15.4.2021

Beryl Bainbridge - The Girl in the Polka Dot Dress

 

Ajoittain mietin että miksiköhän oikein luen Beryl Bainbridgen kirjoja, useimmiten silloin kun olen lukemassa yhtä. Nämä ovat häiritseviä, täynnä epämiellyttäviä henkilöitä ja tilanteita, banaalit kohtaukset liittyvät epämääräisesti toisiinsa tavalla jossa dramaattista juonenkuljetusta ei juuri harrasteta...tämä on viides lukemani, ja tuotantoaan on ilahduttavasti vielä tarjolla, koska jotain tavattoman vetävää näissä kuitenkin on.

Tämä on huomionarvoinen kirjailijan viimeisenä teoksena, joka jäi jossain määrin kesken: oletettavasti ei kovin paljoa puutu, mutta jos tyylinsä on aiemminkin vihjailevan elliptistä, niin että lukija pikkuhiljaa kirjan aikana alkaa vasta ymmärtää mistä tässä oikeçin on kyse, niin tässä varsinainen lopetuskin jää pois: elementit ovat kyllä saapuneet paikalleen, mutta tarkalleen ottaen mitä Bainbridge aikoi kertoa Robert Kennedyn murhasta, vai aikoiko lopulta kertoa mitään, se jää lukijan mietittäväksi (mutta näköjään nainen pilkullisessa hameessa on kirjan ulkopuolellakin liitetty tapahtumiin).
Ja olisiko kirjailija vielä muokannut jotenkin edeltäviä osioita, sitä ei tiedä.

Presently Rose nudged his arm. She asked if he'd lost his way. He told her that his stepfather's sister had once lived nearby. "There was an argument," he said. "I was asleep. Back then, I didn't understand what it was about."
Rose asked if he'd been frightened, shaken from his bed without explanation. She herself, she said, had spent most of his childhood crouched on the stairs listening to her parents calling each other names. "It was scary," she said, "but it made me strong."
He couldn't agree with her. "This aunt was six foot," he confided, "with eyes the colour of steel."
"So what?" she replied.
"It shattered me," he blurted, and instantly regretted his choice of words. He didn't want her to think of him as a man in pieces.

Noniin, mistäs on kyse: Rose, nuori englantilaisnainen, on saapunut toukokuussa 1968 Yhdysvaltoihin. Rose ja amerikkalainen Washington Harold eivät varsinaisesti tunne toisiaan, olivat tavanneet Englannissa yhteisten tuttaviensa luona, ja tuli ilmi että heillä on toinenkin yhteinen tuttu, Dr Wheeler, jolla on ollut merkittävä vaikutus Rosen menneisyydessä, ja nyt Rose on tullut Haroldin luo tarkoituksenaan mennä tapaamaan Dr Wheeleria, ja Harold auttaa tässä missiossa (ja Haroldilla on omat syynsä tavata Dr Wheeler, ja Rose auttaa löytämään hänet...)
Parivaljakko vaeltaa asuntoautossa halki Yhdysvaltojen, Baltimoresta Los Angelesiin, vieraillen Haroldin (ja Dr Wheelerin) omalaatuisten tuttavien luona ja kohdaten matkan varrella muita ihmisiä ja tapahtumia, ja neljäs kesäkuuta päästään Los Angelesiin, kun Dr Wheeler on jollain tavalla mukana Robert Kennedyn vaalikampanjassa...

Tapahtumasarjana siis varsin suoraviivainen matka, mutta ei Bainbridge ollenkaan niin helpolla lukijaa päästä.
Molemmat päähenkilöt ovat erillisinä henkilöinä aika epämiellyttäviä ja rikkinäisiä, eivätkä tosiaankaan tule hyvin toimeen keskenään, eivät ymmärrä toisiaan ja ovat nopeasti toisiinsa pettyneitä. Rose on kolmekymppinen mutta antaa itsestään huomattavasti nuoremman, suorastaan lapsellisen tai henkisesti vajaan vaikutelman, ja on pohjattoman itsekeskeinen...ei itsekäs, mutta pyörii omissa muistoissaan eikä ole kiinnostunut oikein mistään muusta kuin omasta menneisyydestään, ja Harold taas on neuroottinen kontrollifriikki, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, ja alkaa pian halveksia Rosea...
 
