ja välittämisessä, ja monet muut henkilöt ovat omilla motiiveillaan liikkeellä ja kullakin on osansa...

Ja kiinnostavasti taiteellisen inspiraation teema limittyy toisenlaisen inspiraation teemaan...Urasawan sarjoissa on ollut usein vilahdellut mukana uskonnollisia sivujuonteita ja elementtejä, mutta tässä sarjassa ne viedään ihan uudelle tasolle, juutalais-kristillisen ilmoitususkonnon aihe nousee sarjan keskeiseksi subtekstiksi. Taiteellinen inspiraatio limittyy suoraan profeetalliseen kutsumukseen, ja tästäkin näkökulmasta voi esiin nostaa niin aidosti inspiroituneita kuin senttareitakin, huijareista ja itsepetoksen ajamista puhumattakaan (ja inspiroituneistakin osa haluaa vältellä kutsumustaan...) ja niillä vähemmän inspiroituneillakin on kuitenkin oma roolinsa, jotta suhde transsendenttiin välittyy, elää ja kehittyy (ja toisaalta voi myös käydä niin, että todellinen inspiraatio ja luomistyöhön osallistuminen hämärtyy silloinkin kun pintataso voi hyvin, mutta pysyy silkkana pintatasona ja tyhjinä eleinä...)

Urasawan teologia ei ehkä kestä tiukempaa tarkastelua, mutta fenomenologisessa mielessä tässä pyöritellään kiinnostavia ajatuksia (populaari)kulttuurin, luomisen, myyttisyyden, pyhän kokemuksen ja symbolien suhteesta, mikä vaikuttaa millä tavalla mihin suuntaan, ja harvassa ovat teokset, jotka näitä teemoja tällä tavalla pyörittelisivät...

 

Jepjep. Tämä on varsin hankala sarja, vielä maksimalistisempi ja sekavampi kuin aiemmin lukemani pitkät Urasawan sarjat (Monster, Pluto, 20th Century Boys) ja se on paljon se, sarja on mahdollisesti vain iso kasa ideoita heiteltynä miten sattuu (ja ainakaan ihan kaikki mukaanheitetty ei taida varsinaisesti tulla käytetyksi), mutta en voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä olisi jonkinlainen syvällinen uusi postmoderni suurteos, minkä tahansa taidelajin puitteissa. Teos vaatinee joka tapauksessa toisen lukukierroksen jossain vaiheessa.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikka kohdan 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. Mm. kyky piirtää sarjakuvia. 

Romain Dutreix & Toma Bletner - Revue de presse (ja hieman sananvapaudesta)

 

Luin tämän sarjakuvan jo joku aika sitten, lähinnä napaten sen piirtäjä Dutreixin vuoksi (herran tuotanto ei ole laaja mutta se mitä olen nähnyt on ollut erinomaista), mutta albumikin on sen verran erinomainen että ansaitsi uudelleenluennan ihan vaan että voin sen esitellä blogissa.

 

Kyseessä on alunperin Libération-sanomalehdessä, ja sittemmin Fluide Glacial -sarjakuvalehdessä ilmestynyt strippi, jossa esitellään ranskalaisen satiiristen ja epäkonformististen julkaisujen historiaa; siis satiirisia huumorilehtiä poliittisella painotuksella tai ilman, ja joitain muitakin aatteellisia julkaisuja, radikaalimpia taidelehtiä yms. 

Alkaen ancien regimen ajoista ennen suurta vallankumousta, meidän päiviimme asti (julkaisuvuosi tällä on 2016, eli mukana on terrori-isku Charlie Hebdon toimitukseen tammikuussa 2015, mutta sen jälkeenkin on tapahtunut jo joitain käänteitä, jotka varmaankin myös ansaitsisivat huomiota...).

 

Teos on tietysti niin syvällä kiinni ranskalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että allekirjoittaneelle tästä menee hyvä määrä yksityiskohtia ohi, tai useimmiten houkuttavat tutustumaan. Teoksen suomentaminen ei ole oikein mitenkään mielekästä, mutta samalla tähän tutustuminen on kyllä erinomaisen suositeltavaa monestakin syystä. 

Teos tarjoaa erinomaisen ikkunan ranskalaiseen kulttuuriin ja historiaan, ja jotkut kirjassa olevat ilmiöt näkyvät kyllä myös suomalaisessa uutisoinnissa ja keskustelussa (kuten vaikka tuo Charlie Hebdon tapaus) joten niiden taustoja on hyvä ymmärtää. Ja tietysti puheena on julkaiseminen, ilmaisun ja sanan vapaus, niiden perusteet ja käytäntö, asiat joita sietää tarkastella ihan ympäri maailmaa ja jotka ovat ajankohtaisia myös Suomessa myös toukokuussa 2021.

