Jatkan Simenonin Maigret-dekkarien lukemista täysin satunnaisessa järjestyksessä: tämä on sarjan puoliväliä vuodelta 1949.
Maigret on saanut seurakseen Scotland Yardin etsivän herra Pyken, joka on tullut opintomatkalle Pariisiin tutustumaan Maigretin (joka on selvästi jo saavuttanut mainetta) menetelmiin: ja vaikka Pyken käytös onkin diskreetin moitteetonta, niin Maigret pitää asiaa kuitenkin hieman häiritsevänä, ja on pakotettu harrastamaan asian suhteen hieman enemmän itsereflektiota.
Mutta mitään erityisen kiinnostavaa juttua ei ole juuri nyt käynnissä, kunnes tulee soitto etelä-Ranskassa toimivalta kollegalta: Välimeren Porquerolles -saarella on kuollut muuan kalastaja Marcellin, joka hieman ennen murhaansa oli äänekkäästi paikallisessa baarissa kehunut tuntevansa Maigretin, ja nämä asiat ehkä liittyvät yhteen...Maigret muistaa etäisesti miehen, moninkertaisne pikkurikollisen, jonka oli joskus lähettänyt vankilaan (ja jonka ystävän, prostituoitu Ginetten, oli toimittanut tubiparantolaan). Maigret, Pyke seuranaan, päättää siis suunnata saarelle katsomaan juttua...
Taas kerran Simenon ei kirjoita mitään perinteistä dekkaria: vaikka murhassa onkin selvittämistä, niin ei tämä varsinaisesti arvoitusdekkari ole, ja trilleriksi ja jännäriksikin ehkä turhan leppoisa: ensisijaisesti tämä on kirjaimellisesti rikoskertomus. Vaihtelun vuoksi Pariisissa ollaan vain ihan alussa, välimerellinen miljöö on mainiosti toteutettu ja sinne on taas kertynyt sekalainen joukko kiinnostavia henkilöitä, joita Simenon osaa kuvata hyvin, ja Pyken hahmosta ja Maigretin suhtautumisesta tähän sekä myös itseensä tämän seurassa sukeutuu tavallista enemmän huumoria.
Minusta tuntuu että alan pitää kirja kirjalta enemmän näistä Simenonin kirjoista, ja tavallaan tuntuu että näihin ei ehkä edes pitäisi suhtautua yksittäisinä kirjoina. Vertailukohdaksi tuntuu nousevan toinen massiivisen tuottelias kirjailija, Honoré de Balzac, ja tämän romaanisarja Inhimillinen komedia: Simenonin romaanit ovat pienimuotoisia miniatyyreja, mutta työssään Maigret kohtaa hyvinkin monenlaisia ihmisiä hyvinkin erilaisista elämänpiireistä ja yhteiskunnan kaikista kerroksista, ja näitä henkilöitä kuvataan tietyllä ymmärtäväisyydellä. Ja näistä miniatyyreista koostuu sitten laajempi kokonaisuus, sarja jossa piirretään kuva Balzacin tapaan koko ympäröivästä yhteiskunnasta, sen eri kerrostumien edustajista ja kaikista puolista, ja sarjan yksittäiset osat eivät edes ole yhtään enempää kuin välähdyksiä ja miniatyyreja.
Eli ehkä tämä minun hyvin hyppivä ja satunnainen lukutapani onkin juuri sopiva tapa lähestyä Simenonin tuotantoa, sarja kokonaisuutena on tärkeä mutta sitä voi lukea missä tahansa järjestyksessä eikä nyt ole niin tarkkaa josko jotkut kirjat jäävät lukematta tai jotkut lukee kahteen kertaan...
Helmet-lukuhaasteessa laitan vaikka kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt (en Porquerollesissa, mutta alussa ollaan kuitenkin Pariisissa). Mukaanlaskeminen Tour de France par écrit -haasteeseen hieman mietityttää: tässä sinänsä mainittiin nimeltä melkein kaikki haastekaupungit (Pariisi, Lyon, Marseille, Bordeaux, Nantes...Toulouse jäi puuttumaan) mutta aika vähälle huomiolle nuo jäivät.
Ja vielä ehti dekkariviikoille kirjablogeissa.
4 kommenttia:
Jonkun Maigret-filmatisoinnin olen tainnut nähdä, mutta en ole aivan niin "ihastunut" ,kuin englantilaisiin tai saksalaisiin tv-poliisisarjoihin. Kirjoina, jos lukee, niin olen vielä nirsompi. Olisi kyllä mielenkiintoista tutkia, mikä on se ero englantilaisen ja ranskalaisen dekkarin välillä, tai siis Simenonhan on belgialainen. Maigret, taitaa olla hyvin erilainen kuin Christien Poirot, joka on myös belgialaiseksi nimetty.
Luin aikanaan useita Maigret-kirjoja. Niistä on jäänyt mieleen rauhallinen, mutta samalla vahva tunnelma. Kirjat ovat kovin erilaisia kuin nykyiset usein raakuuksilla mässäilevät dekkarit.
Joo, tunnelman luonti on vahva ja toisaalta kiinnostus tuntuu olevan henkilökuvauksissa, joissa osoitetaan tiettyä ymmärrystä ja sympatiaa, joten mässäilyyn ei mennä.
Nämä Maigretit ovat aika merkillisiä juuri kun eivät asetu mitenkään siististi perinteisiin dekkarikategorioihin, joten myös filmatisoinnit saattavat olla ongelmallisia: tavallaan nämä ovat juuri rikostarinoita varsinaisen dekkarin sijaan...
Tiettyä yhteyttä brittiläiseen kultakauden dekkariin on, mutta samalla kun Maigret tuntuu etenevän yhtä lailla intuitiolla kuin päättelyllä, niin eivät nämä mitään Christie-maisia arvoitusdekkareita ole (ei tässäkään ollut lukijalla oikein mahdollisuuksia yrittää keksiä mistä oli kyse ennen etsivän loppupaljastuksia).
Vähän aikaa sitten luin just juttua ranskalaisen dekkarin erityispiirteistä, ja siinä todettiin kyllä suoraan että Ranskassa ei ole arvoitusdekkarien osaamista, se on brittien heiniä. Ehkä Simenonia lukuunottamatta painotus on paljon enemmän trillerissä, jossa on vaikutteita amerikkalaisesta kovaksikeitetystä perinteestä, sen piirteitä myös liioitellen, ja erityisesti yhteiskunnallisuus korostuu monilla...
Ja kirjallista luonnetta korostetaan, realismin ohella ollaan hyvin tietoisia kirjallisista perinteistä, ja niitä käytetään itsetietoisesti.
Lähetä kommentti