Eric-Emmanuel Schmitt - Concerto à la mémoire d'un ange (konsertto erään enkelin muistolle)

Jatkan Eric-Emmanuel Schmittin tuotannon lukemista, muutamasta on tullut blogattua ja lisää lienee tulossa, koska sen verran olen näistä pitänyt...

Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma: neljä pitkähköä novellia ja kirjailijan jälkisanat. Schmitt sanoo kirjoittavansa novellikokoelmansa jonkinlaista yhtenäisyyttä tavoitellen, ei vain kokoelmiksi joissa on sekalaisia kertyneitä novelleja vaan sarjoiksi (ja pohtii onko romaani novelliin verrattuna muotona jotenkin pikkuporvarillinen, ei ehkä kovin vakavissaan kun molempia muotoja kirjoittaa).

Ja yhtenäistä teemaa tässä kokoelmassa on, vaikka henkilöt ja paikat vaihtelevat: kyse on moraalisista valinnoista, elämän suunnan muutoksista. Henkilömme joutuvat kohtaamaan menneet tekonsa, tähänastisen elämänsä ja päättämään mitä sen kanssa tekevät: onko muutos edes mahdollinen, ja jos on, valitako se ja mistä syistä? Jotkut valinnat päätyvät paremmin kuin toiset, joskus mahdollisuus elämän suunnan muutoksiin hylätään, ja joskus lopputulos on, no, ambivalentti.
Joka tarinassa vilahtaa symbolisesti pyhän Rita Cascialaisen, toivottomien tapauksien suojelijan, hahmo: esirukoilevana pyhimyksenä, hoitokodin nimenä, kyynisen tehtailijan kauppatavarana...

Vanha misantrooppinen nainen, jonka huhutaan myrkyttäneen kolme aviomiestään, tutustuu nuoreen pappiin, ja halutessaan tämän jakamattoman huomion, alkaa tunnustaa tälle kaikkia menneitä tekemisiään, laajasti ja yksityiskohtaisesti.
Merimies saa laivalle viestin tyttärensä kuolemasta, mutta viesti ei ole sen tarkempi, ja miehellä on neljä tytärtä. Ja nyt myös syytä ajatella suhdettaan jokaiseen näistä ja perheeseensä yleensä.
Ranskan presidentin vaimo toteaa alkaneensa inhota sitä mitä hänestä ja miehestään on tullut ja petettyjä ihanteita, ja kulissien takana alkaa puolisoiden välinen kylmä sota.

En elle survivait, malgré l'ascension sociale, l'élève des Beaux-Arts qui avait choisi l'anticonformisme et des études sans débouchés, la jeune fille sauvage qui préférait manger des pâtes pendant des mois que de subir le joug de ses parents, la femme libre qui avait rencontré Henri dans un bar près d'Assas sans croire que leur histoire durerait. Vingt-cinq ans plus tard, l'etudiante bohème se trouvait menottée à la gloire, figée en personnage officiel, Mme Morel, première dame de France, épouse du président de la Republique, épinglée dans le cadre doré du palais élyséen.
- En tout cas, ce qui est certain, c'est que cette bonne femme, là, sur les photos, je ne la fréquenterais pas.

Nimitarina (joka vuorostaan on ottanut nimensä Alban Bergin viulukonsertosta) kuulemma inspiroi koko kirjan. Alku on kuin suoraan jostain klassista musiikkia käsittelevästä mangasta: kaksi lahjakasta nuorta muusikkoa, teknisesti taitava, kunnianhimoinen ja häikäilemättömän itsekeskeinen pianisti Chris ja inspiroituneen rento viulisti Alex ovat yhdessä kansainvälisellä musiikkileirillä. Konflikti on yhdensuuntaista, Chris tuntee alemmuudentuntoa Alexin suhteen, ja leirin johtaja vitsailee näiden olevan kuin Kain ja Abel...
Ja yllättäen vähän ennen kotiinlähtöä Alex joutuu onnettomuuteen ja paikalla oleva Chris, no, ei reagoi niin kuin pitäisi vaan poistuu paikalta. Ja luullen että on aiheuttanut Alexin kuoleman, Chris palaa kotiinsa...
Vuosia myöhemmin Chris on ohjaajana ongelmanuorten hoitokodissa: Alexin kuoleman jälkeen Chris on hylännyt entisen elämänsä ja on omistautunut muiden auttamiseen. Mutta paikalle tulee Alex, joka ei kuollutkaan mutta vammautui vakavasti, ja entisestä viattoman puhdashenkisestä ja inspiroituneesta muusikosta on tullut katkeroitunut, kyyninen, häikäilemätön miljonääri joka on hautonut kostoa jo vuosien ajan...ja Kainin ja Abelin tarinaa päästään näyttelemään uudestaan, vaihtuneilla rooleilla. 

