Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

 

Hum. Useita Beryl Bainbridgen kirjoja olen jo lukenut, eivätkä nämä vieläkään päästä kovin helpolla: häiritseviä teoksia täynnä epämiellyttäviä ja eksentrisiä henkilöitä, epämääräisen banaaleja kohtauksia, joiden välisiä yhteyksiä on joskus vaikea hahmottaa...ja kun viimeksi luin kirjailijan viimeisen teoksen, The Girl in the Polka Dot Dress, niin nyt sattui sitten luettavaksi ensimmäinen julkaistu teos (ensimmäinen kirjoitettu, Harriet Said, sai kustantajilta hylsyjä ja julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin).

Ja joo, tekijänsä teos on tämäkin. Antiikkikauppias Claude on myymässä kirjoituspöytää, ja sen laatikosta löytyy sinne aiemmin laitettu valokuva ja kirje, valokuva joka esittää muutamaa ystävää jotka olivat joitain vuosia aiemmin viikonloppuvierailulla Clauden luona...ja tästä hypätään kertomaan viikonlopun tapahtumista kolmen ystävän kertomana.

Tai, no, kaikki kolme, Lily, Victorian Norman ja Shebah, puhuvat tietysti mieluiten itsestään. Kaikilla on varsin omanlainen äänensä ja tyylinsä kertoa, mutta mikään niistä ei ole erityisen selkeä, ja tietty outous, eksentrisyys ja läpinäkymättömyys tuntuu kaikissa (Claudesta, Edwardista ja Juliasta puhumatakaan), joten kirjan luettuani on vasta hämärä kuva siitä mitä viikonlopun aikana tapahtui ja erityisen hämärää miksi (mm. se mihin kansikuva viittaa...)

Merkillinen kirja, Bainbridge näyttää kyllä banaalin ja groteskin taitojaan, joskin sanoisin silti että edellälinkattu Harriet Said tai Bottle Factory Outing tekevät sen terävämmin.

'Dont you bloody well know?' I shouted, because I don't have to be polite to Norman. Friends we are. Friends! Lily did a painting last winter of the three of us sitting on the sofa, with the paraffin lamp dangling just above my head. Why she had to put that in I can't imagine, though there may be some symbolism. It was very clever, the painting, because though she couldn't have intended to capture it quite so subtly, we all looked so joined together by blobs of paint, so chummily bunched together, and yet on each of the three faces (though it doesn't look in the least like me - and whe she had to paint those scarves round my head I don't know) there was such a look of distaste, such enmity in spite of the friendly grouping. And that's how we are really. I despise this so-called friendship, and I despise Victorian Norman and his disrespect, and I despise lily for her so-called kindness, because she never stops picking my brains and taking the credit for it. They are all headed for disaster and they all approach it with such overwhelming ennui and lassitude. It hardly matters where I'm heading or in what frame of mind, seeing I was born in 1899 and have received nothing but blows on the head ever since.