Maria Jotuni - Kultainen vasikka (klassikkohaaste)

 

Ja taas on aika perinteisen klassikkohaasteen: klassikoiksi laskettavia kirjoja toki tulee luettua muutenkin, mutta silti on hyvä syy tarttua johonkin tiettyyn kirjaan joka on roikkunut lukulistoilla...

 

Tämänkertainen, näytelmä Kultainen vasikka, on minulle ensimmäinen kotimainen klassikko haasteeseen. Ei ehkä kaanonin tunnetuin kirja, tai Maria Jotunin tuotannossakaan se, joka ensimmäisenä mainitaan, mutta kun tämä kirja oli mainittu jo pari vuotta sitten julistetussa Shakespearen sisarukset -näytelmälukuhaasteessa kirjana jota aioin lukea, ja viimeksi viittasin siihen (nimeltä mainitsematta) vuodenvaihteen lukukoosteessa suomalaisen naiskirjailijan kirjana joka on ollut koko ajan aikeissa mutta jonka lukeminen ei sitten realisoitunut...kirja on haettu Projekti Lönnrotista, eli se ehkä vaikutti lukemisen lykkääntymiseen, kun ei ollut oikeana kirjana tyrkyllä.

Ritva Arvelon ohjaaman elokuvankin vuodelta 1961 olin nähnyt, ja siitä pitänyt: vanhemman suomalaisen elokuvan parempaa laitaa (ohessa leffajuliste).

Mutta nyt sen sitten olen lukenut, eikä "kolminäytöksisen huvinäytelmän" lukeminen tosiaan ole ponnistelua, varsinkin kun Jotuni kirjoittaa varsin maittavaa dialogia...

 

EEDIT: Haa rahaa, aina rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se ihmiset tekee!

 

Ollaan ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Suomessa: varsinainen sota on etäisenä taustalla, näkyen tavallisilla ihmisillä lähinnä elintarvikkeiden säännöstelynä ja taloudellisena epävakautena, talouden kurssit vaihtelevat jyrkästi ja taitavalle keinottelijalle on mahdollisuus suuriin voittoihin.

Eedit ja Jaakko ovat nuori aviopari, Jaakko ahkera ja tunnollinen työntekijä joka omalla tasollaan pärjää ihan hyvinkin, mutta Eedit tahtoo enemmän, erityisesti enemmän rahaa. Ja kun Eeditin äiti Katariina lähtee keinottelemaan, lähtee Eeditkin samalle tielle, ja siinä saa Jaakko jäädä...ja mukana on myös muita henkilöitä, ja kaikilla tavalla tai toisella mielessä raha, raha, raha. 

Kun huvinäytelmä on kyseessä, niin loppu on tietysti onnellinen, ihmissuhteisiin palaa tasapaino ja rahakin asettuu omalle paikalleen. 

 

Kun raha aiheena on varsin alleviivatusti esillä ja näytelmän nimikin jo vihjaa asennoitumiseen, niin odotin tendenssimäisyyttä. Mutta ehkä se, että tämä on huvinäytelmä, on johtanut tiettyyn sävykkyyteen, mustavalkoista julistusta ei tässä formaatissa kuitenkaan voi tehdä, joten aiheeseen ja sen käsittelyyn tuleekin kiinnostavia tvistejä.

Eedit on varsin selkeästi rouva Bovary -hahmo, pikkuporvarillinen nuori vaimo joka palavasti haaveilee glamourista ja enempää tavoitellakseen on valmis sysäämään syrjään sen pienemmän mitä on, eikä tässä kovin viisaasti tee...

Mutta Jotunin näytelmässä kaikki naishahmot ovat omalla tavallaan aktiivisia, moottoreita jotka tavoittelevat enemmän ja parempaa, samalla kun miehet ovat useammin tyytyväisiä nykyiseen tilaan, vaikka rahaa ei niin paljoa olekaan niin onhan rakkautta ja moraalisia periaatteita, ja asemaansa kohottavat yleensä vasta kun nainen on tarpeeksi sysinyt tekemään. Romanttisia hupsuja, kun taas naiset ovat pragmaattisia häikäilemättömyyteen ja ahneuteen saakka...

 

Vastakkainasettelu on kiinnostava, ja Jotuni voisi vaikuttaa jopa misogynistiseltä, siinä määrin korostetusti nämä naiset ajattelevat vain rahaa ja punnitsevat asemansa ja suhteensa sen mukaisesti. Ja samalla piikkiä käännetään myös toiseen suuntaan: missä määrin miesten passiivisuus, moraalisuus ja romanttinen naivius pakottaa näissä suhteissa toisen ottamaan vastuun taloudellisista realiteeteista? Tämä puoli tulee enemmän esiin Eeditin vanhempien Katariinan ja Hermanin liitossa, mutta leimansa se antaa muihinkin suhteisiin. 

Tuntuu että tässä ollaan perinteisen hyve-etiikan parissa, jossa hyve löytyy kahden paheen väliltä, ja vaikka Jaakko ja Herman ovatkin ehkä nimellisesti moraalisesti paremmalla puolella, niin oikea hyve löytyy jostain välimaaston käytännöllisyydestä.

 

EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin katinkulta kalliossa. On se moraali sekin!  - Mutta ai, miten ihanat kengät sinulla on, paljonko maksoivat?

LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa.

EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin saan? En koskaan! Enkö? - Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä ihmisyydestä puuttuu!

LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana.

EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen, ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan hyvä mies, eikö ole? 

 

Raha on kaikkien huulilla ja mielessä, ja näytelmän nimikin kertoo suhtautumisesta: raha on tullut epäjumalaksi, se eksyttää, rikkoo ihmisten väliset suhteet, vääristää todellisuuden...irvokkaan huvittavaksi käy kohtaus, jossa yksi hahmoista kauhistuu suuresta onnettomuudesta, sodan päättymisestä rauhaan, kun se haittaa bisneksiä...mutta sama vääristyminen tulee ilmi muutenkin, kun maailmaa tarkastellaan vain rahan kautta.

 

Ja samalla tämäkään ei ole niin mustavalkoisen osoittelevaa, hivenen huvittuneesti mutta tavallaan ymmärtävästi tulee ilmi, että henkilöt ovat tietoisia rahan orjuuttavuudesta, mutta tämä on kuitenkin ihanaa ja haluttavaa orjuutta, ja vaikka se huolia joskus tuokin, ei siitä haluta täysin luopuakaan. Ja kuten edellä mainitsin, ei myöskään täydellinen välinpitämättömyys rahasta toimi jos haluaa esim. asua talossa ja syödä ruokaa (tai elää yhdessä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka moista haluavat), joten jonkinlainen suhde siihen on syytä säilyttää...taas kerran hyve-eettisesti pitää löytyä se paras linja jossain haihattelevan välinpitämättömyyden ja raha-orjuuden alaisuuden välimaastossa. 

Tämä jäi ilmeisesti kirjoitusaikanaan aika vähäiselle huomiolle. Mutta Jotunin dialogi pysyy nautittavana, näytelmä ei tendenssistään huolimatta ole mustavalkoisen osoitteleva vaan käsittelyssä on sävyjä, ja aihe tuskin käy epäajankohtaiseksi kovin pian, joten teos on löytänyt myöhemmin yleisönsä paremmin, ja säilyttänyt relevanssinsa tähän päivään asti...

 

Ylläsiteeratusta pätkästä kalliden kenkien ihanuudesta tuli välittömästi mielleyhtymiä Carrie Bradshawiin, ja vertailu vaikkapa somemaailman glamourkonsumerismiin ja sen vaikutuksiin työntyi myös hakematta mieleen...ja toisaalta kriisitilanteista nouseva kapitalistinen opportunismi kuulostaa jotenkin tutulta näinä COVID-aikoina.

