Omalaatuinen nimi kiinnosti, joten otin luettavaksi, ja onhan tämä aika omalaatuinen kirja.
Kirjailija on kutsuttu television keskusteluohjelmaan, mutta ramppikuumeen hetkellä paikalle saapuukin filosofi ja kirkonopettaja Tuomas Akvinolainen 1200-luvulta, joka menee ohjelmaan kirjailijan seuratessa sivusta.
Lopultahan tämä on siis filosofinen essee, jossa käytetään vain Platonin muotiintuomaa ja keskiajallakin hyvin yleistä muotoa, jossa ajatukset esitetään kahden tai useamman henkilön keskusteluna, tässä tapauksessa vain siirrettynä modernimmin televisioon: Tuomaksen kommentit ovat sitaatteja tämän teoksista, muut keskustelijat johdattelevat keskustelua sellaisilla tyyleillä kuin miten mediaälyköt tapaavat puhua (en tiedä perustuvatko nämä joihinkin todellisiin henkilöihin vai ovatko vain tyypitettyjä karikatyyreja).
Perusajatuksena tässä esseessä on transhumanismin ihmiskäsitys ja toisaalta Tuomaan esittämä keskeinen ajatus: "Sielu ei ole koko ihminen ; minun sieluni ei ole minä", ajatukset jotka ovat luonnollisesti ristiriidassa.
Suoraan Tuomaan tuotannossa ei tietenkään transhumanismia mainita, mutta Lapaque näkee sen edustavan manikealaista ihmiskäsitystä, ajatusmallia joka pulpahtelee uudestaan ja uudestaan esiin hieman eri muodoissa: voimakkaan dualistisessa maailmankuvassa ihmisessä erotetaan henki/sielu ja ruumis, ja vain henkinen todellisuus on oikeaa todellisuutta, ruumiissa ja fyysisyydessä ei ole mitään hyvää, se vain häiritsee hyvää henkisyyttä, ja tästä Tuomaalla on paljonkin sanottavaa.
Tuomaalle ihminen on psykofyysisesti yhtenäinen kokonaisuus, sielu ja ruumis, ei pelkkä sielu tai ajattelu tai henkisyys, eikä edes sielu jonka omistuksessa sattuu olemaan ruumis, ei ole mitään ruumiin ulkopuolista joka omistaa ruumiin, ruumis on erottamaton osa kaikissa muodoissaan (niin nauttivana kuin kuolevaisena).
Ja tämän ajatuksen syitä ja seurauksia käydään läpi (keskiaikaisen skolastiikan perinteessä logiikalla ja rationaalisuudella on hyvin suuri merkitys, joten niin on myös kirjan Tuomaalla) ja fyysisyyden ilosanomaa julistetaan kirjan nimessä mainituille lapsille (jotka eivät hyväksy ruumiinsa ruumiillisuutta eivätkä näin kasva kypsiksi) ja roboteille (joille ruumis on pelkkä kulutustavara jota erillinen tietoisuus käyttää), ja se tosiaan on kirjaimellisesti ilosanomaa.
Niin, omalaatuinen teos mutta kiinnostava ja onnistui jopa olemaan sitä mitä nimensä lupaili (huomaan kirjailijan kirjoittaneen myös pyhän Franciscus Assisilaisen saarnan linnuille ja raketeille, ja nyt alkoi kiinnostaa mistä siinä on kyse). Vaan pitäisikö tämä luokitella kauno- vai tietokirjallisuudeksi? Sijoittuu aika tiukasti kategorioiden keskelle...
Helmet-haasteesta otan kohdan 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella (ranskankielisissä ei muuten niitä helpoimpia rasteja).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti