Agota Kristof - Hier (eilen)

Vuoden 2022 vaikuttavimmaksi lukukokemukseksi nousi Agota Kristofin trilogia: Le grand cahier, La preuve ja Le troisième mensonge, ja kun ne viime vuonna tulivat myös suomeksi, näkyi moni muukin olleen vaikuttunut. Kirjailijan seuraavaan kirjaan tarttuminen on siis hieman sekä mahdollisuus että uhka: ei se kai ihan niin hyvä voi olla, mutta mitä on luvassa?

Tämä pienoisromaani ilmestyi 1995, siis kolme vuotta Kolmannen valheen jälkeen, ja on toki tunnistettavasti saman kirjailijan teos: joitain samoja elementtejä ja teemoja mitä trilogiassakin, ja osa niistä on selvästi omasta elämästä ammennettuja, mutta asetelma on silti myös uusi.

Sandor Lester on töissä kellotehtaassa, iltaisin kirjoittaa (uuden kotimaansa kielellä, ei äidinkielellään) ja viikonloppuisin tapaa Yolandaa, jota ei rakasta: jostain on haaveisiin ilmestynyt nainen Line, josta Sandor ei kuitenkaan sen enempää tiedä, mutta pakkomielteisesti odottaa kuitenkin tämän saapumista...
Ja Sandorin oikea nimi ei ole Sandor, ja hän on valehdellut taustastaan ja syistä joista on lähtenyt kotimaastaan teini-ikäisena, ja salaisuuksia ja valheita on luvassa lisää, varsinkin sitten kun tehtaalle ilmestyy nainen nimeltä Line...

Jep, alkusivuilla Sandorista tuli kyllä mieleen rajan yli Unkarista paennut Claus, joskin tällä kertaa keskitytään uuteen kotimaahan ja siirtolaisen, pakolaisen, kokemuksiin. Tietysti lukija myös huomaa, että Kristof itse työskenteli Sveitsissä kellotehtaassa ja alkoi kirjoittaa ranskaksi äidinkielensä sijaan, eli omaa elämää on myös pelissä. Ja tyylissä on tuttuutta, Kristof pysyy varsin suoraviivaisessa kielessä, jonka toteavuus tuo merkillisen kontrastin groteskiin sisältöön (joskin sen suhteen tässä pysytään kyllä maltillisempana kuin trilogiassa, mutta epämiellyttäviä kokemuksia kyllä tässäkin on).

- N'ayez pas peur. Une année est très vite passée. Je travaille ici depuis dix ans.
- C'est terrible. Je ne le supporterai pas.
- Personne ne le supporte, et cependant personne n'en meurt. Certains deviennent fous, mais c'est rare.

Maahanmuuttajuus ja kokemukset vieraana uudessa maassa ovatkin nyt keskiössä (ja siinä mielessä verrokiksi nousi kuukausi sitten lukemani Kiputilahallitus). Sandor on asunut jo vuosia maassa, eikä ole mitenkään aikeissa palata takaisin Unkariin, mutta silti elämä on pysynyt juurettomana, sitoutumattomana, mä-olen-vaan-töissä-täällä; kulutetaan aikaa kunnes tullaan kirjailijaksi ja/tai haaveiden Line tulee, vaikka todellisuudessa oikein mistään ei tule oikein mitään (itsemurhakin epäonnistuu). 

Ja toisaalta esiin nousee uudessa kotimaassa nouseva uusi sosiaalinen verkosto ja sen tasoittamat sosiaaliset erot: henkilöt, jotka eivät vanhassa kotimaassaan olisi missään tekemisissä keskenään, pitävät nyt paljon enemmän yhtä, vaikka samalla on järkevää tietää, että jos palaisi takaisin kotimaahan, niin ne yhteydet katkeaisivat uudestaan, yhdistävä tekijä on siirtolaisuus...

- Mais tu as choisi de t'enfuir est devenir rien du tout. Un ouvrier d'usine. Pourquoi ?
Je reponds:
- Parce que c'est en devenant rien du tout qu'on peut devenir écrivain. D'ailleurs, les choses se sont présentées ainsi et pas autrement.
- Tu dis ça serieusement, Sandor ? Qu'il faut devenir rien du tout pour être écrivain ?
- Je crois que oui.

Eipä tämä sen trilogian huikeuteen yllä, mutta kiinnostava teos tämäkin oli. Ja Helmet-haasteessa sopii vaikkapa kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.