28.3.2020
Antti Tuuri - Aavan meren tuolla puolen
Varsin vähäiseksi on jäänyt Antti Tuurin tuotannon lukeminen, olen minä joskus aikoinaan jonkun romaaninsa lukenut. Mutta ajoittain olen ollut kuulemassa Tuuria puhujana (ja hyvin innostavana sellaisena), ja sitä kautta jonkun vuoden kirjamessujen haastattelusta oli käsitys mistä kirjansa Tangopojat kertoo...joten sitä lukematta tartuin sitten tähän itsenäiseen jatko-osaansa.
Tangopojat siis kertoo 60-luvulla Ruotsiin Volvon tehtaille lähteneistä siirtolaisista, joiden ympärille sitten muodostuu myös omanlaista paikalliskulttuuria, mukaanlukien tansseja joissa tarvitaan soittajia.
Tässä kirjassa taas ollaan edetty nykyhetkeen (tai siis varmaan ilmestymisvuoden 2018 tienoille), jolloin Sauli, luultavasti tuo Tangopoikien päähenkilö, on juuri kuollut. Saulin kolme lasta palaa vanhempien kotiin äidin tueksi ja asioita järjestelemään, vaan samalla nouse emyös toinen huoli, yhden lapsista tyttärentyttären kouluun on aamulla heitetty polttopullo ja seuranneessa epäjärjestyksessä tyttö on kadonnut, ja tytön äiti ja muutama muu lähtee etsimään tyttöä...
En tiedä kuinka pitkälle tuo Tangopojat oikein ulottui, oliko se isompikin sukusaaga vai pysyikö se 60-luvulla jolloin suvun jäsenten tässä kirjassa kuvatut myöhemmät vaiheet olisivat uutta tietoa, mutta hyvin tämä kuitenkin itsenäisenäkin toimi (varmaan olisi tietysti ollut parempi jos olisi lukenut jatkona edelliselle).
Parinsadan sivuisessa yhdenpäivänromaanissa, jossa on neljä minäkertojaa, käydään siis läpi ihan runsas määrä kokemuksia (jotkut sukulaiset toki kuitataan vain maininnalla). Tuurin kieli on hillittyä, toteavaa peruslausetta, ja tapahtumasarja etenee erinomaisen sujuvasti.
Mutta sujuvuudesta huolimatta ei teos mitenkään yksinkertainen ole, tarinavetoisuuteen yhdistyy filosofisia ulottuvuuksia, tasoja ja symboleita, yhteyksiä itsensä ulkopuolelle: tuosta ja historian ja nykyhetken yhteenkietoutumisesta tuli mieleen muutama lukemani Kirsti Ellilän kirja.
Nykyhetken Ruotsia ei kuvata mitenkään onnellisena maana, kansankodin kulisseja yrittävät jotkut pitää yllä, mutta konfliktit kytevät monessa suunnassa, niin ongelmalähiöissä kuin äärikansallismielisissä...maahanmuuttajuus ja etnisyys on puheissa ja kokemuksissa jatkuvasti, vertailu kantaruotsalaisiin (ja kantaruotsalaisten harjoittama vertailu) ja muihin maahanmuuttajaryhmiin, ja kokemukset ovat pinnalla myös toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisissa...siirtolaisuuskokemukset läpäisevät koko kirjan (yhdestä henkilöstä ei tainnut koskaan selvitä kansallisuus, kun sitä ei nostettu esille niin ehkä tämäkin oli ruotsinsuomalainen, tai sitten lopulta etnisyysrajat ylittävä sulautuminen). Siirtolaisuuden teema on niin ylikorostunut, että kirja ei sinänsä tunnu edes yrittävän enää olla varsinaisesti "realistinen" vaan nimenomaan teeman käsittelyä ja pohdintaa yleisellä tasolla, vaikka näiden henkilöiden kautta kuvattua.