Schmittin tuotannosta tulee mieleen hieman maanmiehensä Michel Tournier, molemmat ovat leimallisesti tarinankertojia, jotka punovat teoksiinsa paljon filosofisista, eettistä, myyttistä, uskonnollista aineistoa. Mutta siinä missä Tournierin punonta on usein hengästyttävänkin tiheää (mikä on hyvä), Schmitt on tietoisesti kepeämpi (mikä myös on hyvä): jälkisanoissa Schmitt mainitsee Italo Calvinon Kuusi muistiota -teoksen ohjenuorakseen ja se sopiikin hyvin tuotantonsa malliksi...
Ja minä viihdyn näiden parissa erinomaisesti.

Mitäs kohtia Helmet-haasteessa vielä on auki? Sopivasti venyttämällä voi sanoa että 33. Kirjassa muutetaan maalle osuu ainakin pariin novelliin, eikä siihen kohtaan ole muuten varsinaisesti tunkua...

Eric-Emmanuel Schmitt - Milarepa

On tullut muutama Schmittin kirja luettua, ja varmaan tulee lisääkin. Tämä kirja kuuluu samaan Cycle d'invisible -sarjaan kuin pari vuotta sitten lukemani Oscar et la dame rose, ja on itse asiassa sarjan ensimmäinen osa: kukin kirja on pienoisromaani, jossa käsitellään jotain uskontoa tai muuta aatetta ja sen jotain keskeistä teemaa tarinan keinoin. Tässä osassa aiheena on buddhalaisuus.

Simon näkee toistuvasti unta Tiibetistä, ja tuntematon nainen sanoo hänen olevan uudelleensyntynyt Svastika, 1000-luvulla eläneen buddhalaiserakko Milarepan setä, joka vihasi Milarepaa, ja on tästä syystä päätynyt syntymään uudelleen satatuhatta kertaa kertomaan tämän tarinaa...Tämä on lyhyt teos, alunperin kirjoitettu dramaattiseksi monologiksi teatterissa esitettäväksi (ja näin ollen hyvin myös luettavissa yhdeltä istumalta): niteeseen tulee hieman lisäsivuja liitteenä olevalla haastattelulla, jossa Schmitt kertoo suhteestaan buddhalaisuuteen ja syistä kirjoittaa tämä kirja. 

Ja, no, tapa, jolla henkilöt sekoittuvat toisikseen, on kiinnostava: monologin henkeen tarina kerrotaan minä-muodossa, jossa puhujina ovat niin Simon, Svastika kuin Milarepa, ja tämä identiteettien liittyminen toisiinsa on ihan pointtina kirjassa. Mutta muuten kun olen ihan tarpeeksi jo lukenut kuvauksia niin buddhalaisesta kuin vaikkapa kristillisestä tai islamilaisesta monastis-mystisestä perinteestä ja mietiskelystä, niin se varsinainen Milarepan tarina oli sisällöltään jo varsin tuttu (vaikken juuri tätä ollutkaan ennen tuntenut), ja muut osuudet jäivät kuitenkin vähän sekaviksi.

Ei mitenkään Schmittin parhaimmistoa, mutta varmaan tuon Cycle d'invisible -sarjan lukemista jatkan. Ja saihan tällä Helmet-haasteessa kohdan 2. Kirjassa tehdään taikoja (nuori Milarepa harjoitti mustaa magiaa)

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

Pari vuotta sitten tutustuin Eric-Emmanuel Schmittin teatterituotannon ensimmäiseen kokoelmaan, Théâtre 1 -kirjan neljään näytelmään: tässä seuraavassa niteessä on koottu kolme näytelmää lisää 1990-luvun lopulta (ja näkyy näytelmätuotantoa riittävän vielä sarjan jatkoksi).

 

Ensimmäinen, Golden Joe, on varsin suora, mutta omalaatuinen tulkinta Hamletista. Nimihenkilö on lontoolaisen Danish Bankin pörssitrader, taitava työssään, menestyksekäs ja täysin tunteeton sosiopaatti, jota alkavat kuitenkin ravistella pankinjohtaja-isän kuoleman jälkeiset viestit, hiipivästi etenevä inhimillisyys tunkeutuu elämään ja saa kyseenalaistamaan sen mitä on ollut ja mitä on (samalla kun kilpaileva Fortin&Brass suunnittelee omia valtausjuoniaan).