Kuten mainitsin, Kultainen vasikka toi mieleen Rouva Bovaryn, mutta siinä missä Flaubertin romaanin problematiikka saattaa tuntua nykymaailmassa jo hieman vieraalta, Jotunin päivitys sen sijaan osuu purevasti tähänkin päivään (vaikkakin vähemmän traagisena).

 

JAAKKO: Minä rakastan sinua.

EEDIT: Se ei riitä. Mitä minä rakkaudella! Se on sana vain. Elääkseni tarvitsen minä muuta, tarvitsen rahaa! Ilman rahaa ei ole kotia, ei siveyttä, ei oikeutta olla eikä elää, ilman rahaa ei ole halvintakaan rakkautta! 

JAAKKO: Mutta ihmisyyttä on. 

EEDIT: Missä sitä on? Sodissako, tässä teidän yhteiskunnassanne? Sivistys on rahakysymys niinkuin kaikki muukin. Siksi tahdon minä rahaa, rahaa. Tahdon tuntea sen vallan tahdon nauttia, elää, niinkuin aikalaiseni elävät.

JAAKKO: Sinä olet järjetön.

EEDIT: Yhtä järjetön kuin koko maailma on ollut ja on!

 

-----------------------------------------------------------------------------

Klassikkohaasteeseen olen osallistunut monta kertaa (ihan joka kerta en), aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun ja Gilgamesin, ja aina on teos ollut lukemisen arvoine riippumatta siitä olenko pitänyt siitä enemmän vai vähemmän.

Ja tietysti klassikkohaasteessa on mukava tutustua muiden blogien luettuihin klassikoihin, koska sieltä löytää kyllä aina teoksia jotka ovat jo tuttuja mutta joihin saa uusia näkökulmia, teoksia jotka kuulostavat sen verran kiinnostavilta että ne täytyy itsekin lukea ja tietysti myös teoksia jotka on ehkä parempi jättää jatkossakin lukematta mutta joiden sisallöstä on kuitenkin hyvä jotain tietää...

Ja nämä muiden bloggakset löytyvät haasteen koontipostauksesta.

 

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana (kuitenkaan).

Françoise Sagan - Château en Suède (Linna Ruotsissa)

Poiminta ilmaishyllystä, Françoise Saganin näytelmätuotantoa. Saganin romaaneja 50-luvulta olen lukenut muutaman, ja näytelmiäkin pari, nyt sitten näytelmä vuodelta 1960, eli suoraan noiden lukemieni romaanien perään.

Ja onhan tämä taas varsin tuttua: joukko ihmisiä ja näiden ihmissuhdesotkuja, rakkausjuttuja joissa rakkauden vastakaiut ovat vähän niin ja näin...

Ja tapahtuu nykyajassa, vaikka kannen vaatetus kieliikin muusta: kirjan nimessä olevan linnan Ruotsissa haltijat ovat sisarukset Agathe ja Hugo, ja Agathella on erikoinen historiallinen päähänpinttymä, jota myötäilläkseen linnan asukkaat pukeutuvat kuin 1700-luvulla...

Hugolla on myös omat päähänpinttymänsä, kaksi vaimoa, joista jälkimmäisen, Eleonoren velikin loisii linnassa. Ja kun linnaan saapuu vierailulle etäinen sukulainen, nuori Frederic, jonka hölmö nuori sydän menee rakastumaan Eleonoreen, niin sinänsä rauhallinen vaikkakin omalaatuinen elämä hämmentyy...

Ihmettelin aluksi että miksi tämä näytelmä on sijoitettu Ruotsiin, kun kirjan tunnelma on kuitenkin aika lailla samanhenkistä kuin hyvin ranskalaisissa romaaneissaan. On sinä omaa pointtiaan, linnan erillisyys ulkomaailmasta vaatii jonkin verran etäisyyttä, ja lumituiskut eristävät sen vielä tehokkaammin, ja toisaalta pitää olla kuningaskunnassa, jossa nykyaikana voi vielä olla kunnon aatelisia...ja ehkäpä Ruotsissa on Ranskasta päin katsottuna jotain viehättävää eksotiikkaa :)

(nyt tuli jotenkin mieleen se parodia, jossa Kubrickin Hohdosta oli leikattu traileri joka näyttää romanttiselta komedialta...)

