Rex Stout - Liian monta etsivää

Taas palaamme Rex Stoutin dekkarisankarin Nero Wolfen pariin. Olen sarjan osia lukenut satunnaisessa järjestyksessä ilman suunnitelmallisuutta, mutta varsin tasalaatuisina ovat toimineet hyvin kun kaipaa luotettavaa perusdekkaria. Ja pidän yhä tästä yhdistelmästä brittiläistä arvoitusdekkaria ja amerikkalaista kovaksikeitettyä napakasti tarjoiltuna, ja luen myös sillä kielellä millä kirjat nyt sattuvat käsiin tulemaan, alkukielellä tai suomennoksina (tämän suomensi Sirkka-Liisa Sjöblom).

Tämä teos on sieltä uran puolivaiheilta 1950-luvulta, ja onkin kolmen pitkän tarinan kokoelma. Ensimmäisessä rikas mies vaikuttaa kuolleen keuhkokuumeeseen, mutta Wolfe pyydetään tarkastelemaan juttua onko siinä jotain epäilyttävää (tietysti on). Toisessa diplomaattisten neuvottelujen yhteydessä yksi diplomaatti kalautetaan hengiltä, ja kolmannessa (josta suomennoksen nimi on peräisin) Wolfe ja Goodwin päätyvät itse murhajutun keskeisiksi epäillyiksi, samoin kuin muutama muukin yksityisetsivä, ja näin urkkimaan saadaan mobilisoitua reilusti isompi joukko etsiviä kuin Wolfen ha Goodwinin vakio-apurit. Kahdessa jälkimmäisessä jutussa Wolfe myös normaalitavoistaan poiketen lähtee pois kotoaan ja jopa New Yorkista (hivenen vastentahtoisesti, ja ottaen huomioon juttujen komplikaatiot, haluttomuus on ymmärrettävää).

Olen aiemmin valitellut, että vaikka yleensä novelleista pidänkin, niin arvoitusdekkarien genressä ne eivät ole suosikkejani: näissä ei yksinkertaisesti ole tilaa kehitellä tarpeeksi hyviä arvoitusjuonia jotka ovat kuitenkin genren keskeinen juju. Ja se pätee myös tässä, vaikka puhutaankin aika pitkistä novelleista, 70-80 sivun tarinoista. Mutta toisaalta se kovaksikeitetty puoli pelastaa aika paljon, nokkelaa sanailua ja sopivasti tyyliteltyjä henkilökuvia ja tilanteita saadaan kuitenkin mukaan. Eli tapansa mukaan tämäkin oli tasalaatuinen, viihdyttävä ja toimiva lukupaketti, ei ihan mitä tilasin mutta ei valittamista.  

Rex Stout - The Red Box (Punaisen rasian arvoitus)

Nämä Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkarit ovat varsin hyvää matkalukemista: voi lukea satunnaisesti epäjärjestyksessä (kuten olen tähän mennessä lukenut, tämä on seitsemäs), ja ovat sellaisia mukavan viihdyttäviä ja hyvin tasalaatuisia: varma valinta, ei tarvitse todeta kesken matkaa että ei tätä jaksakaan lukea ja olla sitten matkan varrella ilman mitään luettavaa....niinpä nytkin tuli mukaan kun tulin visiitille Suomeen.

Kuten olen aiemmistakin todennut, näissä on hyvin mainio sekoitus amerikkalaista hardboiledia ja klassista arvoitusdekkaria: juoni pysyy napakasti koossa ja Wolfe on äärimmilleen viety esimerkki omassa nojatuolissaan rikokset ratkovasta etsivästä, mutta samalla kirjojen vetovoimassa oma osuutensa on kertojalla, Wolfen apulaisella Archie Goodwinilla, joka sopii paremmin hardboiled-malliin ja tämän naljaileva kerronta ja yhteispeli Wolfen kanssa on yhtä lailla syy lukea näitä. Vaikka kerronnan malli on perinteinen Holmes-ja-Watson-asetelma, Goodwin ja Wolfe ovat mallin parhaiten aikaa kestänyt esimerkki.

Pakko kuitenkin todeta, että tämä, sarjan neljäs kirja alunperin vuodelta 1937, ei ole mitenkään sarjan parhaimmistoa. Tarina on kovin monivaiheinen mutta silti jotenkin junnaava (Wolfe itsekin luonnehtii tapausta varsin rasittavaksi) ja onnistuin kuitenkin keksimään jo hyvissä ajoin tarinan keskeisen idean, Goodwin on kertoja mutta alkupuolella kirjaa toiminnan tasolla aika sivussa, kirjassa käytetään tylsää koukkua että tuodaan ilmi etsivien tietävän jotain mutta lukijalle ei vielä paljasteta mitä...

Alkaen ihan alkuasetelmasta: asiakas Lew Frost haluaa kovasti Wolfen selvittämään tapausta, jonka niin Frost, Wolfe kuin Goodwin jo tietävät, mutta lukijalle vasta vähitellen selviää että kyse on kohutusta tapauksesta jossa arvostetun vaatesuunnittelijan liikkeessä malli Molly Lauck on kuollut syötyään myrkytetyn makeisen...suoraan tapahtumien keskelle marssittaminen voi toimia monissa kirjoissa, mutta arvoitusdekkareissa se tuntuu jotenkin, no, halvalta (ja samaa tehdään pari kertaa myöhemminkin, Goodwin havainnoi jonkun henkilön tekevän jotain tiettyä muttei kerro vielä mitä).

Molly ei jää ainoaksi uhriksi, myrkkyjä on liikkeellä, ja on myös todettava että jos arvoitusdekkareita, esim. Agatha Christien monia kirjoja, syytetään salonkipyöveliydestä (että lopussa etsivä suo murhaajan tekevän itsemurhan tuomittavaksi jäämisen sijaan) niin harvoin se kuitenkaan on näin suoraan ja karusti tehty, Wolfe suoraan antaa murhaajalle syanidipullon, jota tämä käyttää itseensä...tällä tavalla tälle lukijallekin jää hieman paha maku suuhun, ei Wolfen näin kylmä pitäisi olla. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)   

Mutta vaikka tuntuukin siltä, että Stoutilla on tässä kohtaa vielä kerronnallista haparointia, niin kyllä tämänkin siis ihan mielelläni luin, täytti tarkoituksensa.

I had her on the way and the sandwiches hadn't been greasy and it wasn't two o'clock yet ; and even down in the mouth and with rings under her eyes, she was the kind of riding companion that makes it reasonable to put the top down so the public can see what you've got with you. Being a lover of beauty, I permitted myself occasional glances at her profile, and observed that her chin was even better from that angle than from the front. Of course there was an off-chance that she was a murderess, but you can't have everything.

Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikkapa 29. Kirjassa on minä-kertoja.