Mieleen tuli tietysti Kaurismäen elokuva Hamlet liike-elämässä, vaikka Schmitt vie tarinaa vielä pitemmälle ja toisaalta sekoittaa pakkaa ja hahmojen suhteita (Joe on varsin kauhea hahmo, ja morsiamensa Cecily myös, kun taas vastaavasti Joen äiti ja setä ovat varsin, no, inhimillisiä ja normaaleja); sen verran että rohjetaan lainata näinkin suoraan Shakespearen tarinaa ja silti tehdä sen pohjalta oma juttu eikä vain sovitus tai pastissi, ja annetaan Hamlet-viittausten toimia yhtenä tulkintatasona (eli sanoisin myös että Hamlet täytyy olla tuttu että tästä näytelmästä nauttisi).

Archibald: Nous sommes très contents de ta réaction à notre marriage, ta mère et moi.

Joe: Mais moi aussi, très content, vraiment.

A: Et ta visite inopinée me fait beaucoup de plaisir !

J: Mais moi aussi, beaucoup de plaisir, vraiment.

A (riant de plaisir): Mon neveu ! Mon neveu ! Que se passe-t-il ? Je ne t'ai jamais vu si chalereux !

J (s'asseyant): J'essaie une nouvelle méthode de communication. On reprend à son compte les derniers mots de la phrase, en ajoutant "vraiment". C'est une technique de négociation qui permet de donner l'impression que les mots ont le même sens.

A: Je ne te crois pas, tu te moques !

J: Je me moque, oui, vraiment.

Toisestakin näytelmästä, Variations énigmatiques, tuli mieleen toinen teos, muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Amélie Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin: alkuasetelmassa on runsaasti samaa, sen verran että tämäkin tuntuu suoralta kirjalliselta lainalta tai inspiraatiolta (mutta en tiedä onko, vaiko sattumalta päädytty samaan): arvostettu Nobel-palkittu kirjailija Abel Znorko elelee erakkona Norjanmerellä olevalla saarella, mutta nyt päätyy rikkomaan hiljaisuuden ja päästämään saarelle journalistin tekemään haastattelua...ja haastattelu alkaa varsin pisteliäissä merkeissä, mutta lähtee kehittymään omiin suuntiinsa koska ei se haastattelijakaan ole ihan kuka tahansa...ja tarina kyllä etenee varsin eri suuntaan kuin Nothombilla.

Ihan sympaattinen mutta jätän kuitenkin tämän kolmikon heikoimmaksi teokseksi.

 

Erik Larsen: Vois voulez dire que cette Eva Larmor n'existe pas ? 

Abel Znorko: Non.

E: Et qu'elle n'est inspirée par personne ?

A: Pas à ma connaissance;

E (soupçonneux): Pas inspirée par une femme, ou des femmes, que vous auriez aimées ?

A: Au'est-ce que cela peut vous faire ? Ce qu'il y a de beau dans un mystère, c'est le secret qu'il contient, et non la vérité qu'il cache. (Brusquement sec.) Quand vous allez au restaurant, entrez-vous par la cuisine ? Et fouillez-vous les poubelles en sortant?

 

Kolmas näytelmä, Le Libertin, tuntuu myös viittailevan kirjallisesti toisaalle, mieleen tulivat vastikään lukemani Sacha Guitryn tyyppiset kepeät komediat, jossa epämääräiset puolisalaiset suhteet johtavat sekasortoon...mutta taas hypätään hieman filosofisempiin ulottuvuuksiin, kun päähenkilönä on valistusajan kirjailija Denis Diderot. Diderot on maalauttamassa muotokuvaansa (ja samalla kehittämässä suhdetta viehättävän naispuolisen muotokuvamaalarin kanssa), mutta tähän tulee kaikenlaisia häiriöitä, Ensyklopediaan pitääkin kirjoittaa nopeasti luku moraalista kun Rousseau (jonka piti se kirjoittaa) teki oharit, perheenjäsenet tulevat aiheuttamaan muita huolia jne...ja vaikka Diderot toteuttaakin niin sanoissa että teoissa hyvin liberaalia elämänfilosofiaa, ei ole ollenkaan niin ilahduttavaa kun muut tekevät samoin Diderotia siteeraten...