 

Stripissä Ludvig XIV ja Denis Diderot

 

Ja kuten kirjasta tulee ilmi, kyseinen aihe on Ranskassa ollut merkittävässä asemassa, ja siitä on kamppailtu jo vuosisatojen ajan, ja kamppailtavaa riittää...

Kirja alkaa tosiaan 1600-luvulta ennen suurta vallankumousta: ancien regimessa painoluvat tulivat kuninkaalta, mikä luonnollisesti vaikutti suuresti siihen mitä sai sanoa ja julkaista, mutta mm. valistusfilosofit olivat kyllä jo kärkkäästi kritisoimassa ja kannattamassa julkaisuvapautta...Suuri vallankumous sekoitti pakkaa, mutta sen jälkeenkin Ranskan hallitsijalla on suhteellisen paljon valtaa, ja aika moni sitä myös on käyttänyt myös...

1800-luvulla tapahtuneissa vallankumouksissa liberalismilla on ollut iso rooli, ja yhteisenä keskeisenä kysymyksenä juurikin julkaisuvapaus (ja tältä ajalta alkaa myös varsinaisesti poliittisen pilakuvan ja satiirin perinne). Uusia lehtiä perustetaan paljon, osa lakkaa ja osa lakkautetaan kun vapauksia vuoroin höllätään ja vuoroin kiristetään...

 

1900-luvun alussa valtio ja kirkko erotetaan toisistaan, ja laïcitén myötä myös uskonnot tulevat runsaammin satiirin kohteeksi (aluksi tietysti katolinen kirkko vallitsevana, joskin kun valtion uskonnollista neutraaliutta pidetään periaatteellisena lähtökohtana, julkaisuvapaus kaikkiin uskontoihin liittyen katsotaan periaatteeksi). 

Ranska kokee myös natsimiehityksen, joka luonnollisesti vaikuttaa myös julkaisuvapauteen, ja tämän jälkeen kasvavaa levottomuutta monissa siirtomaissa, erityisen tärkeänä ja traumaattisena vaiheena Algerian sota, jonka aikana tietysti myös julkaisemista ja sananvapautta pyrittiin rajoittamaan (ja presidentti Charles de Gaulle oli tunnettu varsin autoritaarisista otteistaan). 

Ja eräänlaisena kulminaationa toukokuu 1968. Vuoden 1968 aikalaismottoihin ei kuulunut "il est interdit d'interdire" (kieltäminen on kiellettyä), mutta se on sittemmin jäänyt edustamaan merkittävässä määrin ajan henkeä...

Tuo historia, ja runsas edustus monella tapaa radikaaleja intellektuelleja, anarkisteja, surrealisteja jne julkisessa keskustelussa, ovat pitäneet huolta siitä, että yleinen kulttuurinen ilmapiiri suhtautuu sananvapauteen ja julkaisuvapauteen itsessään tärkeinä ja puolustettavina arvoina ja niinpä suhtautuminen esim. Charlie Hebdon julkaisulinjaan on varsin salliva, ja muussakin kulttuurissa näkyy helposti varsin räväkkää ja provosoivaa ilmaisua...(olen toisaalla myös seurannut että moni ihan tavallinenkin ranskalainen sarjakuva on usein ongelmallista Yhdysvalloissa, koska niissä pelataan niin paljon mm. stereotyypeillä, niinpä syytökset eurooppalaisen sarjakuvan kasuaalista rasismista ovat yleisiä...)

 

Ja kentällä kyllä toimii myös tekijöitä, joille sananvapauden absoluuttisuus on niin keskeinen aate, että provosointi on jo itsetarkoituksellista. Ajatus, että jonkin pitäisi olla loukkaamatonta ja pilkkaamisen yläpuolella on suorastaan vaatimus tehdä siitä pilkkaa...ajoittain saatetaan käydä oikeudessa, ja ajoittain saadaan myös tuomioita, mutta arvokeskustelu ei voi ollakaan vain kysymys siitä mikä on laillista ja mikä ei, muutenhan oltaisiin yhä 1700-luvun tilanteessa. 

 

Stripissä Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné

 

Albumissa on esillä mm. Jean-Jacques Pauvert ja Bob Siné, joilla oli hyvinkin linjana että kaikkea voi ja pitää julkaista: jälkimmäisen Siné Massacre -lehti sai yhdeksällä numerollaan aikaan yhdeksän oikeusjuttua, ja myöhemmästä Enrage-lehdestään mainitaan mm. numero jossa julkaistiin sivukaupalla natsipropagandaa, ilman mitään sen kummempaa kommentointia, ihan vaan koska sitä pitää voida julkaista. 