 

Mutjoo. Tarina tosiaan muistuttaa paljon romaanien hienovireisiä ihmissuhdekomedioita, mutta niiden siirtäminen teatterilavalle vaatii ehkä sitten sen verran liioittelua ja voimakkaampia korostuksia, että vire kärsii, meno on jo liian karrikoitua. Saganin dialogia lukee ilokseen, mutta onhan tämä kuitenkin heikompi kuin nuo aiemmat romaaninsa.

 

Helmet-haasteessa tämä menee vaikkapa kohtaan 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa: lumella on merkittävä osuutensa tilanteen luonnissa.

Anton Tammsaare - The Misadventures of the New Satan (Hornanperän uusi paholainen)

Kävin alkuvuodesta Tallinnassa kokoustapaamassa tuttuja, ja samalla hieman turisteilemassa (vaikka kaupunki onkin lähellä, olin tätä ennen käynyt Tallinnassa vain pari kertaa aika lyhyillä vierailuilla, eli turisteilulle oli syytäkin).

Ja kun siellä olin, niin pitihän käydä myös Rahva Raamatissa katsomassa, josko löytyisi jotain kivaa virolaista kirjallisuutta kielellä, jota osaisin jopa lukea, ja valikoimasta tämä vaikutti kiintoisalta. Anton Tammsaare on Viron arvostetuimpia kirjailijoita (sellaisella "kuva 25 kroonin setelissä"-tasolla) ja tämä viimeinen romaaninsa vuodelta 1939 on käännetty 60-luvulla myös suomeksi nimellä Hornanperän uusi paholainen; tämä englanninnos on sen sijaan parin vuoden takainen.

 

Kirja alkaa taivaan porteilla, kun Saatana kuulee pyhältä Pietarilta, että Jumala on tehnyt johtopäätöksen, että ihminen on kykenemätön haluamaan pelastusta, ja näin ollen ei olisi oikeutettua lähettää enää ketään helvettiin (tai taivaaseenkaan, sen puoleen, ehkä on parempi että ihmisiä ei vain ole). Saatana tästä hätääntyy, että eikö saisi enää uusia sieluja, ja joutuu näin todistamaan itse, että kyllä vain ihmiselle on mahdollista haluta pelastusta. Tulemalla itse ihmiseksi ja todistamalla omalla elämällään että pelastus on mahdollinen, jotta helvetti voisi jatkaa olemassaoloaan...

 

Niinpä Viron maaseudulle vaimonsa Liseten kanssa ilmestyy iso, vahva, mutta jokseenkin omalaatuisesti käyttäytyvä Jürka vuokraviljelijäksi hoitamaan syrjäistä ja autioitunutta rappiotilaa nimeltä The Pit, jonka viljelijöitä on perinteisesti kutsuttu lempinimellä Old Nick...

Kirjan teologia ei ehkä kestä kriittistä tarkastelua, kyse on enemmän kansantarujen logiikasta ja tyylistä, muistumia on hieman Myytillisten tarinoiden piruista ja näiden kohtaamisista ihmisten kanssa, joskin kehystarinaa lukuunottamatta yliluonnollisuuden kanssa ollaan hyvin säästeliäitä, ja Jürka ei todellakaan ole terävin kynä penaalissa. Sen verran äkkiväärä tekemisissään, jääräpäinen ja omaa logiikkaansa tiukasti noudattava kuitenkin, että elämän kuvauksessa on silti varsin tarumaisia käänteitä. 

Hieman kansantarumaisen karrikoitu on myös keskeinen ihmishenkilö Ants, lähiseudun suurtilallinen ja kiero kuin korkkiruuvi. Alussa kun talo pitää saattaa asuttuun kuntoon, Jürka ottaa Antsilta velkaa, ja jotenkin siitä velasta ei ikinä vapauduta, siitä Ants pitää huolen, kun haluaa pitää hyvän työmiehen taksvärkkiä tekemässä. Ja mitä tahansa käänteitä tapahtuukin, ja mitä tahansa Jürka tekeekin, niin siitä voi olla varma että taloudelliset voitot korjaa Ants...

Ajoittain tästä tuli mieleen reippaasti satiirisempi versio Hurskaasta kurjuudesta, vuokraviljelijöiden ja torpparien ahdinko ja riisto oli tässäkin hyvin keskeisenä piirteenä, vaikka kerronta onkin ilkamoivampaa.

Kirja liikkuu suorastaan hämmentävällä ketteryydellä rekisteristä toiseen. Kerronnassa on tosiaan paljon vaikutteita kansantarinoista, mutta ajoittain yllytään myös lajille epätyypillisempiin psykologisiin luotauksiin ja väliin heitetään taas moraalisteologisia pohdintoja (Jürka tietää olevansa Saatana ja sanoo sen jopa ääneen, sellaisella vakaumuksella ja uskolla, että muutkin henkilöt joutuvat pohtimaan asioita). 

Kerronta on satiirista ja humoristista, monille juonenkäänteille ja villin omalaatuisella logiikalla eteneville runsaille keskusteluille nauroin ääneenkin, mutta samalla satiiri on tietysti myös vakavasta asiasta ja humoristisemman kerronnan väliin iskevät paatokselliset hetket myös tuntuvat (kirjassa eletään joitain vuosikymmeniä köyhällä maaseudulla 1900-luvun alkupuolella. Ihmisiä kuolee. Ja vaikka kuinka olisi Saatana, ei se ole koskaan triviaali tapahtuma).

Ja vaikka tässä ollaan yhteiskunnallisia satiirikkoja ja kirjaimellisesti hyvän ja pahan, pelastuksen ja kadotuksen äärellä, niin henkilöiden jakautuminen hyviin tai pahoihin ei ole ollenkaan niin yksiviivaista: ihmiset elävät elämäänsä, Antsissakin on hyviä puolia, viranomaiset ovat virkavelvollisuuksistaan huolimatta ihan tolkullisia, ja vaikka Tammsaare ilmeisesti yleisesti suhtautui epäluuloisen kriittisesti kristillisyyteen, on pastori kirjan sympaattisimpia henkilöitä. Ja Jürka itse tietty. Ja silti, kaikenlaista tapahtuu...

Jotenkin tuo kaikki saadaan kuitenkin ehkä hieman episodimaiseksi, mutta kuitenkin toimivaksi kokonaisuudeksi: se se on taitoa.

Tätä lukiessa yllämainitun Hurskaan kurjuuden ohella vartailukohdiksi mieleen hiipi hieman Selma Lagerlöfin samoin runsaasti kansantarinoista ammentavat kirjat (ja noista Tammsaare on ehkä ollutkin tietoinen), mutta enemmän päädyin ajattelemaan Latinalaisen Amerikan maagista realismia: niin Virossa kuin oltiinkin, ei tässä olisi paljoa tarvinnut yksityiskohtia vääntää että oltaisiin voitu yhtä hyvin olla jossain Brasilian tai Meksikon maaseudulla, ja kirjan hengessä on jotain samaa kuin lukemissani Gabriel Garcia Marquezissa, Jorge Amadossa, Laura Esquivelissa...

Erinomaisen kiehtova kirja. Tosin ilmeisesti Tammsaaren muu tuotanto on realistisempaa, tämä oli myöhäinen poikkeus, joka olisi ehkä kehittynyt kaudeksi jos kirjailija ei olisi kuollut vuotta myöhemmin.

Helmet-haasteessa tällä voisi ottaa vaikkapa kohdan 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, niitä on parikin. 

 

[Jürka ja Ants keskustelevat, Jürkan väärennetyt henkilöpaperit ovat herättäneet viranomaisten kiinnostuksen]

"And what about my certificate?"

"You bought it, that's all. You bought it from a Jew, blaming Jews is the fashion nowadays. You can pile anything you like on Jews. If you're asked something you can't answer, just say you've forgotten, your missus knew but she had died. It's her memory that wouldn't let her live. And remember this: the less you talk the better, because people take most of the words you say wrongle. True, they might even misinterpret your silence, but still it happens less often. So the fewer words the better. As for your soul's salvation, you can talk all you want about it, no one will take you seriously anyway."

"But I myself do."

"Never mind, others will think you don't mean it. These days, believing in salvation is as indecent as blowing your nose with your fingers."

"I do that," Jürka said. 

"I do, too. But not everyone belongs to the chosen people like you and I," Ants said. "I want salvation as much as you do, but not everyone does. Nowadays the whole world believes in one thing only: the hotter the hell on earth, the nearer is heaven...That's why it's made so hot for people, big nations and small..."  

Audur Ava Ólafsdóttir - Rosa Candida

 

Tämä kirja, ja islantilaisen Audur Ava Ólafsdóttirin muukin tuotanto, nauttii ilmeistä suosiota Ranskassa, siinä missä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa en muista kuulleeni mainittavan; onhan toki jonkin verran kotikenttäetua, Audur on opiskellut Sorbonnessa. Mutta kun tämä pokkari vastaan tuli niin piti ottaa luettavaksi. 

 

Kertoja Arnljótur, kutsumanimi Lobbi, on 22-vuotias, intohimona puutarha ja erityisesti ruusut, joita toki Islannissa on haastava kasvattaa edes kasvihuoneissa. Intohimo on tullut äidiltä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin; reippaasti vanhempi isä ei tätä kiinnostusta jaa eikä aina oikein ymmärräkään, kuten ei myöskään kehitysvammainen kaksoisveli Jósef. Nuoresta iästä huolimatta Lobbilla on myös muutaman kuukauden ikäinen tytär: suhteet tämän äitiin ovat ihan ystävälliset, vaikkeivät he varsinaisesti ole edes ystäviä saati sitten pariskunta, tytär on satunnainen tulos alle yhden yön suhteesta tutuntutun kanssa.   

Nyt Lobbi on kuitenkin päättänyt lähteä toteuttamaan puutarhakiinnostustaan erääseen historiallisissa lähteissä mainittuun upeaan ruusutarhaan, joka on kuitenkin jäänyt vuosien varrella pahasti rappiolle: luostarissa, jolle tarha kuuluu, ollaan nykyään kiinnostuneempia vanhoista käsikirjoituksista, mutta jos kiinnostunut työtekijä haluaa tulla niin tervetuloa.

Aimo tovin kirjassa edetessäni aloin ihmetellä että mistäköhän tässä kirjassa oikein on kyse: henkilöt ovat luonteikkaita ja selkeästi kuvattuja, tapahtumat etenevät varsin selvästi ja johdonmukaisesti, kuin helmet nauhassa sattuu ja tapahtuu ja välillä ehkä hypätään muistikuviin mutta tapahtumaketjussa ei ole vaaraa eksyä, kuvailuja on joskus aika yksityiskohtaisiakin vaikka joissain muissa kohdissa ollaan hyvinkin epämääräisiä (kuten maantieteellisissä paikoissa, jota ei nimetä...alkupaikka on ilmeinen Islanti, ja sieltä lennetään nimettömään kaupunkiin jonka arvelen kuitenkin Pariisiksi, sieltä jonnekin etelämpään..), kerronta ei kikkaile. Mutta mistä tässä oikein on kyse, miksi luen tätä tapahtumien ketjua? Kirja ottaa jännitteiden kehittelyn kovin rauhallisesti...

Kyllä tämä sitten jonkinlaiseksi kasvukertomukseksi kehittyy, mutta tekee sen kuitenkin hyvin maltillisesti ja hieman epämääräisesti, vaikka sinänsä suurista muutoksista lopulta onkin kyse. Lukiessa aloin kiinnittää myös tapahtumien taustalla vilahtelevaan raamatulliseen symboliikkaan, joka sekin pysyi varsin epämääräisenä mutta tuntui kuitenkin myös antavan lisäulottuvuutta. Tässä viittailtiin ahkerasti 1. Mooseksen kirjaan, erityisesti sen ensimmäisiin lukuihin: kirjan motto on sieltä (1 Moos 1:29) mutta Lobbissa ja Jósefissa tuntui myös löytyvän viittauksia toisaalta Eesauhun ja Jaakobiin, toisaalta Kainiin ja Abeliin, paitsi vastakohtaisesti, he korostetusti eivät olleet nämä konfliktiset veljesparit (niin Kain että Eesau kuvataan usein punatukkaisina, jota on myös Lobbi, mutta Lobbista mainitaan korostetusti myös että "on veljensä vartija"...). Puutarhat ja puutarhanhoito tuntuivat nekin olevan eedenistisesti värittyneitä, ja lopulta varsin suurta huomiota saa uuden ihmiselämän syntymä ja sen merkitys luomisen tapahtumana...joo, luulen että kirjassa on perinteisen kasvukertomuksen ohella myös luomisen kontemplointia, hienovaraista mutta mystistäkin.

Selkeästä tarinasta huolimatta ei tämä oikein perinteisen juonivetoisen romaanin ystävän kirja ole, sellaiseksi se pysyy varmaan turhan jännitteettömänä (mutta jos kaipaa hyväntuulista, leppoisaa kirjaa niin sitten), enkä ole ihan varma kaikkien noiden tapahtumien ja henkilöiden käytösten realistisuudesta, mutta ehkä siitä ei olekaan kyse. Ennemmin tässä on kyse ajatuksista, mietteistä, huomioista elämästä, kokemuksista. Ja mahdollisesti jostain syvemmästä pohdinnasta olemassaolosta ja luomisesta (saattaa olla että projisoin noita kirjaan, mutta sitten kirja tarjoaa hyvän alustan projisoinnille). Teosta voisin parhaiten kuvata miellyttäväksi. 

Helmet-haasteessa tämä sopisi aika moneen kohtaan, jotkut ehkä aika ohimenevinä, mutta otetaan vaikka 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave kun se varsin tärkeässä osassa kirjaa on.

 

"Parle-moi de quelque chose de ton pays.

- Mousse.

- C'est gentil."

A peine ai-je prononcé le mot mousse, que je sais que je suis dans le pétrin. Ce n'est pas possible d'étirer la mousse en sujet de conversation. Je pourrais tout au plus énumérer les variétés de mousses, mais ça ne serait guère un échange.

"Elle est comment, la mousse?"

Si j'avais accès aux mots, je dirais à cette étoile montante du cinéma que la mousse est une éponge filandreuse, qu'on met du temps à parcourir car si les dix premiers pas se font sans peine, quand il s'agit de tarverser un vaste champ de lave couvert de mousse, c'est comme marcher tout la journée sur un tapis de gymnastique." 

Heinrich von Kleist - Mikael Kohlhaas

 

Uusi vuosi, uudet kirjat: tämä kirja on tietysti aloitettu jo viime vuoden puolella, mutta loppuun luin eilen. 

Heinrich von Kleist on saksalainen 1700-1800-luvun vaihteen kirjailija, jonka tuotanto luetaan romantiikan piiriin, vaikka tekijä itse pysyikin virtauksesta vähän sivussa, ja yleisesti ottaen ei elämänsä aikana juuri mainetta nauttinut, jälkimaine niin näytelmilleen kuin proosalleen on ollut suosiollisempi: tämän kirjan nimitarina, pitkä novelli Mikael Kohlhaas on mainittu aikakauden saksalaisista tarinoista parhaimpien joukkoon (tämän, kuten kirjan kolmen muunkin novellin, suomennos Elvi Sinervo).