Kepeän farssin tyylilaji on hallussa, ja samalla Schmittillä on aina vahvasti mukana filosofista ulottuvuutta: ihan ykköskirjan Le visiteurin tasolle ei nousta, mutta hyvä tämäkin on.

 

Angelique: J'ai l'impression que Papa s'est encore fait barbouiller le museau.

Baronnet: Monsieur est si confiant.

A: Et naïf. Cela fait des années que j'essaie de le dégourdir un peu, mais rien n'y fait ! C'est très long d'éduquer ses parents.

B: Ah oui ?

A: Oui. Et c'est encore plus difficile lorsqu'ils sont très intelligents : rien ne rentre !

Schmitt jatkaa kiinnostavaa linjaansa, Suuria Aiheita ja filosofista pohdintaa muotoituna sujuvaan, kepeään, humoristiseenkin muotoon.

Eric-Emmanuel Schmitt - Oscar et la dame rose (Oscar ja Roosamamma)

 

 

Joku aika sitten luin kokoelmateoksen Eric-Emmanuel Schmittin näytelmiä, ja pidin lukemastani sen verran, että lukemista on ollut tarkoitus jatkaa. Ja tätäkin teosta on ilmeisesti esitetty teatterin lavalla, vaikka varsinaisesti näytelmästä ei ole kyse: kirjeromaanin muoto kuitenkin sopii monologimuotoon, eikä tämä teos ole pituudella pilattu.

Excusez-moi, j'avais oublié que, vous aussi, un jour, vous alliez mourir.

 

Kirjeiden kirjoittaja on Oscar, kymmenen vuotta. Oscarin leukemia ei ole reagoinut hyvin hoitoihin, ja lääkäri ja vanhemmat väistelevät aihetta asioiden todellisesta tilasta, niinpä Oscar alkaa kirjoittaa kirjeitä Jumalalle, purkaakseen ajatuksiaan...ja näissä kirjeissä puidaan sitten Oscarin kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja kuolemasta. 

Ajatus kirjeistä tuli yhdeltä sairaalan vapaaehtoiselta seuranpitäjältä, vanhalta rouvalta, jota Oscar kutsuu Mamie-Roseksi, ja joka on suorapuheisempi ja ehkä viisaampi kuin moni muu (entisenä painijana on oppinut kaikenlaista, myös suoraa puhetta).

Tämä on osa Schmittin kirjoittamaa Cycle de l'invisible -sarjaa, jonka itsenäisissä osissa käsitellään eri uskontoja (ja ilmeisesti muitakin aatteita), tähän mennessä sarjassa on kahdeksan osaa. Tässä osassa fokuksessa on kristinusko, ja siitä erityisesti elämän, ruumiillisuuden ja kärsimyksen kysymykset: miksi elämä on sellainen kuin se on. Sopivasti, koska inkarnaatio ja ainutkertaisen ihmiselämän eläminen, sellaisena kuin se on, on kristinuskossa keskeinen aihe, ja kysymykset tulevat akuuteiksi myös vaikkapa lastensairaalassa...

Noissa aiemmin lukemissani näytelmissä Schmitt oli jo näyttänyt kiinnostusta filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin, samoin kuin tässä, ja arvostan sitä miten tämä on tehty: kerronta on sinänsä aika yksinkertaista, asioiden tilan sellaisenaan ottavaa ja humorististakin, ja samalla aiheeseen suhtaudutaan sen ansaitsemalla vakavuudella. Ei selitellä kärsimystä pois, että sitä ei ole, se on vaan illuusio, vaan nimenomaan että kärsimys on, siinä missä kaikki muukin elämä, lyhyt tai pitkä. Sitoudutaan filosofiseen realismiin.

Ja samalla kärsimykseen, ja elämään ylipäänsä, suhtaudutaan mysteerinä, jota ei ole redusoitu itsetyytyväiseksi osoitteluksi, kivaksi imeläksi mietelauseeksi jonka voi painattaa satoihin oheistuotteisiin (Pikku prinssi, ajattelen sinua).

Joskin, myönnetään, voisin ottaa kahvimukin tai t-paidan tekstillä "Anteeksi, olin unohtanut että jonain päivänä tekin kuolette".

Tiiviistä koosta, kerronnan tietystä kepeydestä ja päähenkilön iästä tätä voisi ajatella lastenkirjaksi, mutta vähän luulen että kyllä tämä on aikuiselle lukijakunnalle toimivampi. Aikuiselle, jonka on hyvä muistaa ne sanat, kenen kaltaisten on Jumalan valtakunta (Mk 10:14)...kun kerronnassa tärkeässä osassa on lapsikertojan ironia, toisissa kohdissa aikuislukija ehkä tietää enemmän kuin kertoja, toisissa taas lapsen suorempi näkökulma puhkaisee aikuiset illuusiot ja tosiasioiden kiertelyt.

