17.2.2022

Eric-Emmanuel Schmitt - Oscar et la dame rose (Oscar ja Roosamamma)

 

 
Joku aika sitten luin kokoelmateoksen Eric-Emmanuel Schmittin näytelmiä, ja pidin lukemastani sen verran, että lukemista on ollut tarkoitus jatkaa. Ja tätäkin teosta on ilmeisesti esitetty teatterin lavalla, vaikka varsinaisesti näytelmästä ei ole kyse: kirjeromaanin muoto kuitenkin sopii monologimuotoon, eikä tämä teos ole pituudella pilattu.

Excusez-moi, j'avais oublié que, vous aussi, un jour, vous alliez mourir.
 
Kirjeiden kirjoittaja on Oscar, kymmenen vuotta. Oscarin leukemia ei ole reagoinut hyvin hoitoihin, ja lääkäri ja vanhemmat väistelevät aihetta asioiden todellisesta tilasta, niinpä Oscar alkaa kirjoittaa kirjeitä Jumalalle, purkaakseen ajatuksiaan...ja näissä kirjeissä puidaan sitten Oscarin kokemuksia ja ajatuksia elämästä ja kuolemasta. 
Ajatus kirjeistä tuli yhdeltä sairaalan vapaaehtoiselta seuranpitäjältä, vanhalta rouvalta, jota Oscar kutsuu Mamie-Roseksi, ja joka on suorapuheisempi ja ehkä viisaampi kuin moni muu (entisenä painijana on oppinut kaikenlaista, myös suoraa puhetta).

Tämä on osa Schmittin kirjoittamaa Cycle de l'invisible -sarjaa, jonka itsenäisissä osissa käsitellään eri uskontoja (ja ilmeisesti muitakin aatteita), tähän mennessä sarjassa on kahdeksan osaa. Tässä osassa fokuksessa on kristinusko, ja siitä erityisesti elämän, ruumiillisuuden ja kärsimyksen kysymykset: miksi elämä on sellainen kuin se on. Sopivasti, koska inkarnaatio ja ainutkertaisen ihmiselämän eläminen, sellaisena kuin se on, on kristinuskossa keskeinen aihe, ja kysymykset tulevat akuuteiksi myös vaikkapa lastensairaalassa...

Noissa aiemmin lukemissani näytelmissä Schmitt oli jo näyttänyt kiinnostusta filosofisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin, samoin kuin tässä, ja arvostan sitä miten tämä on tehty: kerronta on sinänsä aika yksinkertaista, asioiden tilan sellaisenaan ottavaa ja humorististakin, ja samalla aiheeseen suhtaudutaan sen ansaitsemalla vakavuudella. Ei selitellä kärsimystä pois, että sitä ei ole, se on vaan illuusio, vaan nimenomaan että kärsimys on, siinä missä kaikki muukin elämä, lyhyt tai pitkä. Sitoudutaan filosofiseen realismiin.
Ja samalla kärsimykseen, ja elämään ylipäänsä, suhtaudutaan mysteerinä, jota ei ole redusoitu itsetyytyväiseksi osoitteluksi, kivaksi imeläksi mietelauseeksi jonka voi painattaa satoihin oheistuotteisiin (Pikku prinssi, ajattelen sinua).

Joskin, myönnetään, voisin ottaa kahvimukin tai t-paidan tekstillä "Anteeksi, olin unohtanut että jonain päivänä tekin kuolette".

Tiiviistä koosta, kerronnan tietystä kepeydestä ja päähenkilön iästä tätä voisi ajatella lastenkirjaksi, mutta vähän luulen että kyllä tämä on aikuiselle lukijakunnalle toimivampi. Aikuiselle, jonka on hyvä muistaa ne sanat, kenen kaltaisten on Jumalan valtakunta (Mk 10:14)...kun kerronnassa tärkeässä osassa on lapsikertojan ironia, toisissa kohdissa aikuislukija ehkä tietää enemmän kuin kertoja, toisissa taas lapsen suorempi näkökulma puhkaisee aikuiset illuusiot ja tosiasioiden kiertelyt.

Bon d'accord, je suis normal mais je suis con, aussi, non?

Joten kyllä Schmitt onnistuu varsin hyvin kokoamaan kristinuskon keskeisiä piirteitä. Pitää ne muutkin kirjat lukea, mitä piirteitä nostetaan esiin buddhalaisuudesta, islamista, animismista jne.
 
Helmet-haasteessa voisin laittaa tämän kohtaan 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti (vaikka kirjaimellisesti ottaen se ei siihen sovikaan, vakavasti on sairastuttu jo ennen kirjan alkua). 
 
Kirja on luettu myös Kirjavinkeissä.

6 kommenttia:

  1. Olen nähnyt tämän monologiesityksenä Kouvolan teatterissa. Oscaria esitti keski-ikäinen naisnäyttelijä Nina Petelius-Lehto - tavattoman hyvin, eleettömästi. Rekvisiittana oli vain keinu, jossa istuen Oscar puhui.
    Olen lukenut Schmittin romaanit Nooan lapsi ja Isä Abrahim ja Koraanin kukkaset ja käytin niitä myös ET:n tunneilla.
    Nämä on kirjoja, joissa yksinkertaisilla tarinoilla sanotaan paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirjemuoto tosiaan taipunee hyvin monologiksi, ja kirjassa pidän paljon tuosta hyvin toteavasta tyylistä.

      Ja joo, noita muita pitää etsiä käsiin.

      Poista
  2. Onpas todella hienosti rakennettu pohja filosofiselle pohdinnalle tuo lapsen sairaus. Tämän voisi lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peruskysymysten äärellä, ja silti tarina pysyy helposti lähestyttävänä.

      Poista
  3. Rouva Mamie-Rosen ammatti yllätti, en osaa kuvitella naista tuon nimistä joka olisi ollut painija. Teoksen teema kuulostaa mielenkiintoiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mamie-Rose oli Oscarin antama lempinimi, lastensairaalan leikkitädit pukeutuvat vaaleanpunaisiin, ja Mamie-Rose on näistä vanhin (ja Oscarin mielestä mukavin).
      Luulen että voisit pitää tästä.

      Poista