Mudlum - Tätini Ellen

Jännästi perättäin tuli luettua kaksi kirjaa joissa muodostetaan henkilökuvia fragmenttisella kerronnalla: Mudlumin kirjan (suomi. Heidi Iivari) muistikuvissa on runsaasti esillä kirjailijan täti Ellen, mutta yhtä lailla kirjailijan äiti ja muu perhe ja tietysti kirjailija itse, ja aimo annos Viroa n. 60-luvulta n. nykyhetkeen.

Kirja on tosiaan hyvin fragmenttisten muistikuvien virtaa, joista varsinaisen historian ja tapahtumasarjojen kokoaminen on ehkä työlästä, mutta kirjailijan muistin subjektiivisuus on lähtökohta (ja tämä on tosiaan kaunokirjallisuutta eikä elämäkertaa). Kiinnostava ratkaisu oli myös muistikuvien painotus konkretiaan: kerronta pyörii jatkuvasti esineiden, rakennusten, nimettyjen paikkojen ympärillä. Vaatteet, huonekalut, ruoat jne. ovat toistuvasti esillä yksityiskohtien vyöryinä, ja näiden kautta ja läpi sitten hahmotetaan henkilöitä ja maailmaa. Esinekeskeisyys tuo oman sävynsä kertojan subjektiiviseen muisteluun ja kerrontaan, muistuttaa mitä me oikeasti tiedämme ja muistamme, ja välttelee psykologisoivaa kaikkitietävyyttä, vaikka luonteita ja henkilöhistorioita tulee ilmi näinkin, enemmän rivien välistä, ja ovathan henkilöt värikkäitä persoonia.

Valittu linja siis kuitenkin luo erinomaista ajankuvaa, esineissä ja paikoissa on varmastikin paljon tuttua monille virolaisille ja tunnistettavaa myös täällä lahden pohjoispuolella, ja muutenkin kerrontaa leimaa yleispätevyys jokaiselle jolla on vanhempia sukulaisia, vaikka juuri nämä kuvatut henkilöt eivät olisikaan tuttuja. Viehättävä opus siis.

Yhä vähemmän muistan Ellenistäkin, hän muuttuu samalla tavoin hämyisäksi kuin aikoja sitten kuolleet kissani. On aika pelottavaa, miten muisti heikkenee, minun täytyy kovasti pinnistellä, jotta saisin manattua Ellenin kunnolla silmieni eteen, ja kaikenlaisia seikkoja ja tapahtumia muistan yhä vähemmän. Jos ne ylipäänsä muistuvat mieleeni, niin kutsumattomina. Tarkoituksella niitä on ihan turha yrittää kaivaa esiin. Väkipakolla ilmestyy vain joitain hajanaisia sirpaleita, mutta ihmiset jäävät rikkinäisiksi, eivät näy kokonaisina.

Helmet-haasteessa tämä menee kohtaan 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto (oikeasti aioin eri kohtaan, mutta huvipuisto on mukana, aika lyhyenä mainintana mutta kuitenkin). Ja tämänkin on Ellen lukenut, ja Timo myös.   

Manu Kuutti - Pörri

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa, ja kun kyseessä on tekijänsä esikoisteos, niin tuotannon tai maineen perusteella ei ennakkotietoja ollut, mutta kuten olen aika ajoin maininnut, mielelläni tartun novellikokoelmiin minulle aiemmin tuntemattomilta kirjailijoilta, on ne yleensä vaivan väärtejä.

Tai mitenköhän tämän teoksen sitten luokittelisi: kirjassa on 133 lyhyttä tekstiä, melkein kaikki yhden sivun tai alle, ja tyylejä on kerrotuista anekdooteista jonnekin proosarunojen tai aforististen huomioiden suuntaan. Ja tekstit liittyvät yhteen, fragmenteista muodostuu kuva nimihenkilö Jani Pörrin ja tämän sekalaisen ystäväjoukon elämästä: monia tekstejä voi makustella erilläänkin sen verran kun mieli tekee, ja osa ehkä voisi sopia dramaattisen ääneenluennan materiaaliksi, mutta henkilöiden ja näiden suhteiden parempi hahmottaminen taas vaatii asioiden yhdistelyä ja kokonaisuuksien hallintaa (enkä itse tainnut ihan pysyä mukana kaikissa).  

Vaikka varsinaisesti huumorikirjasta ei olekaan kyse, on yleissävy, no, huvittunut: ironiaa on vahvasti mukana mutta sellaisella leppoisan ymmärtävällä tavalla. Päähenkilöt ovat siinä vaiheessa, jossa röpöttely, bändihommat yms. ovat olennainen osa elämää mutta jossa ne eivät enää ehkä voi olla koko elämä, ja tästä murrosvaiheesta, joka yhdestä kulmasta katsottuna voi näyttää rappiolta, vaikka aika usein myös aika seesteiseltä ja herttaiselta. Ja tästä ristiriidasta, vilisevien kulttuuriviittauksien ja hohdokkaan fraseerauksen ja banaaliuden tasapainotteluista, riittää ammennettavaa. 

Toisaalla huomaan mainitun Bukowskin: en ole lukenut vaikka maineelta tunnen, sen sijaan mieleen tuli vähän joku aika sitten lukemani Tapani Rytöhongan sarjakuvat, heille joille tekijä on tuttu (ja ei kirjan kannen tehnyt Juho Juntunenkaan ole myöskään kaukana), ehkä myös koherentimpi versio Richard Brautiganista. Kirjailija on taitava sanankäyttäjä ja fraseeraaja, joskin fragmenttisia esikoiskirjoja lukiessa, olivat ne sitten runoa tai proosaa, mieleen tulee kuinka paljon niissä oli pöytälaatikkoon koottuja sormiharjoituksia kun laajempien kokonaisuuksien kanssa ollaan vielä epävarmoja. Tämä käy tälläkin kertaa mielessä, mutta jos pitäisin sitä häiritsevänä, en lukisi tuntemattomien kirjailijoiden novellikokoelmia, ja jatko näyttää mitä sitten tulee. 

Love is All Around

Jani ja Anton käyvät työväenopiston kitarakurssia, jonka mairealta opettajalta Jani on saanut erityisluvan käyttää bassoa. Muiden soittaessa kuusikielisillään Love is All Aroundin sointuja, hän aika ajoin napauttaa tšekkiläisen diskobasson vapaata kieltä. Toista kertaa kaksikko ei näin hidastempoiselle kurssille tule, mutta juuri silloin Janin tyhjälle pupetille ilmestyy poikien rakkauselämiin liittymätön kihlasormus. Sormus on vaaleansinisessä kirjekuoressa, jossa lukee Jarkolle, ja se on viereisessä luokassa neulovan, pelokkaan ex-tyttöystävän jättämä. Vuosia myöhemmin Janin koulukaveri, rakkauden riepottelema Jarkko, päätyy ensin poliisiksi, sitten politiikkaan. Maailma on julma. 

Kirjan on lukenut myös Ellen. Ja Helmet-haasteessa olkoon 5. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat (kirjassa on luku nimeltä Epilogi).