Bon d'accord, je suis normal mais je suis con, aussi, non?

Joten kyllä Schmitt onnistuu varsin hyvin kokoamaan kristinuskon keskeisiä piirteitä. Pitää ne muutkin kirjat lukea, mitä piirteitä nostetaan esiin buddhalaisuudesta, islamista, animismista jne.

 

Helmet-haasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (vaikka kirjaimellisesti ottaen se ei siihen sovikaan, vakavasti on sairastuttu jo ennen kirjan alkua). 

 

Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1

Pitäisi lukea -listalla on jo jonkin aikaa noussut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen nykykirjailija jonka tuotannossa vaikuttaa olevan kiinnostavia aiheita sopivalla yhdistelmällä populaaria ja pohdiskelua. Ja käsiin tuli näppärästi tämä pokkari, johon on koottu varhaista näytelmätuotantoa, joten lukuun.

Neljästä teoksesta Le bâillon on lyhyt monologi, josta en oikein saanut otetta, ja L'école du diable myös lyhyt, jonkinlainen faabeli joka oli ihan sympaattinen muttei nyt niin kiinnostava. Mutta ne kaksi muuta, pitempää näytelmää, olivatkin sitten kiinnostavampia.

La nuit de Valognesista tuli nimen perusteella ensin mieleen että onkohan tämä se Ettore Scolan mainio leffa Ludvig XVI:sta, mutta ei, se oli La nuit de Varennes. Historiaan kuitenkin sijoitutaan, ja tapaammekin vanhan tutun, Don Juanin. Joukko Don Juanin vanhoja valloituksia kokoontuu yhteen ja päättää järjestää yksityisen tuomioistuimen ja tuomita Don Juanin naimisiin yhden tuoreemman uhrin kanssa rangaistuksen uhalla. Mutta vaikka Don Juanin käytöksessä onkin samaa häikäilemättömyyttä kuin aiemmin, ei palvelija Sganarellen vihkoon ole vähään aikaan tullut enää uusia merkintöjä, ja tuomioistuin joutuukin käsittelemään sen rikoksen että Don Juan on Don Juan sijaan sitä rikosta että Don Juan ei ole enää Don Juan...eli vaikka hahmossa onkin enemmän Tirso de Molinaa kuin Montherlantia, niin ei tämäkään tulkinta legendaarisesta hahmosta niin perinteinen ole.

Le visiteur oli näistä neljästä näytelmästä kuitenkin suosikkini, tässäkin puolilegendaarinen päähenkilö historiallisessa kontekstissa, eli Sigmund Freud vuoden 1938 Wienissä. Natsimiehittäjät pitävät kaupunkia hallussa, mutta Freudia on suojellut tähän asti kansainvälinen maine ja näkyvyys, mutta olisiko ajankohtaista lähteä maasta...ja samalla kun Freudin tytär viedään kuulusteltavaksi, tulee Freudin luo vieras joka saattaa olla mielisairaalasta karannut potilas tai Jumala tai molemmat tai ei kumpikaan, ja tästä seuraa keskustelua maailmasta ja ihmisistä ja elämästä ja kahdennestakymmenennestä vuosisadasta...missä määrin Jumalan tulisi puuttua asioihin jotka ihminen haluaa tehdä itselleen...
Huomattavana kuviona tietysti kysymys uskosta, vierailija ei halua tehdä mitään kaniineja-hatusta-ja-ilotulituksia -todistuksia jumaluudesta, mutta voiko tavallinen hullu tietää sellaista mitä tietää, ja toisaalta ateistinen Freud haluaa lisää ja lisää todistuksia, ja on valmis viemään niiden etsinnän absurdiuteenkin saakka.

Kokonaisuutena neljän näytelmän paketista pidin myös kyllä, tyylissä on vakavista aiheista huolimatta myös kepeyttä ja huumoriakin, ja käsittelyssä ovat kuitenkin Suuret Aiheet. Luulen että Schmittiä pitää siis lukea lisääkin.

Shakespearen sisaruksiin tämä on ulkomainen elävä mieskirjailija jota en ollut aiemmin lukenut, kombo jota ei vielä ollut, ja viides mieskirjailijan teos.