Giovanni Verga - Cavalleria Rusticana ja muita sisilialaisnovelleja

Myönnän, että ennakko-odotukseni tämän kirjan suhteen olivat ristiriitaiset: 1800-luvun lopun naturalismi, Emile Zola ja muut, ei ole mitenkään suuresti lukumakuni ykköskohteita, eikä myöskään sen johdannaiset. Mutta noin yleensä ottaen olen kiinnostunut italialaisesta kirjallisuudesta ja Giovanni Verga on sen verran nimekäs ja merkittävä kirjailija, että ansaitsee edes tutustumisen...ja (minulle) uusiin kirjailijoihin tutustumiseen käytän mieluiten tiiviitä novellikokoelmia, ja näppärästi uusi Impromptu-kustantamo oli sellaisen vastikään julkaissut (suomennos Juuso Kortelainen).


Vergan tyylilajia nimitetään verismiksi, ja kiinnostavasti yhden novellin, Gramignan rakastajattaren, alussa Verga esittelee eräänlaisen ohjelman mihin pyrkii, poikkeuksellinen metakoukkaus muuten ankaran realistisessa tasossa, "ihmiselämän dokumenteissa", joissa pyrkimyksenä on että tekijän kädenjälki on näkymätön, kuin teos olisi itse tehnyt itsensä.
Näitä dokumentteja kirjassa on kahdeksan, Paimenpoika Jeli hieman pitempi (~40 sivua), muut sellaisia kymmensivuisia, mutta aimo annos jokaisessa on ihmiselämää...tarinat ovat varsin karuja kuvauksia Sisilian maaseudulta, joten köyhyyttä riittää (lukiessa tuli mieleen Sallan muinainen Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -lukuhaaste, selvästi muuallakin lajityyppi on hallussa).

Suomennetun teoksen nimeen nostetusta novellista on kuitenkin tehty ooppera, ja hieman samaa henkeä on kyllä muissakin: Vergan kerronnassa on vaikutteita oraalisesta traditiosta, suullisesti kerrotun tarinan napakkuudesta, ja monien tarinoiden henkilöissä ja tapahtumissa on riittävästi eksentrisyyttä, että vaikka realismista ei horjuta niin intohimot tosiaan leiskuvat, rakkautta, petoksia ja väkivaltaa löytyy yllin kyllin (ja ajoittaista huumoriakin), tylsäksi eivät käy nämä jutut.

Ensimmäisestä novellista en niin välittänyt, mutta Paimenpoika Jeli veti jo mukaansa, ja Rosso Malpelo ja Pyhimysten sota olivat erinomaisia, ja suosikkini kokoelmasta taisi olla Naarassusi, vimmainen tarina miestennielijänaisesta, joka naittaa tyttärensä nuorelle miehelle jonka haluaa itselleen...
Luulen, että Vergan romaanit saavat jäädä minulta rauhaan jatkossakin, mutta tämä teos oli hyvä tapa tutustua klassikkokirjailijaan.

"En halua enää kuulla puhuttavan siitä miehestä!" räyhäsi Saridda nyrkit lanteilla naapureille, jotka kysyivät häneltä, miten avioliittoaikeet olivat kariutuneet. "En, vaikka hänet tuotaisiin minulle kultaan ja hopeaan puettuna, kuuletteko te!"
"Minun puolestani Saridda voi homehtua!" sanoi Nino omalta osaltaan, kun hänen veren tahrimia kasvojaan pestiin viinituvassa. "Varsinainen kerjäläisten ja laiskureiden lauma tuossa nahkureiden korttelissa! Minun on tÿtynyt olla päissäni, kun sain päähäni lähteä etsimään mielitiettyä sieltä."
"Kun asia nyt on nïn", pormestari päätti, "eikä aukiolle voi viedä pyhimystäkään saamatta kepistä, mikä on todella sikamaista, en tahdo enää juhlia enkä seremonioita, ja jos joku tulee ulos kynttilänpätkäkin kädessään - edes kynttilänpätkä! - heitän tyrmään jok'ikisen."

Koska alkuteoksen nimi on Vita de campi ja maaseutuelämä on kokoelman keskiössä (ja vastaa kiitettävän hyvin mielipidettäni siitä), otetaan tällä itsestäänselvästi Helmet-lukuhaasteessa kohta 31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla, vaikka muutamaan muuhunkin kohtaan kirja kelpaisi...