Charlie Hebdokin syntyi aikoinaan, kun samojen tekijöiden Harakiri Hebdo oli joutunut sensuurin kohteeksi Charles de Gaullen kuolemaa käsittelevän jutun vuoksi: tästä inspiroituneena tekijät aloittivat uuden lehden Charlie Mensuel -sarjakuvalehden spinoffina (Charlie viittasi siis Tenavien Jaska Jokuseen, vaikka samalla nyt myös Charles de Gaulleen). Edes varsin yleisen ohjeen kuolleiden kunnioittamisesta ei siis anneta olla julkaisuvapauden tiellä...ja Harakiri Hebdon toimintakuvauksena olikin olla "bête et méchant", tyhmä ja ilkeä.

 

Stripissä Charb, Cabu, Georges Wolinski ja tekijät

 

Suomessa päin on ollut esillä lähinnä Charlie Hebdon Muhammed-pilakuvat, ja lehden linjaa on oikeutettu toteamalla että samalla tavalla lehdessä pilkataan Jeesusta. Tämä toteamus on keskinäisenä vertailuna jo ontuvaa, koska islamin ja kristinuskon asema ranskalaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole mitenkään tasapuolinen, vaikka valtion silmissä olisivatkin tasavertaisia, ja toisekseen kristinuskoon on perinteisesti kuulunut pyhän kuvallinen ilmaisu, ja kärsivä palvelija (mm. Jesaja 52:13-53:12), nöyryys ja ristin hulluus (mm. 1 Kor 1:18-31) ovat olennainen osa kristillistä teologiaa ja hengellisyyttä (Kristuksen herjaaminen löytyy uskonnollisessa taiteessa perinteisenä kuva-aiheena, ja myös modernissa taiteessa ja mystiikassa heikkouden, kärsimyksen ja nöyryytyksen meditointi on merkittävää...), siinä missä islamissa tämä on vierasta. 

 

Mutta erityisesti huomio ontuu siinä, että pitkälle sekularisoituneessa Suomessa kumpikaan aihe ei suurelle osalle yleisöä ole kovinkaan merkittävä. Otetaan kohteeksi ennemmin vaikka sotaveteraanit, saamelaiset tai black lives matter, ja katsotaan tuleeko enemmän kierroksia...

Paperilehtien julkaisemisen kannattavuus on Ranskassakin laskenut, joten lehtien määrä laskee. Joitain yhä porskuttaa (mm. täysin kaikkien julkaisumallien vastaisesti toimiva Le Canard Enchaîné), ja jotkut ovat siirtyneet nettiin, vaikka varsinaisesti non-konformistisen ja satiirisen paperijournalismin kulta-aika oli 60-70-luvuilla...

Varsin kyynisesti suhtaudutaan sosiaalisen median sisällön laatuun ja näiden takana olevien digijättien laissez-faire-kunhan-ei-sotke-bisneksiä-linjaan. Kirjan julkaisemisen jälkeenhän on esiin noussut runsaasti lisää huomestuneisuutta näiden digijättien kontrolliin, tarkalleen ottaen kenellä, tai kuinka rajatulla joukolla, on valtavasti mahdollisuuksia vaikuttaa siihen kenen ääni vaiennetaan ja kenen korostetaan, ja millä perusteella näitä päätöksiä tehdään...kyllä, tämä on sananvapauden kannalta valtava ongelma.

 

Bletner ja Dutreix toteavat myös, että non-konformistisissa julkaisuissa ei ole kyse vain itse julkaisemisesta, vaan yhtä lailla myös levityksestä ja saatavuudesta: jos lehteä ei ole saatavissa mistään, voidaan miettiä toteutuuko julkaisuvapaus vaikka painaminen olisikin ollut mahdollista. Laaja, riippumaton ja julkaisuvapauteen sitoutunut levitysverkosto on yhtä lailla välttämätön: aihetta raapaistaan albumissa samalla todeten että se on liian laaja tässä käsiteltäväksi.

Tässä vaiheessa voi taas miettiä Suomen tilannetta, Ranskassa sentään riittää itsenäisiä kirjakauppoja hyvinkin monipuolisilla linjoilla, Suomessa levityskanavat ovat suuressa määrin muutaman ketjun hallussa...

Olen sanan-, ilmaisu- ja julkaisuvapautta pohtinut aiemminkin, mm. tuolloin hieman Charlie Hebdon terrori-iskujen jälkeen. Aihe pysyy ajankohtaisena, uusia kysymyksiä nousee esiin, ja mm. tämä albumi (ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen muutenkin) on antanut lisää ajateltavaa ja uusia näkökulmia ajan ilmiöiden ja uusien keskustelujen seuraamiseen.