Ja kuitenkin kaipaus parempaan, se on jatkuva ja yleismaailmallinen. Kirjan nimi lienee tuttu Satumaa-tangon alkusäkeenä, ja ei tämä kirja voisi ollakaan minkään muun niminen. Kirjan suomalaiset (tai vanhempansa) ovat tulleet meren toiselle puolelle haaveiden perässä ja vetäneet muitakin mukaansa, vaikka ei se satumaa sitten olekaan, ja lisää samanlaisia tulee muualta, paremman elämän perässä. Ja toisaalta turkkilainen Raul aikoo palata toisaalle, Turkkiin, jossa voi olla ihminen, hyvä on muualla.
Ja lopulta, kuten mm. Jaakko Heinimäki oli todennut, Satumaa menisi sanojen (ja hartauden) puolesta hyvin virrestä, ja tätäkin puolta nostetaan esiin niin kirjan riveillä kuin rivien välissä. Miten taivasikävä ja siirtolaisuus liittyvätkään toisiinsa, ja mitä ajatella kirjan lopetuslauseesta...
Isät olivat tässä myös varsin keskeisessä asemassa, monenlaiset paremmat ja huonommat, osa oli läheisempiä ja osa etäisempiä, osa biologisia ja osa ei...Sauli, Mauri, Petteri, Erik, Raul, Leo, lapsiensa suhteesta näihin isiinsä voisi etsiä allegorioita yksilön suhteesta isänmaahan (tai isäpuolimaahan).
Haa, Helmet-lukuhaasteesta tällä saa kohdan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja. Kaikilla neljällä kertojalla on omat näkemyksensä mutta sanotaanko että yksi on selvästi epäluotettavampi (tai kuten hän itse asian ilmaisee, se on yksi hänen luovuutensa ilmenemismuodoista).
Kirjaa on luettu blogeissa, mm. Arja, Tuija, Tuija, Mrs Karlsson, Anu...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
En ole aikoihin lukenut Antti Tuurin kirjoja, mutta jotenkin tuo ruotsinsuomalaisuus teemana kiinnostaisi. Tosin jos siirtolaisuus on ylikorostunutta, niin saattaa olla, että se tekisi lukukokemuksesta hieman tylsän. Laitetaan kuitenkin harkintaan tämänkin kirjan lukeminen.
VastaaPoistaJotain kommentteja noissa muissa bloggauksissa luin, että varsinaisten ruotsinsuomalaisten silmin se ainakin on sen verran ylikorostunutta että ei voi sanoa kirjan kuvaavan todellista arkipäivää :)
PoistaJa ymmärrän kyllä sen, minusta tämä oli mielekkäämpi juurikin kirjana jossa käsitellään siirtolaisuutta ja maahanmuuttoa laajemminkin, vaikka ruotsinsuomalaisia käytetään esimerkkeinä (joihin suomalaisten lukijoiden on helppoa samaistua), tavallaan tähän voisi peilata vaikka niitä juttuja joista Hubara puhuu Ruskeissa tytöissä...
Enpä minäkään ole aikoihin lukenut Tuuria. Luin aikoinani Pohjanmaa-sarjan ja pidin sarjasta paljon. Tuurin kirjoitustyyli viehätti. Tähän Pohjanmaa-sarjaan kuuluvasta Lakeuden kutsusta hän sai Finlandia-palkinnon. Kunhan kirjastot aukeavat, voisin etsiä jonkin Tuurin kirjoista, esim Alkemistit kiinnostaa.
VastaaPoistaTuurin tuotantoa on tosiaan paljon lukematta, aikeissa on kyllä jatkaa, ja tuo Alkemistit on aiheen puolesta kiinnostava...
PoistaMinullekin Antti Tuurin kirjat ovat vieraita - siis en ole itse lukenut niitä. Tämä postaus sai kuitenkin minut kiinnostumaan sekä Tangopojat että Aavan meren tuolla puolen -romaaneista, joten kun kirjastot taas aukeavat, taidan etsiä ne luettavaksi.
