Varsin omalaatuiset vaiheet tällä muistelmateoksella: se ilmestyi alunperin 1944 Iso-Britanniassa nimellä Let's Light the Candles, kirjoittajana Paul Waineman, jolta oli aiemmin ilmestynyt muutamia romaaneja 1900-1910-luvuilla. Salanimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, mutta englantilaiseen kartanoon muuttanut seurapiirikaunotar Sylvia Borgström (1870-1962), joka oli alunperin suosinut pseudonyyminä miehen nimeä; miksi tämä teos on myös julkaistu pseudonyyminä, en tiedä, koska eihän tässä edes yritetä mitään illuusiota että teoksen tekijä olisi joku muu kuin Euroopan seurapiireissä sujuvasti liikkuva suomalais-englantilainen kartanonrouva...
Vaikka teos oli mahdollisesti suunnattu pääasiassa omalle lähipiirille (ja tuleville jälkeläisille), se saavutti kuitenkin kohtalaisen suosion, koska sota-aikana moni selvästi kaipasi juuri jotain tällaista: leppoisan humoristisesti tarinoituja muisteluja menneestä maailmasta ja sen kauneudesta. Suomennos teoksesta tuli kuitenkin vasta nyt, SKS:n kustantamana, Osmo Pekosen käännöksenä ja Sylvian tyttärentyttären Diana Kaleyn toimittamana (ja Dianalta sain oman kappaleeni lahjaksi, kiitos).
Kirjan metaforinen nimi vinkkaa tyylistä: Sylvia sytyttelee muistojen kynttilöitä yhden toisensa jälkeen, lyhyissä luvuissa kerrotaan anekdootteja ja muistellaan yksittäisiä tuokiokuvia. Mitenkään kaikenkattavaa ja systemaattista muistelu ei ole ja kronologiakin tuntuu ajoittain summittaiselta. Sylvia on taitava tarinoitsija, joskin samalla mieleen hiipii kysymys onko joskus tarinankerronnan kutsumus vienyt mukanaan ja värittänyt todellisuutta (varsinkin kun tämä kirja on ilmeisesti kirjoitettu suurelta osin muistinvaraisesti kirjailijan oleskellessa Skotlannissa, kun kotikartano oli päätynyt armeijan käyttöön).
Koska kaikenlaistahan on Sylvialle sattunut. Borgströmit olivat huomattava suku 1800-luvun Suomessa, joten yhteyksiä on maan kaikkiin silmäätekeviin, ja myös ulkomailla liikkuessa liikutaan seurapiireissä, niin Italian palatseissa kuin Englannin kartanoissa. Niinpä kirjan sivuilla vilahtavat niin Mannerheim ja Topelius kuin kuningas Edvard VII, Sigmund Freud, paavi Pius X jne, ja aikanaan vävyksi tulee tsaari Nikolai II:n sisarenpoika... Nimiä ja tuttavuuksia ja anekdootteja näistä pudotellaan vaikuttavia määriä (ja tähän painokseen on lisätty runsaasti alaviitteitä taustoittamaan kuka kukin on): Sylvia epäilemättä on ainakin hieman snobi.
Mutta samalla osaa myös tarpeen tullen astua ulos snobiudesta ja heittäytyä seikkailuihin. Sylvia on positiivisella tavalla itsetietoinen, toimeenpaneva ja ilkikurinenkin, ei mikään ansarikukkanen, ja kun täytyy purjehtia läpi parin maailmansodan ja muutaman muun mullistuksen, niin onhan se hyvä, ja samalla tulee paljon hyviä juttuja kerrottavaksi...
Toki anekdootista toiseen siirtyvässä muistelussa on aukkojakin: huomasin, että puoliso Herbert McDougall kohdataan ja tämän kanssa mennään naimisiin, mutta tämän jälkeen tästä on vain pari satunnaista mainintaa (ja Jane Austenini lukeneena huomasin myös, että Sylvia ei ollut mitenkään nuori mennessään naimisiin...), samoin mm. muu kirjallinen ura sivuutettiin hyvin ohimennen. Muistelut painottuvat muutenkin lapsuuteen ja nuoruuteen, Belle Epoque -kauteen, ja toisaalta ihan tuoreimpiin vaiheisiin, maailmansotien välinen aika vilahtaa nopeasti ohi.
