Olen Boris Hurtan tuotantoa lukenut tietysti teinistä saakka, sen verran aktiivinen kirjoittaja oli 80-90-lukujen vaihteen spefilehdissä että vaikea olisi ollut välttyä, ja tuolta ajalta ovat myös ensimmäiset romaaninsa, jotka samoin luin (en niistä välittänyt niin paljoa kuin novelleistaan, mutta hei, suomalainen kirjoittaa kauhuromaaneja, ei sellaista ihmettä tuohon aikaan usein nähty). Ja kun Suomessa käydessä silmä osui Hurtan uudehkoon novellikokoelmaan, niin luetaan toki.
Tai suuri osa tarinoista on sekalaisissa lehdissä aiemmin julkaistuja mutta tähän kokoelmaan puleerattuja (takakansi mainitsee yhden tarinan olevan uuden...noita aiempia julkaisuja olisi tietysti voinut listailla myös kirjan sivuilla), itse olin kuitenkin lukenut näistä yhdeksästä novellista aiemmin vain yhden, Aikaportin.
Hurtta on tietysti erinomainen tarinoitsija, kerronnassa ei kikkailla turhia ja mennään tarina edellä, mutta samalla kuitenkin uuskumman ja Lovecraftin hengessä ei myöskään erehdytä selittämään liikoja, parhaimmissa tarinoissa on mukana epämääräisyyttä, kummallisuutta, vihjeitä joita ei konkretisoida, merkillisiä asioita joita vain tapahtuu. Kirjan keskellä olevissa parhaissa tarinoissa on paljon avoimuutta, joka voisi olla jonkun muun käsissä turhauttavan obskuranttia, tässä se toimii. Mitä Seikkailujen junissa nyt siis oikeasti tapahtuu? Tai Mikko Vilkastuksen tunnustuksissa? Puut kuin purjeet laivan -novellin keskiössä on kempaali mutta mikä se nyt sitten on, ja keitä Abraham ja Gideon ovat? Kun keskeisissä ideoissa ja niiden kertomisessa on imua, niin selittämättömät ovat mainio kummamauste (ja mielikuvat Kainin pojistakin ovat pompanneet useamman kerran päähän, kun täälläpäin näkee liikennekylttejä osoittamassa Caenin suuntaan...)
Useammassa tarinassa on näkyvänä teemana bibliofilia, vanhojen ja harvinaisten kirjojen keräily ja antikvariaatit, eikä asiasta anneta aina kovin mairittelevaa kuvaa (mukana lienee reilusti itseironiaa, kun kirjailija itse on myös alan harrastaja). Näistä tarinoista en niin kauheasti innostunut.
Madonluvut on kirjan varsinainen Cthulhu-tarina, jossa on myös kivoja ideoita mutta sen ironinen metatietoisuus itsestään osana Cthulhu-mythosta ei nyt kuitenkaan toiminut. Valdemar Rydbergin ja Nisse Hermelinin seikkailuista niissä 80-90-luvun vaihteen Porteissa pidin kovasti, mutta tätä en nyt enää oikein jaksanut. Viimeinen tarina sen sijaan nosti taas kierroksia sen verran että kirjan loppukin oli miellyttävä (ja kyllä ne muutkin siis luki, ei siinä mitään).
Hurtta lokalisoi kummansa erinomaisen hyvin suomalaiseen kulttuuriin ja maisemaan, se oli ansio jo vanhemmissa tarinoissa (jotka olivat paitsi Lovecraftia tai muuta kauhua, Lovecraftia ja muuta kauhua joka tapahtui tunnistettavasti Suomessa) ja on ansio nykyäänkin. Ammennetaan myös vähän nostalgiahenkisesti historiasta (pari tarinaa sijoittuu 50-60-luvuille, yksi 80-luvulle...) ja monia tarinoita leimaa myös vahva äijämeininki: yllämainittu bibliofilia tuohon malliin harrastettuna on aika leimallisesti äijäilyä, varsinkin kun samalla, ja muissakin olosuhteissa, nautitaan runsaasti väkeviä, seikkaillaan pulp-henkisesti, puhutaan ihmisistä näiden sukunimillä...joku tuosta ehkä valittaisi, minä neutraalisti totean. Ja siinäkin taitaa olla oma annoksensa itseironiaa mukana...
Helmet-haasteessa tämä sopisi hyvinkin moneen kohtaan, itse otan tällä kohdan 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Mikko Vilkastuksen tunnustuksissa on menossa mukana Aleksis Kivi (ja muissa novelleissa vilahtelee ainakin puheissa Saarikoskea, Ervastia, Ceausescua...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti