G.K.Chesterton - The Ballad of the White Horse

Kirjani oli kansikuvaton, siispä Uffingtonin valkoinen hevonen (kuva: Wikipedia)

Onkin taas mennyt hetki kun olen viimeksi lukenut eeppistä runoutta.
G.K. Chestertonin tuotantoa olen lukenut sieltä täältä, Mies joka oli torstaina on vilahtanut blogissa, Isä Brown -tarinoita olen lukenut yhden kokoelmallisen ja esseitään myös aimo nipun, ja nyt sitten tämä teos, joka on mainittu yhdeksi viimeisistä merkittävistä perinteisistä eepoksista englannin kielellä...

Runo kertoo Alfred Suuresta, Wessexin kuninkaasta 800-luvun loppupuolella, ja Ethandunen taistelusta, jossa voitti Guthrumin johtamat tanskalaishyökkääjät ja tuli ensimmäiseksi Englannin kuninkaaksi (ja näin ja muutenkin vaikutti suuresti myöhempään historiaan). Chesterton kirjoittaa balladinomaisesti ja itsekin myöntää, että painotuksensa on enemmän legendoissa, taruissa ja symboleissa kuin historiallisissa faktoissa. Niinpä Ethandunen taistelu on sijoitettu lähelle Uffingtonia, koska sen valkoisella hevosella on temaattinen osansa siinä tarinassa minkä Chesterton haluaa kertoa (nykyinen konsensus taistelun sijainnille on Edington), ja mukana on muutakin legendaarista ainesta. Kirjan ideana ei selvästi olekaan luoda historiallista illuusiota vaan puhutella kirjailijan omaa aikaa (ja yhtäläisyyksiä niihin esseihinsä voi kyllä löytää).

Varsinainen Ethandunen taistelun kuvaus vie ison osan kirjasta, ja täytyy sanoa että se ei niin suuresti kiinnostanut. Runsaasti taisteluun osallistuvia kuninkaita ja muita mahtimiehiä, jotka vuorollaan hyökkäävät tai puolustautuvat, kuolevat tai pysyvät hengissä...mutta kirjan muissa osissa kyllä on ansionsa: sotaan valmistautuminen tai leipäepisodi puoltavat paikkansa, ja luku jossa Alfred kierteleväksi harpistiksi naamioituneena tutustuu tanskalaisten leiriin oli jo erinomainen. 

Tolkien ei kuulemma kovin paljoa tästä eepoksesta perustanut, juurikin johtuen Chestertonin varsin vapaasta suhtautumisesta historiaan ja aikalaiskulttuureihin. Robert E. Howard sen sijaan oli fani, ja vaikka noin yleisesti ottaen Howardin ja Chestertonin yhetys ei olekaan ilmeinen, luonteet ja kirjoittajalaadut tuntuvatkin menevän aika eri suuntiin, on tässä teoksessa jotain samaa tunnelmaa kuin mitä Howard myöhemmin kirjoittaisi novelleihinsa Conanista ja muihin historiallisiin aikakausiin sijoittuvista sankareistaan...

"What have the strong gods given?
Where have the glad gods led?
When Guthrum sits on a hero's throne
And asks if he is dead?

"Sirs, I am but a nameless man,
A rhymester without home,
Yet since I come of the Wessex clay
And carry the cross of Rome,

"I will even answer the mighty earl
That asked of Wessex men
Why they be meek and monkish folk,
And bow to the White Lord's broken yoke;
What sign have we save blood and smoke?
Here is my answer then.

"That on you is fallen the shadow,
And not upon the Name;
That though we scatter and though we fly,
And you hang over us like the sky,
You are more tired of victory,
Than we are tired of shame.

"That though you hunt the Christian man
Like a hare on the hill-side,
The hare has still more heart to run
Than you have heart to ride.

"That though all lances split on you,
All swords be heaved in vain,
We have more lust again to lose
Than you to win again.

"Your lord sits high in the saddle,
A broken-hearted king,
But our King Alfred, lost from fame,
Fallen among foes or bonds of shame,
In I know not what mean trade or name,
Has still some song to sing.