 

Ongelmahan on, että jos haluaa näppärästi ulkoistaa moraaliset valinnat jonkun muun tehtäväksi, niin oikeudenmukainen kommunikaatio on ylipäänsä edes mahdollista vain sen kahdessa ääripäässä: joko täysin vapaa ja rajoittamatoon kommunikaatio, tai täydellinen kommunikaation lakkauttaminen. 

Kaikissa noiden välimuodoissa täytyy tehdä hankalia arvovalintoja, ja yhteiskunnan ja lakien tasolla on kysyttävä kuka ne valinnat tekee, kenen arvoja edustetaan? Vastaus: ne joilla on riittävä poliittinen ja taloudellinen valta. Eroaako tilanne ancien regimen olosuhteista joissa painoluvat haettiin kuninkaalta ja jossa taloudellista ja poliittista valtaa ei saa arvostella, onko eroa onko tyranneja yksi vai useampi?

Vihapuhetta ei voi objektiivisesti määritellä, sitä voi käsitteenä väännellä sisällyttämään ihan mitä tahansa mikä ei miellytä. Esim. kirjabloggaajana jos kirjoitan negatiivisen arvion kirjasta, loukkaan julkisesti kirjailijaa ja yritän estää häntä harjoittamasta kirjailijan ammattia (kustantamoista, kirjakauppiaista yms. puhumattakaan), ja näin pyrin polkemaan maahan kirjailijan ihmisoikeuksia, jotka on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen. 

Kirjabloggaamisen erottaa vihapuheesta vain se, että sitä ei ole sellaiseksi tahdottu määritellä, ja/tai sen tahtojilla ei ole ollut riittävästi valtaa toteuttaa tahtoaan. Toistaiseksi (Terveisiä Riku Korhoselle).

 

Koska en havaitusti ole itse suuntaamassa kohti kaiken kommunikaation lakkauttamista, joudun siis tarkastelemaan kentän toista laitaa. 

Ongelmahan on, että jotta sananvapaus voisi olla oikeudenmukaista, se asettaa hyvin paljon vastuuta kaikille osapuolille, mahdollisesti enemmän kuin kukaan voi absoluuttisesti kantaa, joskin voisin haluta uskoa, että siihen suuntaan voi kuitenkin pyrkiä...

 

Vastuuta on paitsi sanojalla, myös, tai ehkä erityisesti, kuulijalla. Ajoittain kommentoidaan että sanoa saa vapaasti mutta minulla ei ole mitään tarvetta tai halua kuunnella. Tässä on kuitenkin huomioitava, että on etuoikeus olla sellaisessa asemassa, että voi olla kuuntelematta itselleen vieraita tai epämiellyttäviä asioita tai että niillä ei ole vaikutusta omaan elämään, monilla ei tätä mahdollisuutta ole tai se on hyvin rajoitettu. Päinvastoin, yksilön velvollisuus on aktiivisesti etsiä, tutustua ja pohtia myös sellaisia ajatusmalleja, jotka ovat itselle vieraita ja mahdollisesti myös epämiellyttäviä, ja etsiä kuultavaksi myös niitä ääniä, joilla on vaikeuksia saada äänensä kuuluville. Ja tässä tarkoitan todellista avoimuutta, ei pyrkimystä tarkoitushakuiseen väärinymmärrykseen tai omien ennakkoluulojen projisointiin toiseen (tätä harrastetaan nykyisessä polarisoituneessa "keskustelu"kulttuurissa ihan tarpeeksi, ja se on syöpä).

Myös usein esillä olevat vaatimukset boikoteille, painostus ja henkilöiden maalittaminen näiden esittämien ajatusten perusteella on syvästi ongelmallista, koska sananvapauden kannalta ero vaikkapa terrori-iskun Charlie Hebdon toimitukseen ja boikottikampanjan välillä ei ole ollenkaan niin suuri, että sillä kannattaisi rehennellä...kumpikin perustuu valtaan ja valtasuhteisiin, tuli se valta sitten siitä että sinulla on tuliase tai että sinulla on poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, jolla voit vaientaa toisen.
 

Menetelmissä toki on eroja. Kuten Maaria Ylikangas toteaa, suuri vastustus ole juurikaan vaikuttanut JK Rowlingin asemaan, tällä on itsellään sen verran tarpeeksi menestystä ja vaikutusvaltaa, että myrskyt eivät kovin helposti hetkauta. Jossain määrin arveluttavampana voidaan pitää vaikkapa Suomen sarjakuvaseuran päätöstä sulkea Sangatsu-kustantamo pois Helsingin sarjakuvafestivaaleilta yhtiön työntekijän yksityishenkilönä esittämien kommenttien vuoksi (no, festivaaleja fyysisenä tapahtumana ei pidetty ja kyseiselle firmalle festivaalit eivät ilmeisesti ole muutenkaan kovin merkittävä), ja vastaavia yrityksiä mm. saada henkilö erotettua työstään kyllä löytyy. 

 

Painostamiset ja maalittamiset toimivat sitä paremmin, mitä vähemmän omaa vaikutusvaltaa ja taloudellista turvaa niiden kohteella on, eli ne lisäävät yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jossa sananvapautta on vain rikkailla ja vaikutusvaltaisilla. Onko tällainen sosiaalidarwinismi todellakin kannatettava suunta?

Ja joka tapauksessa on todettava, että yhdellä hetkellä kovaan ääneen julistaminen että "Je suis Charlie" ja seuraavalla hetkellä JK Rowlingin ja vastaavien boikotointivaatimukset on irvokasta tekopyhyyttä. 

Olen yhä sitä mieltä, että "sananvapaus" on varsin arveluttava argumentti: mitään tekoa ei oikeuta se, että teon saa tai voi tehdä. Mutta samalla on ilmeistä, että sananvapaus on välttämättömyys oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa, ja vaikka vallanpitäjien etujen mukaista olisikin sitä rajoittaa, tätä rajoittamista pitää kategorisesti vastustaa: Aurinkokuninkaan hovi ei houkuttele.

 

Luulenpa, että joudun siis tekemään itse moraalisia valintoja ja miettimään tekojeni vaikuttimia ja oikeutuksia, en voi ulkoistaa moraalia muille. Luulenpa että okeudenmukaisuuteen pyrkivä kommunikaatio on mahdollista vain, jos Tuomas Akvinolaisen opetus omastatunnosta ja hyveistä on totta. Ja jos kommunikaatiolla ei pyri oikeudenmukaisuuteen, niin sitten sitä ei edes kannata tehdä.

David Ratte - Le voyage des pères (Isien matka)

 

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut siitä ilahduttavuudesta, että Raamatun kertomuksia (tai uskonnollisia kertomuksia ylipäänsä) sovittavat sarjakuviksi sellaiset tekijät, joilla on käsitys siitä, miten sarjakuvaa tehdään. Koska niitä heikompiakin esityksiä on nähty, joissa kirjoittaja joko ottaa suoraan alkutekstiä sellaisenaan tai kirjoittaa itse (yleensä liikaa), kuljettaen kerrontaa pelkällä tekstillä, ja piirtäjä piirtää jotain nättejä kuvia siihen seuraksi, ja lopputulos on sarjakuvaa vain nimellisesti. 

Mutta vaikka tuossa yllälinkatussa jutussa Mikael Mäkinen ja Jarkko Vehniäinen sovittavat Uuden testamentin tarinoita toimivasti sarjakuviksi, sopivan rennolla otteella, niin pysyvät he kuitenkin kiinni alkutekstissä. Mutta kaunokirjallisuudessa minua kuitenkin viehättävät myös sellaiset tarinat jotka ehkä ottavat kehyksensä Raamatusta mutta eivät vain kerro samaa uudelleen eri sanoin, vaan lähtevät kehittämään uutta näkökulmaa, pohtivat uusia aiheita tai kehittävät vanhoja eri poluille: kirjat joiden pyrkimys on muualla kuin opettaa alakoululaisille perusjuttuja. 

Sellaisista kirjoista kuin Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset, Nothombin Soif, Hämäläisen Kolme eloonherätettyä, Chedidin Les Nombres, Lagerkvistin Barabbas...

Tähän toiveeseen vastaa David Ratten albumisarja Le voyage des pères, josta kuvassa kolmiosainen perussarja (myöhemmin Ratte on tehnyt muutaman albumin lisää eri näkökulmista ja aikakausista, lisää alempana). 

Jonas on kapernaumilainen kalastaja, kuten oli isänsä ja isänsä isä jne ja kuten ovat poikansa Simon ja Andreas. Mutta eräänä päivänä Galilean järven rannalle tulee outo saarnaaja josta nuorempi polvi on kovin innoissaan ja arvelevat messiaaksi, samoin kuin naapurin Johannes ja Jaakob, ja nämä lähtevätkin seuraamaan tätä Jeesusta. Noniin, leikki leikkinä, mutta nyt on tullut aika lähteä hakemaan pojat kotiin, kalat eivät kalastu itsestään.

Pian matkalla tulee vastaan myös kaksi muuta isää samalla missiolla, Alfeus ja Simon, joiden pojat Matteus ja Juudas ovat kanssa liittyneet Jeesuksen seuraajiin...ja vähän myöhemmin myös kaksi huo...entistä prostituoitua, jotka myös etsivät Jeesusta. 