Todellisiin historiallisiin tapahtumiin perustuvassa novellissa 1500-luvun saksilainen hevoskauppias Mikael Kohlhaas on matkalla markkinoille, kun aatelinen junkkeri, jonka maiden läpi Kohlhaas kulkee, pysäyttää hänet vaatien virallisia matkustuspapereita, ja kun näitä ei ole (kun ei niitä ole koskaan ennen pyydetty), ottaa kaksi Kohlhaasin hevosta pantiksi, ne voi noutaa kun paperit on kunnossa. 

Perillä Kohlhaasille tulee selväksi, että junkkerin vaatimus on laiton, ja markkinoilta palatessa käy ilmi että renki, joka jäi hoitamaan panttihevosia on pahoinpidellen ajettu pois ja hevoset ovat huonossa kunnossa, pilattuja kovassa työssä. Kohlhaas yrittää virittää oikeusjuttua, mutta junkkerin suhteet ovat sen verran hyvät että juttu ei pääse etenemään käsittelyyn...joten Kohlhaas lähtee hakemaan oikeutta toisin keinoin, miekalla ja tulella. Ja tapahtumat eskaloituvat tästä hyvin reippaasti useamman maan väliseksi kriisiksi...

 

Vaikuttava novellihan tämä on, käänteitä ja jännitteitä riittää, ja tietysti hankalia psykologisia ja moraalisia pointteja. Kohlhaas hakee ehdottomin termein oikeutta, ja pysyy myös tiukasti tavoitteissaan ja vaatimuksissaan sortumatta liioiteltuun kostonhimoon koston itsensä vuoksi, ja on näin myös moraalisesti oikeutettu vaatimuksissaan...mutta menetelmät joilla sitä haetaan ovat toki huomattavasti liioiteltuja ja vääriä (kahden hevosen jupakan seurauksena kaupunkeja palaa, ihmisiä kuolee, sodat uhkaavat jne) ja vaikka Kohlhaas itse pysyisikin tiukasti oikeutetuissa vaatimuksissa, liikkeelle nousevat myös monet sellaiset tahot jotka eivät näin tee...ja toisaalta, kun väärät keinot ovat ainoa tarjolla oleva keino pyrkiä kohti oikeutta järjestelmässä, joka itsessään on korruptoitunut.

Eikä maailma ole ollenkaan niin paljoa muuttunut, että nuo kysymykset olisivat vanhentuneet, kansalaisaktivismi ja terrorismi esittävät monenlaisia vastauksia esitettyihin kysymyksiin, antamatta tyhjentävää vastausta.

Ja kirjallisesti tämä on tietysti myös jättänyt jälkiä: lukiessa huomasin että tarinahan on hyvin tuttu aiemmin lukemastani E.L. Doctorowin Ragtime-kirjasta, jonka henkilö Coalhouse Walker (jepjep) lainaa tarinan hyvinkin uskollisesti (ilmeisesti myös J.M.Coetzeen Michael K:n elämä viittaa tähän, mutta epämääräisemmin). 

Kirjan kolme muuta lyhyempää novellia, Markiisitar O, Maanjäristys Chilessä ja Kihlaus San Domingossa olivat ihan luettavia mutteivät juuri vaikutusta tehneet tai suuremmin vakuuttaneet. Kiinnostavinta oli tapahtumapaikkojen laaja kirjo ympäri maailmaa (Italia, Chile, Haiti). Nimitarina on lopulta syy lukea tämä kirja.

Helmet-haasteessa tämä kirja, erityisesti kun huomioi eri novellit, sopisi aika moneen kohtaan, mutta otetaan 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin, koska siitä kuitenkin on kyse.