VastaaPoistaMinulla niihin kirjastoihin joissa Tuuria on tarjolla on vähän pitempi matka, mutjoo, ehtiihän näitä :)
PoistaIlmeisesti kannattaisi lukea se Tangopojat ensin, kiinnostava aihekin siinä tuo siirtolaisuus Ruotsiin. Olen jotenkin onnistunut skippaamaan kaikki Antti Tuurin kirjat, ajattelen että hän on joku vanha jäärä... Mutta nähnyt Rukajärven tien ja Ikitien ja Ikitien innoittamana tartuin Koskisen Tulisiipeen mikä oli mulle viime vuoden paras kotimainen, joten ehkä Tuurin kirjoihinkin pitäisi tutustua. Aiheet ainakin kiinnostavat, siirtolaisuus on yksi lempiteemojani.
VastaaPoistaSiirtolaisuudesta Amerikan suuntaan Tuuri on kirjoittanut myös muutamissa aiemmissa kirjoissaan, selvästi kirjailijaa kiinnostava aihe (ja Pohjanmaaltahan lähdettiin paljon Amerikkaan ja Rutosiinkin varmaan).
PoistaJa tuosta tulee oma kiinnostava näkökulmansa katsella myös nykyistä siirtolaisuutta Suomeen, kun tutustuu tutun kulttuurisen kontekstin edustajien kokemuksia muualla...
Olen lukenut Antti Tuurin Ameriikan raitin ollessani lukiossa 2000-luvun alussa, kun suoritin kirjallisuuden kesälukupassin. Kirjat piti siis valita listalta ja mikään ei oikein ollut omaan makuuni (neljä kirjaa piti lukea, valitsemissani mukana mm. Sillanpään Ihmisiä suviyössä). Tuosta Ameriikan raitista en kyllä muista yhtään mitään, liekö tullut pyyhittyä pois kovalevyltä. Ajankohtainen kirjailija, kun sai juuri Veijo Meri-palkinnon.
VastaaPoistaLukemieni perusteella Tuuri ei ehkä ole ihan otollisin kirjailija teini-ikäisille, vaikka toisaalta mielikuva on että ainakin osassa kirjoistaan on myös sellaista poikakirjamaista seikkailun henkeä (mm. Tangopojissa ollaan kuitenkin nuoria miehiä seikkailemassa maailmalla...)
PoistaTämä on unohtunut minulta kokonaan. Olen Tuurin fani ja myös Tangopojat lukenut. Muistaakseni se päättyi 60-luvulle. Tuurissa minua viehättää hänen lakoninen kielensä ja näennäisen tapahtumattomuuden alla kätkeytyvät suuret tunteet, elämänkäänteet ja maailman tyrskeet.
VastaaPoistaSiirtolaisuus, ulkopuolisuus ja tietynlainen toiseuden tunne ovat tavalla tai toisella läsnä useimmissa Tuurin kirjoissa. Jotenkin tuntuu, että tässä ajassa, jolloin yhtä äkkiä huomaamme meillä olevan loppujen lopuksi aika vähän toimintavapautta suurempien voimien viedessä, Tuurin kirjojen perusajatus (juuri tästä romaanista en toki tiedä) tuntuu aika ajankohtaiselta.
Tuuri-faneja kuuluu olevan blogistanissa joukko, mutta tuotantoa on toki myös sen verran ettei kaikki kaikkia ehdi lukea :)
PoistaJa joo, tässäkin kirjassa on kyllä ajatusta että asiat ja tilanteet ovat nyt sellaiset kuin ovat ja niiden puitteissa mennään kuten parhaiten pystyy, tietty toteavuus ei rajoitu vain kieleen vaan myös toimintaan.
Arviosi sai minut kaipaamaan menneitä aikoja ja haaveilemaan syksyisestä risteilystä Tukholmaan, jossa ensi kerralla ottaisin sen metron Rinkebyhyn. Tämän ja Tangopojat lukeneena pidin enemmän tästä, koska se paljasti nykyruotsalaisesta yhteiskunnasta joitain asioita, joita en tiennyt. Näkyyhän tämä tuntemattomuus myös maidemme erilaisessa suhteessa kriisinhallintaan.
VastaaPoista