Jeesus, samoin kuin apostolit ja muut varsinaisissa evankeliumeissa näkyvämmässä asemassa olevat henkilöt vilahtelevat muutamassa ruudussa sarjan varrella, mutta lukijan kyllä oletetaan tuntevan Raamattunsa, ja huomattavassa osassa kerrontaa ja sarjan huumoria on ironia joka syntyy siitä mitä lukija tietää mutta henkilöt eivät...päähenkilöt eivät suurelta osin onnistu olemaan ihan oikeassa paikassa oikeaan aikaan että olisivat oikeasti kärryillä mitä tapahtuu mutta tarpeeksi lähellä että törmäävät kyllä evenkeliumien tapahtumien vaikutuksiin tai näkevät niitä omasta kulmastaan. 

 

Ja toki harrastetaan myös karrikointia ja anakronismeja hieman Asterixin hengessä, ja toisaalta hahmot käyttäytyvät korostetun arkisesti, banaalisti ja siloittelemattomasti, puheen ja käytöksen rekisterissä jossa Raamatun kertomuksia ei tavata kertoa (ja Jonas itse ei ole mitenkään esikuvallisen positiivinen päähenkilö, ennemmin äkäinen kääkkä joka laukoo kommentteja sen kummemmin muita ajattelematta)

Mutta vaikka yleinen ote onkin humoristinen, on mukana myös vakavuutta ja syvyyttä. Äkilliset sävymuutokset voisivat saada tarinan tuntumaan hajanaiselta mutta eivät kuitenkaan niin tee, ennemminkin yleiseen kepeään sävyyn iskeytyvän dramaattisen käänteen dramaattisuus vain korostuu, varsinkin kun karikatyyrisyydestä huolimatta henkilöt on saatu tuntumaan eläviltä, oikeilta ihmisiltä. Ja jotkut kohtaukset iskevät tosiaan hyvinkin lujaa. Ehkä sarjan vaikuttavimmassa kohtauksessa Simon on kuullut poikansa Juudaksen kavaltaneen Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, ja puhkuen lähtee etsimään Juudasta käsiinsä ilmoittaakseen mitä mieltä tästä on, pyörittää päässään sisäistä dialogia että vaikka ei tätä Jeesus-juttua nyt niin arvostakaan niin moinen petollisuus ei ole millään tavalla hyväksyttävää, noin ei tehdä, olet häpäissyt sukusi, minulla ei ole poikaa, ole kirottu...ja sitten näkee poikansa roikkumassa puussa köyden jatkona (maalaa hiirellä spoileri näkyviin).

Mitenkään alakouluikäisten sarjakuva tämä ei leimallisesti ole, osa teemoista menee varmaankin liian nuorilta lukijoilta yli tai muuten toimivat paremmin vanhemmille lukijoille...ja samoin vaikka esim. väkivallalla ei mitenkään mässäillä, niin on sitä kuitenkin mukana, usein sillai ruutujen reunamilla tai juuri niiden ulkopuolella että asioita ei näytetä mutta vihjataan riittävästi...

Kuvaava on miten ristiinnaulitseminen on esitetty: joukko sotilaita keskeyttää taukonsa kun pitää lähteä duuniin, tällä kertaa kolme ristiinnaulitsemista, otetaan työkaluja ja lähdetään paikalle...noniin, hoidetaas homma: Jeesusta tai kahta varasta ei näytetä, ei myöskään ristejä, vain sotilas vasara kädessä ja joukko ihmisiä jotka katselevat tätä toimitusta.  Lukija näkee hyvin arkisen toimituksen eikä siitäkään varsinaisesti toimitusta vaan sen miten se vaikuttaa paikallaolijoihin, katsojiin ja todistajiin, ja omalla tavallaan tämä on vahvempi tapa kuin suora esitys.

 

Vahvimpana verrokkina näistä tulee mieleen nuo Mika Waltarin kirjat, erityisesti Valtakunnan salaisuus mutta myös vähän Ihmiskunnan viholliset: kirjoitetaan varsinaisten raamatullisten tapahtumien ympärille, varsinaisesti Jeesus pysyy hyvin poissa näkökulmahenkilöiden näkökulmasta mutta samalla siinä sivuuttamisessa ja poissaolossa on keskeinen ajava mysteeri, ja varsinaisesti mukana olevat henkilöt taas ovat epävarmoja, ristiriitaisia, epätäydellisiä.
Ja tietysti myös että pyrkimyksenä on kuitenkin tehdä erinomaisen sujuvasti etenevä tarina.

Ratte on hieman samassa sävyssä tehnyt myös neliosaisen spin-off-sarjan Yona, egyptiläisestä ylimyksestä aikana kun Mooses alkaa järjestellä heprealaisten poistumista Egyptin maasta...viihdyttävä vaikkei tuon ensimmäisen sarjan tasolle nousekaan.