Päähenkilöiden välinen yhteisymmärrys on siis varsin horjuvaa, ja lukijankin ymmärrystä koetellaan, sen verran pikkuhiljaa tässä valotetaan mistä oikein on kysymys, keitä nämä henkilöt ovat, mitä he tekevät ja miksi, keskustelut ovat katkonaisia, täynnä toistensa ohi puhumisia ja väärinymmärryksiä, tapahtumat tuntuvat banaaleilta silloinkin kun periaatteessa ne olisivat dramaattisia, mutta kaiken läpäisee mysteerin tuntu ja piilevä uhka, jotain pahaa tulee tapahtumaan tai on jo tapahtunut (harva kirjailija osaa kirjoittaa niin hyvin epämääräistä uhkaa kuin Beryl Bainbridge).
 
Philopsona cooked them lunch, the ingredients homegrown, even the chicken. The birds, she trumpeted, were her pride and joy, each one with a name and fondled from birth. She never allowed anyone but herself to wring their necks. "It wouldn't be right," she assured Rose. "They need somebody they can fucking trust!" The one they were about to devour was called Nessie.
 
Ja oma osuutensa tuossa epämääräisessä uhkassa on miljööllä, vuoden 1968 Yhdysvalloissa jännitteitä riitti. Martin Luther King oli tapettu huhtikuussa, ja tämän seurauksena mellakoita riehui ympäri maata, Vietnamissa sodittiin, John F Kennedyn murha oli yhä akuuttia lähihistoriaa, Andy Warholia ammuttiin (tosiaan tämä tapahtui 3. kesäkuuta, kaksi päivää ennen kuin Robert Kennedy ammuttiin) ja tosiaan kirja suuntaa lopussa hotelliin, jossa Robert Kennedy ammutaan...ja muutenkin väkivalta ja sen uhka piilee jatkuvasti taustalla odottamassa. Ja toisaalta matkalla kohdataan hyvinkin monenkirjavia henkilöitä ja tapahtumia, luoden surrealistista ja arvaamatonta tunnelmaa (ja kun katselee uutisia nykyisistä Yhdysvalloista, ei tässä niin paljoa ole muututtu kuin toivoa voisi).

Bainbridge oli itse myös matkustanut Yhdysvalloissa 1968, eli jotain varmasti perustuu omiin kokemuksiin, en sitten tiedä kuinka paljon. Tai onko Rosessa kuinka paljon Bainbridgeä (jos on, on omakuva hyvin ironinen). Ja mietin myös ovatko Rose ja Harold jonkinlaisia ironisia karikatyyreja kansallisuuksistaan, Rose Iso-Britanniasta ja Harold Yhdysvalloista...

Tätä lukiessa verrokeiksi tuli mieleen kaksi muuta brittiä, Kazuo Ishiguro ja Ivy Compton-Burnett. Ishiguron kirjoissa jujuna usein on, että ne avautuvat hitaasti, lukijan ymmärrys mistä oikein on kyse avautuu vähitellen vihjailujen ja etsimisen kautta, ja samoin Compton-Burnett vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, kerronta etenee banaaleilla kohtauksilla, joissa ei dramaattisesti revitellä, tarina on kerronnaltaan realismille ehdottoman alisteinen, vaikka olisikin sinänsä varsin tolkuton (ja Bainbridge ja Compton-Burnett jakavat myös massiivisen ironisuuden). 
 
Kolmas mieleen tullut verrokki oli Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, Dr Wheeler pysyy kirjassa mysteerinä, ja koko missiossa etsiä Wheeler on usein aika surrealistinen tuntu, samoin kuin monissa tilanteissa joihin päädytään...
Neljänneksi osaseksi tässä sekoituksessa heitän The Sunin ja Daily Mirrorin: Bainbridge ammentaa henkilöitään ja näkökulmiaan yleensä alemmista sosiaaliluokista.

"Drink," she said, "is a necessity for people who write. It makes the words come." She then launched into a story about a woman she'd known who had always drunk whisky before writing short stories, but as she'd never got them published she'd turn to stealing library books, hundreds of them, which she sold to secondhand bookshops. It was very profitable and gave her a good life.
"I guess she ended up in jail," he ventured.
"No," she said. "She ended up in a mansion in Somerset."

Niinkuin näissä tapaa käydä, Bainbridge lukukokemuksena ei ole mitenkään mukavaa mutta jälkimaku on vahva, nämä jättävät jäljen, tällaisena keskeneräisenäkin (joskin tästä syystä suosittelen kuitenkin mieluummin jotain muuta kirjojaan, esim. The Bottle Factory Outing tai Harriet Said).
Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti