Kevyttä kesälukemista: Erich Fromm, saksalainen mutta Yhdysvaltoihin asettunut psykoanalyytikko kirjoittaa vapaudesta ja yksilön yhteiskunnassa suhtautumisesta siihen: mukana on fasismin psykologian analyysia (vuonna 1942, eli kun nk. tilanne oli päällä) mutta paljon muitakin kehityskulkuja Euroopan ja maailman historiassa...Tämä lukemani versio on brittipainos, amerikkalainen tunnetaan nimellä The Escape from Freedom, ja on näköjään suomennettu pariin otteeseen nimillä Vaarallinen vapaus ja Pako vapaudesta.
Kirjan nappasin hyllystä luettavaksi aiheen vuoksi, kun olen tässä viime aikoina muutenkin ollut kiinnostunut sananvapauden problematiikasta (kts. postaukset Revue de Pressesta ja Charlie Hebdosta) erityisesti sen uusissa kehityksissä.
En lähde nyt sen kummemmin erittelemään koko sisältöä, Frommin ajatuksia tai omia jatkomietteitä niistä: kirjan ajatusten pohjalta voisi pohtia onko uusmoralismi sadomasokistista tai onko sillä yhteyksiä kalvinistiseen ihmiskäsitykseen joko suoraan tai kapitalismin kautta mutta nyt en viitsi.
Sen sijaan nostan esiin ajatuksen kahdesta vapaudesta, niiden välisestä suhteesta ja tasapainosta tai sen puutteesta.
Fromm nostaa esiin eron negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä: negatiivinen vapaus on vapautta jostain ("freedom from"), irtautumista ulkoisesta kontrollista tai auktoriteetin sanelemista säännöistä, kun taas positiivinen vapaus on vapautta johonkin ("freedom to"), mahdollisuuksia toimia ja toteuttaa itseään. Tilanteessa, jossa nämä kaksi eivät ole tasapainossa, jossa vallitsee laaja negatiivinen vapaus mutta puutteellinen positiivinen vapaus, seurauksena on ahdistusta ja turvattomuutta, kun ulkoisen auktoriteetin tuoma turvallisuus ja järjestys puuttuu, mutta positiiviset puolet rajoittuvat vain harvoihin (useimmiten heihin joilla on riittävästi varallisuutta).
Tämä negatiivisen ja positiivisen vapauden epätasapaino nimenomaan sananvapauden suhteen liittyy ajatuksiin joita olin pyöritellyt aiemminkin.
Sensuuri, ulkoiset instituutiot jotka sanelevat mitä saa tai ei saa sanoa/julkaista saattavat olla vaiennettuja, eli negatiivinen vapaus on edennyt hyvin, mutta sensuroivien instituutioiden sijaan on tullut sosiaalisesti hyväksyttävien ajatusten konformismi, mediat ja kuuluvuus ovat epätasaisesti ja valtasuhteiden mukaisesti jakautuneet, ja monet tahot, myös sellaiset jotka ovat aiemmin hyötyneet edistyvästä liberalismista ja laajasta sananvapaudesta, puolustavat saavutettuja etujaan parhaansa mukaan, vaikka sitten polkemalla vapauksia.
Mikä sitten on positiivinen vapaus, ja miten se on edistynyt nykyisessä yhteiskunnassa? Näen sinä tässä tapauksessa yhtäläisen, tasapuolisen mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun sen kaikissa muodoissa, tulla kuulluksi kokonaisena vastuullisena ihmisyksilönä ja täysipainoisena osana yhteiskuntaa. Ja tämän toteutuminen antaa kyllä odottaa itseään...
Ja mitä tälle voi tehdä? Normien ja lakien pohjalta on positiivisen vapauden kasvattaminen varsin hankalaa, lopulta isossa osassa on asenne, ihan yksilötasolla (aiemmin olen maininnut sananvapauteen liittyvän velvollisuuden kuunnella). Mutta samalla ainakin minusta on selvää että positiivinen vapaus ei edisty sillä että negatiivista vapautta vähennetään.
Frommin mukaan individuaatiossa ei voida palata aiempaan, vaikka turvallisuus houkuttaisikin emme voi palata äitimme kohtuun edes väkivalloin, yksilönä tämä on mahdotonta ja yhteisöinäkin totalitarismin lupausten ja käytännön välillä on perustavalaatuinen ero...
En kuitenkaan näe (eikä kai Frommkaan) että individuaation päämääränä olisi solipsismi, että yksilön kypsyys olisi suoraan verrannollinen yksilön isolaatioon, vaan ennemmin ihmisen kypsään ja täysipainoiseen osallistumiseen yhteiskuntaan.
Tämä negatiivisen ja positiivisen vapauden epätasapaino nimenomaan sananvapauden suhteen liittyy ajatuksiin joita olin pyöritellyt aiemminkin.
Sensuuri, ulkoiset instituutiot jotka sanelevat mitä saa tai ei saa sanoa/julkaista saattavat olla vaiennettuja, eli negatiivinen vapaus on edennyt hyvin, mutta sensuroivien instituutioiden sijaan on tullut sosiaalisesti hyväksyttävien ajatusten konformismi, mediat ja kuuluvuus ovat epätasaisesti ja valtasuhteiden mukaisesti jakautuneet, ja monet tahot, myös sellaiset jotka ovat aiemmin hyötyneet edistyvästä liberalismista ja laajasta sananvapaudesta, puolustavat saavutettuja etujaan parhaansa mukaan, vaikka sitten polkemalla vapauksia.
Mikä sitten on positiivinen vapaus, ja miten se on edistynyt nykyisessä yhteiskunnassa? Näen sinä tässä tapauksessa yhtäläisen, tasapuolisen mahdollisuuden osallistua julkiseen keskusteluun sen kaikissa muodoissa, tulla kuulluksi kokonaisena vastuullisena ihmisyksilönä ja täysipainoisena osana yhteiskuntaa. Ja tämän toteutuminen antaa kyllä odottaa itseään...
Ja mitä tälle voi tehdä? Normien ja lakien pohjalta on positiivisen vapauden kasvattaminen varsin hankalaa, lopulta isossa osassa on asenne, ihan yksilötasolla (aiemmin olen maininnut sananvapauteen liittyvän velvollisuuden kuunnella). Mutta samalla ainakin minusta on selvää että positiivinen vapaus ei edisty sillä että negatiivista vapautta vähennetään.
Frommin mukaan individuaatiossa ei voida palata aiempaan, vaikka turvallisuus houkuttaisikin emme voi palata äitimme kohtuun edes väkivalloin, yksilönä tämä on mahdotonta ja yhteisöinäkin totalitarismin lupausten ja käytännön välillä on perustavalaatuinen ero...
En kuitenkaan näe (eikä kai Frommkaan) että individuaation päämääränä olisi solipsismi, että yksilön kypsyys olisi suoraan verrannollinen yksilön isolaatioon, vaan ennemmin ihmisen kypsään ja täysipainoiseen osallistumiseen yhteiskuntaan.
(Ja tuosta tulee mieleen toinen vastikään lukemani kirja, Jacques Ellulin Conférences sur l'Apocalypse de Jean, jossa Ellul huomauttaa että vaikka Raamattu alkaakin paratiisista, sinne ei olla kuitenkaan palaamassa: suuntana ja päämääränä ei ole puutarha, jossa ihminen palaa olemaan yksinomaan ihminen vailla muita ominaisuuksia, vaan Johanneksen ilmestyksen mukaan Uusi Jerusalem, siis kaupunki, siis yhteisö jossa ihminen on muiden ihmisten keskuudessa)