Ja toisen spin-off-sarjan päähenkilö taas on Barabbas ja tämän kapinallisten ryhmä, eli Jerusalemissa ollaan samaisella pääsiäisviikolla ja tapahtumat menevät siis osin päällekkäin tämän ensimmäisen sarjan kanssa, vaikka näkökulma onkin eri (ja tästä selvisi myös kuka puukotti Alfeusta ja miksi). Mutta tästä olen lukenut vasta ensimmäisen albumin, pitää ne muutkin hakea...

Helmet-haasteessa tämän voisin laittaa kohtaan 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: kyllätämä suomeksikin voisi ilmestyä. En ole tietoinen että sellaista olisi tulossa mistään, mutta voi silti odottaa.

Alain Dodier - Jérôme K. Jérôme Bloche -sarja

 

Siitä että ensi kertaa näin tätä dekkarisarjakuvaa meni useampi vuosi siihen että varsinaisesti aloin lukea.

Se tuli nimittäin vastaan suomennoksina Mustanaamio-lehden kakkossarjana. Olin lehden suhteen myöhäisherännäinen, suunnilleen siinä vaiheessa kun lehteä oltiin jo lakkauttamassa vuonna 2010 hoksasin että lehdessä julkaistiin muutakin kuin vaeltavaa aavetta ja näiden joukossa oli joitain varsin kiinnostavia nimikkeitä: tutut klassikot Valerian ja Piko & Fantasio, mutta myös Rosinskin ja Van Hammen hienoa scifi-fantasia-historiaseikkailusarjaa Thorgal useita albumeita, Camelot 3000, Eisnerin Spiritejä, Tom Strongia...

Ja näiden joukossa myös useiden albumien verran Jérôme K. Jérôme Blochen seikkailuja: sen verran mitä noita Mustiksia käytettyinä ostelin, suosin lähinnä niitä numeroita joissa oli muita sarjoja, jotain Blochea taisin vilkaista mutta se vaikutti silmäyksellä aika kuivakalta eikä kovinkaan kiinnostavalta, joten ei tuolloin tullut luettua (vaikka kuulinkin sarjaa kyllä kehuttavan hyväksi klassiseksi euroseikkailuksi).

 

 Joku aika sitten kun Ranskassa kirjaston BD-osastoa selailin, niin huomasin siellä tätä sarjaa muutamia albumeja, ja kun nimi oli tuttu niin kai sitä sitten pitää kokeilla, ja otin ykkösalbumin L'ombre qui tue luettavaksi.

Se oli tosi huono. Vaikka Dodier mallikkaasti piirtääkin, jälki on enemmän funktionaalista kuin varsinaisesti loistokasta tai hyvä argumentti lukea sarjaa kiinnittämättä huomiota tarinaan, ja tarina oli heikko, jonkinlainen outo humoristinen-muttei-silti-hauska pulpjännäri jonka juonessa ei ollut oikein mitään tolkkua ja henkilöt käyttäytyvät kuin mieltä vailla...joo ei todellakaan ole lukemisen arvoinen. Kvaak-foorumilla kuitenkin sanottiin että kyllä sarjan myöhemmissä albumeissa on tasokkuutta, joten annoin uuden mahdollisuuden, taisi olla nelosalbumi Passé recomposé, ja hei, tämähän toimi ihan eri tavalla, tämähän oli hyvä.

Ja tällä hetkellä olen lukenut sarjan 16 ensimmäisestä albumista viisitoista (#10 ei ole toistaiseksi osunut käsiin kirjastossa), ja vielä on luettavaa jäljellä: sarjan viimeisin osa, #27, ilmestyi viime vuonna, ja kun nuo uusimmatkin osat ovat ilmeisesti saaneet hyvin positiivisia arvioita, sarja ei ainakaan vielä vaikuta kärsivän tason notkahduksesta niin kuin monille pitkille sarjoille käy (ensimmäinen albumi ilmestyi 1985, sarja Spirou-lehdessä jo 1982).

 

Ja alun heikkoudellekin löysin selityksen, albumien taso korreloi suoraan sen mukaan ketkä ovat tekijöitä. Alain Dodier on piirtäjänä alusta asti, ja vaikka piirrosjälki kehittyy niin ei se mitenkään radikaalisti muutu, mutta kahden ensimmäisen albumin kirjoittajina ovat  Serge Le Tendre ja Pierre Makyo, ja nämä ovat ihan vaan huonoja. Kolmos- ja viitosalbumin kirjoitti vain Pierre Makyo, ja ne ovat ihan ok, mutta varsinaisesti sarja nousee siivilleen kun Dodier myös kirjoittaa tarinat (on niissäkin tietysti vähän parempia ja vähän heikompia tarinoita, mutta yleistaso on kova ja kuitenkin tasainen).

