Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 2

Pari vuotta sitten tutustuin Eric-Emmanuel Schmittin teatterituotannon ensimmäiseen kokoelmaan, Théâtre 1 -kirjan neljään näytelmään: tässä seuraavassa niteessä on koottu kolme näytelmää lisää 1990-luvun lopulta (ja näkyy näytelmätuotantoa riittävän vielä sarjan jatkoksi).

 

Ensimmäinen, Golden Joe, on varsin suora, mutta omalaatuinen tulkinta Hamletista. Nimihenkilö on lontoolaisen Danish Bankin pörssitrader, taitava työssään, menestyksekäs ja täysin tunteeton sosiopaatti, jota alkavat kuitenkin ravistella pankinjohtaja-isän kuoleman jälkeiset viestit, hiipivästi etenevä inhimillisyys tunkeutuu elämään ja saa kyseenalaistamaan sen mitä on ollut ja mitä on (samalla kun kilpaileva Fortin&Brass suunnittelee omia valtausjuoniaan).

Mieleen tuli tietysti Kaurismäen elokuva Hamlet liike-elämässä, vaikka Schmitt vie tarinaa vielä pitemmälle ja toisaalta sekoittaa pakkaa ja hahmojen suhteita (Joe on varsin kauhea hahmo, ja morsiamensa Cecily myös, kun taas vastaavasti Joen äiti ja setä ovat varsin, no, inhimillisiä ja normaaleja); sen verran että rohjetaan lainata näinkin suoraan Shakespearen tarinaa ja silti tehdä sen pohjalta oma juttu eikä vain sovitus tai pastissi, ja annetaan Hamlet-viittausten toimia yhtenä tulkintatasona (eli sanoisin myös että Hamlet täytyy olla tuttu että tästä näytelmästä nauttisi).

Archibald: Nous sommes très contents de ta réaction à notre marriage, ta mère et moi.

Joe: Mais moi aussi, très content, vraiment.

A: Et ta visite inopinée me fait beaucoup de plaisir !

J: Mais moi aussi, beaucoup de plaisir, vraiment.

A (riant de plaisir): Mon neveu ! Mon neveu ! Que se passe-t-il ? Je ne t'ai jamais vu si chalereux !

J (s'asseyant): J'essaie une nouvelle méthode de communication. On reprend à son compte les derniers mots de la phrase, en ajoutant "vraiment". C'est une technique de négociation qui permet de donner l'impression que les mots ont le même sens.

A: Je ne te crois pas, tu te moques !

J: Je me moque, oui, vraiment.

Toisestakin näytelmästä, Variations énigmatiques, tuli mieleen toinen teos, muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Amélie Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin: alkuasetelmassa on runsaasti samaa, sen verran että tämäkin tuntuu suoralta kirjalliselta lainalta tai inspiraatiolta (mutta en tiedä onko, vaiko sattumalta päädytty samaan): arvostettu Nobel-palkittu kirjailija Abel Znorko elelee erakkona Norjanmerellä olevalla saarella, mutta nyt päätyy rikkomaan hiljaisuuden ja päästämään saarelle journalistin tekemään haastattelua...ja haastattelu alkaa varsin pisteliäissä merkeissä, mutta lähtee kehittymään omiin suuntiinsa koska ei se haastattelijakaan ole ihan kuka tahansa...ja tarina kyllä etenee varsin eri suuntaan kuin Nothombilla.

Ihan sympaattinen mutta jätän kuitenkin tämän kolmikon heikoimmaksi teokseksi.

 

Erik Larsen: Vois voulez dire que cette Eva Larmor n'existe pas ? 

Abel Znorko: Non.

E: Et qu'elle n'est inspirée par personne ?

A: Pas à ma connaissance;

E (soupçonneux): Pas inspirée par une femme, ou des femmes, que vous auriez aimées ?

A: Au'est-ce que cela peut vous faire ? Ce qu'il y a de beau dans un mystère, c'est le secret qu'il contient, et non la vérité qu'il cache. (Brusquement sec.) Quand vous allez au restaurant, entrez-vous par la cuisine ? Et fouillez-vous les poubelles en sortant?

 

Kolmas näytelmä, Le Libertin, tuntuu myös viittailevan kirjallisesti toisaalle, mieleen tulivat vastikään lukemani Sacha Guitryn tyyppiset kepeät komediat, jossa epämääräiset puolisalaiset suhteet johtavat sekasortoon...mutta taas hypätään hieman filosofisempiin ulottuvuuksiin, kun päähenkilönä on valistusajan kirjailija Denis Diderot. Diderot on maalauttamassa muotokuvaansa (ja samalla kehittämässä suhdetta viehättävän naispuolisen muotokuvamaalarin kanssa), mutta tähän tulee kaikenlaisia häiriöitä, Ensyklopediaan pitääkin kirjoittaa nopeasti luku moraalista kun Rousseau (jonka piti se kirjoittaa) teki oharit, perheenjäsenet tulevat aiheuttamaan muita huolia jne...ja vaikka Diderot toteuttaakin niin sanoissa että teoissa hyvin liberaalia elämänfilosofiaa, ei ole ollenkaan niin ilahduttavaa kun muut tekevät samoin Diderotia siteeraten...

Kepeän farssin tyylilaji on hallussa, ja samalla Schmittillä on aina vahvasti mukana filosofista ulottuvuutta: ihan ykköskirjan Le visiteurin tasolle ei nousta, mutta hyvä tämäkin on.

 

Angelique: J'ai l'impression que Papa s'est encore fait barbouiller le museau.

Baronnet: Monsieur est si confiant.

A: Et naïf. Cela fait des années que j'essaie de le dégourdir un peu, mais rien n'y fait ! C'est très long d'éduquer ses parents.

B: Ah oui ?

A: Oui. Et c'est encore plus difficile lorsqu'ils sont très intelligents : rien ne rentre !

Schmitt jatkaa kiinnostavaa linjaansa, Suuria Aiheita ja filosofista pohdintaa muotoituna sujuvaan, kepeään, humoristiseenkin muotoon.