Kirjoitustyyli on eittämättä hivenen vanhanaikaista ja maalailevaa, hyperbolaa ei säästellä kuten ei myöskään elämänmyönteisyyttä ja vankkumatonta optimismia. Mihinkään psykologiseen syväluotaavuuteen ei ryhdytä, mutta tekstistä välittyy silti hyvin muistelijan persoona, ja persoona on varsin viehättävä: ymmärrän kyllä hyvin, että kirja toimi sodan keskellä eskapisminälkään.
Samalla minulle, nykylukijalle, teos oli antoisa aikakautensa kansainvälisen eurooppalaisten seurapiirien kuvauksena, maailman, jossa ihmiset sujuvasti siirtyvät paikasta toiseen toistensa vieraiksi ja kaikki tuntevat kaikki tai jos eivät vielä tunne, tutustuvat. Kuinka laajan ja samalla tiheän verkoston aristokratia muodostikaan: kuningashuoneet olivat toki yhteyksissään omaa luokkaansa, mutta muutenkin verkosto oli kosmopoliittinen, ja tässä verkostossa liikkuivat myös hyvin kontaktoituneet liikemiessuvut kuten Borgströmit. Ja Sylvia on myös hyvin mukana tässä maailmassa, on sinut sen kanssa ja pelaa sen säännöillä (joihin kuuluu myös säännöistä poikkeaminen silloin kun se on tarpeen). Mitä mieltä tästä sitten olisikaan (mieleen tulee joitain kitkerämpiä kuvauksia samasta maailmasta) niin tokihan tästä on kiinnostava lukea.
Kirjan runsas taustoittava aineisto on nykylukijalle myös hyvin hyödyllinen: siinä missä aikakauden brittilukija olisi ehkä vielä pysynyt jotenkuten mukana (ja osa viittauksista oli epäilemättä tarkoitettukin lähinnä omalle lähipiirille ja sukulaisille), teoksessa on informatiiviset alaviitteet. Kirjaan on toimitettu myös Borgströmin suvun taustaa selventävä esipuhe ja jälkikirjoitus mitä Sylvialle ja perheenjäsenille tapahtui kirjan kirjoittamisen jälkeen, ja valokuvaliitteiden ja Pekosen suomennoksen kera tämä painos on erinomaisen luettava, vetävästi kirjoitettu annos mikrohistoriaa.
Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa, ja Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä (muistelmia ja omaelämäkertoja ei tule mitenkään paljoa luettua).
Miten merkillisiä ovatkaan muistot! Miksi tuo muistikuva palautui mieleeni juuri nyt, ääriviivoiltaan yhtä tarkkana kuin mustasta paperista leikattu siluetti, kun hetki sitten näin mielessäni vain kaalimaan viivasuorat rivistöt?
Ajatukset ovat muistin tuulispäitä, ja nyt sai tuulenpuuska kynttiläni lepattamaan.
Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sytyttää kynttilöitä näin avoimesti sellaisen pyhäkön eteen, jonka vain minä voin nähdä - muistin pyhäkön.
Rakastan kuitenkin muistin kätkettyä temppeliä, ja kynttiläni jatkavat urhoollisesti palamistaan. Ehkä jokunen kyynelkin valahtaa niiden äärellä, mutta lopulta hymy voittaa. Minulla on elämänusko, ja on vieläkin: elämä on ihmeellinen, ja niin on myös mielikuvituksen salattu elämä, jossa ruusujen terâlehdet eivät koskaan varise, rakkaus ei milloinkaan viilene eikä aurinko ikinä lakkaa paistamasta.
Sanakirjassa tällaista elämänasennetta tietääkseni nimitetään optimismiksi, mutta en välitä sanakirjoista. Pärjään ihan hyvin ilmankin sanakirjoja enkâ välitä käyttää hakuteoksiakaan. Mihin niitä tarvitaan? Muisti on niin paljon parempi, herkullisempi ja kevyempi: aivan kuten kohokas tai uunijäätelö päihittää keitetyt rasvamyvyt ja riisivanukkaat.
Nyt asialle voi jo nauraa, mutta minä melkeinpä vihasin Englantia niiden jähmeiden vanukkaiden vuoksi, joita meille syötettiin, kun saavuimme Kentiin. Ajattelin, että ihmiset, jotka syövät itsensä tönköiksi, pakostakin muuttuvat kaalinkerärivistöksi, eikä se edes ole heidän oma vikansa.