Vaikutti siltä että alussa tekijät eivät olleet ihan samalla linjalla millaista sarjaa ollaa tekemässä. Yleisenä ideana on versioida amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria ja film noiria mutta humoristisemmalla ja kepeämmällä otteella ja umpiarkiseen ranskalaismiljööseen sijoitettuna: sankarimme, nuoren yksityisetsivän Jérômen vaatetus viittaa ehkä Humphrey Bogartiin mutta nimi humoristiseen brittikirjailijaan Jerome K Jeromeen. Mutta pari ensimmäistä albumia ovat koko tarinaltana kuin jotain hölmöä jännäriparodiaa, kun taas kun Dodier tarttui kirjoittamiseen, Jérômen tietty tohelous ja epäcoolius säilytetään mutta tarinat itsessäään ovat vakavia ja henkilöiden käytös realistista (joskin toki Dodierilla on tietty taipumus melodraamaan, monissa tarinoissa jokin menneisyyden synkkä salaisuus johtaa nykyhetken tragediaan). Ja Jérômekin siis ihan osaa asiansa, havainnoinnin ja päättelyn, vaikka niitä ei hoidetakaan viileällä tyylikkyydellä...

Ja Jérômen tyttöystävällä Babettella ja muutamalla pysyvällä sivuhenkilöllä (kuten naapurilla Madame Zeldalla ja talkkarilla Madame Rosella) on oma merkittävä roolinsa sarjassa, sen verran että lopputulos on jotenkin merkillisellä tavalla toimiva yhdistelmä Raymond Chandleria ja Christien Tommy & Tuppence -tarinoita.

 

 Tai yleisemmällä tasolla vertailukohdaksi tuli mieleen Jacques Demyn musikaalit Cherbourgin sateenvarjot ja Rochefortin tytöt: otetaan amerikkalaisen populaarikulttuurin genreilmiö (musikaalit tai dekkarit) ja ranskalaiseen yltiöarkipäiväistettyyn miljööseen sijoitettuna versioidaan genre hartaudella ja perehtyneisyydellä mutta samaan aikaan ripauksella itsetietoista etäisyyttä...

Mielenkiintoinen piirre on myös tarinoiden yleinen positiivinen luonne. Toki dekkareissa tapahtuu rikoksia, ja ajoittain murhiakin (joskaan ei joka tarinassa), ja osa henkilöistä on ihan läpeensä epämiellyttäviä, mutta omalla tavallaan kaikki on kuitenkin motivoitua, ja jos motivaatiota toimia toisin ei ole, henkilöiden, rikollistenkin, käytöstä voi pitää varsin säädyllisenä ja kohteliaana. Mitään itsetarkoituksellista pahuudella ja kauhisteltavilla ihmishirviöillä mässäilyä ei harrasteta (joihinkin tuollaisiksi laskettaviin ehkä viitataan mutta ne pysyvät viittauksina).

Ja tuo korostaa monien tarinoiden traagista luonnetta, kun periaatteessa potentiaalisesti kunnollisetkin ihmiset päätyvät tekemään pahoja asioita...

Aikaisemmat albumit ovat kaikki olleet itsenäisiä tarinoita, joita voi lukea haluamassaan järjestyksessä (toki suunnilleen on ollut hyvä lukea näitä suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä niitä paria ekaa lukuunottamatta, mutta pieni epäjärjestys tai jonkun osan väliinjääminen ei haittaa), nämä viimeksi lukemani osat 15 ja 16 muodostavat sarjan ensimmäisen kahden albumin mittaisen tarinakaaren. 

 

Kirpputorilta löytyvä taulu vie Jérômen etsimään taulun aikaisempaa omistajaa, mutta tapahtumat mutkistuvat kun Jérôme herää (epätyypillisesti krapulassa: sankarimme ei kestä lainkaan alkoholia...) kädessään revolveri ja viereisellä sohvalla vanha rouva, jota on ammuttu päähän (rouva ei ole oikea kreivitär, lempinimi tulee sukunimestä de Ségur)...ja jälkimmäisessä albumissa Jérômen ollessa vankilassa täytyy tyttöystävä Babetten tarttua toimeen: minne on rikospaikalta kadonnut eräs kirje?

Vaikka rikoksia ja rikollisuutta käsitteleviä sarjakuvia jonkin verran löytyykin, tyylipuhtaampaa dekkarisarjakuvaa selvästi vähemmän ja suurin osa muista laadukkaista esimerkeistä tulee vuosikymmenten takaa sanomalehtistripeistä. Mutta ihan muodosta riippumatta, en ihan valtavasti dekkareita lue mutta jonkin verran kuitenkin, ja niiden joukossa Jérôme K Jérôme Bloche on hyvin miellyttävä tuttavuus, tällaista voisin mielelläni lukea enemmänkin.