Jatkan Eric-Emmanuel Schmittin tuotannon lukemista, muutamasta on tullut blogattua ja lisää lienee tulossa, koska sen verran olen näistä pitänyt...
Tällä kertaa vuorossa on novellikokoelma: neljä pitkähköä novellia ja kirjailijan jälkisanat. Schmitt sanoo kirjoittavansa novellikokoelmansa jonkinlaista yhtenäisyyttä tavoitellen, ei vain kokoelmiksi joissa on sekalaisia kertyneitä novelleja vaan sarjoiksi (ja pohtii onko romaani novelliin verrattuna muotona jotenkin pikkuporvarillinen, ei ehkä kovin vakavissaan kun molempia muotoja kirjoittaa).
Ja yhtenäistä teemaa tässä kokoelmassa on, vaikka henkilöt ja paikat vaihtelevat: kyse on moraalisista valinnoista, elämän suunnan muutoksista. Henkilömme joutuvat kohtaamaan menneet tekonsa, tähänastisen elämänsä ja päättämään mitä sen kanssa tekevät: onko muutos edes mahdollinen, ja jos on, valitako se ja mistä syistä? Jotkut valinnat päätyvät paremmin kuin toiset, joskus mahdollisuus elämän suunnan muutoksiin hylätään, ja joskus lopputulos on, no, ambivalentti.
Joka tarinassa vilahtaa symbolisesti pyhän Rita Cascialaisen, toivottomien tapauksien suojelijan, hahmo: esirukoilevana pyhimyksenä, hoitokodin nimenä, kyynisen tehtailijan kauppatavarana...
Vanha misantrooppinen nainen, jonka huhutaan myrkyttäneen kolme aviomiestään, tutustuu nuoreen pappiin, ja halutessaan tämän jakamattoman huomion, alkaa tunnustaa tälle kaikkia menneitä tekemisiään, laajasti ja yksityiskohtaisesti.
Merimies saa laivalle viestin tyttärensä kuolemasta, mutta viesti ei ole sen tarkempi, ja miehellä on neljä tytärtä. Ja nyt myös syytä ajatella suhdettaan jokaiseen näistä ja perheeseensä yleensä.
Ranskan presidentin vaimo toteaa alkaneensa inhota sitä mitä hänestä ja miehestään on tullut ja petettyjä ihanteita, ja kulissien takana alkaa puolisoiden välinen kylmä sota.
En elle survivait, malgré l'ascension sociale, l'élève des Beaux-Arts qui avait choisi l'anticonformisme et des études sans débouchés, la jeune fille sauvage qui préférait manger des pâtes pendant des mois que de subir le joug de ses parents, la femme libre qui avait rencontré Henri dans un bar près d'Assas sans croire que leur histoire durerait. Vingt-cinq ans plus tard, l'etudiante bohème se trouvait menottée à la gloire, figée en personnage officiel, Mme Morel, première dame de France, épouse du président de la Republique, épinglée dans le cadre doré du palais élyséen.
- En tout cas, ce qui est certain, c'est que cette bonne femme, là, sur les photos, je ne la fréquenterais pas.
Nimitarina (joka vuorostaan on ottanut nimensä Alban Bergin viulukonsertosta) kuulemma inspiroi koko kirjan. Alku on kuin suoraan jostain klassista musiikkia käsittelevästä mangasta: kaksi lahjakasta nuorta muusikkoa, teknisesti taitava, kunnianhimoinen ja häikäilemättömän itsekeskeinen pianisti Chris ja inspiroituneen rento viulisti Alex ovat yhdessä kansainvälisellä musiikkileirillä. Konflikti on yhdensuuntaista, Chris tuntee alemmuudentuntoa Alexin suhteen, ja leirin johtaja vitsailee näiden olevan kuin Kain ja Abel...
Ja yllättäen vähän ennen kotiinlähtöä Alex joutuu onnettomuuteen ja paikalla oleva Chris, no, ei reagoi niin kuin pitäisi vaan poistuu paikalta. Ja luullen että on aiheuttanut Alexin kuoleman, Chris palaa kotiinsa...
Vuosia myöhemmin Chris on ohjaajana ongelmanuorten hoitokodissa: Alexin kuoleman jälkeen Chris on hylännyt entisen elämänsä ja on omistautunut muiden auttamiseen. Mutta paikalle tulee Alex, joka ei kuollutkaan mutta vammautui vakavasti, ja entisestä viattoman puhdashenkisestä ja inspiroituneesta muusikosta on tullut katkeroitunut, kyyninen, häikäilemätön miljonääri joka on hautonut kostoa jo vuosien ajan...ja Kainin ja Abelin tarinaa päästään näyttelemään uudestaan, vaihtuneilla rooleilla.
Schmittin tuotannosta tulee mieleen hieman maanmiehensä Michel Tournier, molemmat ovat leimallisesti tarinankertojia, jotka punovat teoksiinsa paljon filosofisista, eettistä, myyttistä, uskonnollista aineistoa. Mutta siinä missä Tournierin punonta on usein hengästyttävänkin tiheää (mikä on hyvä), Schmitt on tietoisesti kepeämpi (mikä myös on hyvä): jälkisanoissa Schmitt mainitsee Italo Calvinon Kuusi muistiota -teoksen ohjenuorakseen ja se sopiikin hyvin tuotantonsa malliksi...
Ja minä viihdyn näiden parissa erinomaisesti.
Mitäs kohtia Helmet-haasteessa vielä on auki? Sopivasti venyttämällä voi sanoa että 33. Kirjassa muutetaan maalle osuu ainakin pariin novelliin, eikä siihen kohtaan ole muuten varsinaisesti tunkua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti