Kolmannen kvartaalin luetut

Cecilia Samartin - Señor Peregrino
Ivy Compton-Burnett - Two Worlds and Their Ways
Edgar Wallace - The Four Just Men
Muriel Spark - The Go-Away Bird and Other Stories
Josiane Balasko - Dernier rappel
Julio Cortázar - Salaiset aseet
Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1
Kathrin Gerlof - Vaikeneminen
Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen
Kazuhiro Kiuchi - Shield of Straw
Rakel Liehu - Valo, läheisyys

Sébastien Lapaque - Sermon de saint Thomas d'Aquin aux enfants et aux robots

Vincent Taylor - The Life and Ministry of Jesus

Christopher Derrick (ed) - Cosmic Piety
Platon - Valtio
Lee McIntyre - The Scientific Attitude

Boethius - The Consolation of Philosophy

Jean-Noel Bezançon - Dieu n'est pas solitaire

G.K. Chesterton - Orthodoxy

Jean-Marc Levy-Leblond - La science en mal de culture

Loppukesästä on siirrytty alkusyksyyn, täälläpäin on jo vetänyt viileänpuoleiseksi ja sateiseksi...ja luettu on kirjoja, fiktiota ei mitenkään valtavasti mutta kuitenkin, ja faktapuolelta sitten lisää (ja parista kiinnostavasta sarjiksestakin pitäisi blogata).

Lukuhaasteista Helmet-haasteesta puuttuu vielä 14 kohtaa, täytyisi kiihdyttää tahtia jos aion haasteen suorittaa loppuun (no, yhden kirjan lisää olen jo lukenut jahka saan bloggauksen tehtyä). Tosin mukana on kohtia joihin en tuskin saa mitään luettua, joten en ota paineita muistakaan. Mutta on silti hassua huomata joidenkin alunperin helpoiksi arvelemieni kohtien olevan yhä tyhjiä: oikeastiko en ole lukenut tulevaisuuteen sijoittuvia kirjoja?

Runo2020-haasteeseen tuli yksi kohta lisää eli sitäkin voisi skarpata hieman...

Shakespearen sisaruksiin sentään pari lisäystä, ja jonossa odottaa vielä joitain kiinnostavia näytelmäkirjoja, joten sen tullen saamaan varsin mallikkaaseen kuntoon, ainakin itselle asetetut tavoitteet täytetään (ja ilahduttavasti muutamat muut blogit ovat löytäneet kiinnostavia näytelmiä). 

Ja heinäkuun lopulla suoritettiin taas yksi klassikkohaaste ja seuraava kuikuilee jo ensi tammikuussa. Mutta sitä ennenkin on paljon lupaavia kirjoja odottamassa lukemista, luettavaa enemmän kuin aikaa...

	mies	nainen	x
englanti	131	124	1	256
suomi	82	52		134
ranska	76	24	2	102
saksa	44	12		56
japani	42	12		54
italia	41	2		43
venäjä	28	7	1	36
ruotsi	24	12		36
norja	12	5		17
espanja	12	6	1	19
tsekki	12	2		14
unkari	8	2	1	11
arabia	7	2	1	10
tanska	7	2		9
puola	5	4		9
viro	6	1		7
kiina	3	2		5
portugali	2	2		4
islanti	3		1	4
serbo-kroatia	3	1		4
muu			4	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
latina	1	1		2
katalaani		2		2
bengali	2			2
turkki	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
persia	1			1
	565	281	15	861

Rakel Liehu - Valo, läheisyys

 

 

En ole tainnut ennen Rakel Liehua lukea, vaikka nimenä on tuttu, luettavaksi päätyi varsin satunnaisotannalla valittu runokokoelma uran alkupuolelta (vuodelta 1977). 

 

Ja, tyylinä tiukasti modernismi, sellainen hyvin hiottu, varsin viileä lajin edustaja, josta en tuntenut kovin usein saavani otetta, konkretiasta siirrytään sujuvasti abstraktiin ja yleiseen ja takaisin, mutta... 

Yhteistä kirjan kattavaa teemaa ei ole mutta mukana on yksi sarja "Virta", joukko runoja joissa virtaava joki puhuu elämästä, ihmisestä ja maailmasta, ja muissakin kirjan lyhyissä ja tiiviissä runoissa on kyllä jonkinlaista sarjallisuuden vihjeitä, peräkkäisissä runoissa on usein jotain yhdistävää, oli sitten tunturit, runous tai uskonnollinen kokemus...

 

Ja noiden jälkimmäisten parista tuntui löytyvän ne kirjan kiinnostavimmat pätkät, Liehu väläyttelee aika ajoin mystikon oivalluksia ja sanomattoman onnistunutta sanoittamista. On tässäkin siis hetkensä.

 

Runo2020-haasteessa tämä on sininen.

(ote Virta-sarjasta)

 

Alkulähteeni jo lauloi

merestä psalmejaan.

Älä pelkää, se sanoi,

se joka pakenee merta,

pysähtyy virtaamisessaan.

Kaukaa kuulen jo meren voimakkaan huudon.

Pian olen yhtä sen kanssa,

olen yhtä meren odottavan sielun kanssa,

eikä virtaamiseni lakkaa.

He sanovat sitä kuolemaksi.

Niin vähän

he tietävät elämästä.

Kazuhiro Kiuchi - Shield of Straw

 

Tässä kirja, joka pyörii hyvin pitkälle ideansa varassa. 

Mekari toimii Japanin turvallisuuspoliisissa, tehtävänään toimia henkivartijana korkean tason poliitikoille ja muille VIP-henkilöille, ja vaikka ammattissaan pärjääkin hyvin, yksityiselämästä on ilo poissa vaimon kuoleman jälkeen ja sitä kautta myös kaikki ambitiot.

Mutta uusi tehtävä odottaa: etsintäkuulutettu rikollinen Kiyomaru on pidätetty (tai siis ilmoittautui itse poliisiasemalla) etelä-Japanissa ja nyt tämä pitäisi saattaa Tokioon. Kiyomaru on syyllistynyt kahteen raakaan murhaan, joista jälkimmäisen uhri sattuu olemaan vaikutusvaltaisen multimiljardöörin lapsenlapsi, ja tämä päättää jakaa omaa oikeuttaan, luvaten hyvin laajasti koko maahan leviävissä ilmoituksissa, että henkilöä, joka on vastuussa Kiyomarun kuolemasta, odottaa miljardin jenin palkkio (ihan niin suuri summa ei ole euroina, mutta kuitenkin suuri) ja muutenkin käyttää runsaasti rahojaan pitääkseen huolen että tämä ilmoitus varmasti leviää (tarkentavine yksityiskohtineen miten palkkiomaksu voidaan järjestää kun murha nyt sattuu kuitenkin olemaan rikos), joten matkasta läpi puolen Japanin on luvassa varsin vaikea...

Tuolla mennään, matkaa tehdään suuren mediakohun saattelemana ja yrittäjiä on sen verran että hyvin nopeasti saa huomata että kehenkään ei kannata luottaa, erityisesti kehenkään sellaiseen jolla on ase (eli mm. toisiin poliiseihin), ja toisaalta joudutaan vastakkain ankarien moraalisten kysymysten kanssa, mikä arvo on ihmishengellä itsellään ja miten missäkin tilanteessa olisi paras toimia (koska väkivaltaa ja kuolemia on odotettavissa). 

Kiyomarukin ei ole mikään kärsivä ja väärinymmärretty yhteiskunnan uhri vaan ihan vaan kurja sosiopaatti, sellainen jota käytetään argumenttina kuolemanrangaistuksen puolesta, mutta ilmeisesti Japanissa kuolemanrangaistus tulee kyseeseen vasta kolmesta murhatuomiosta, ja tästä oltaisiin siis välttymässä...mutta kaipaisiko kukaan jos Mekari ei nyt kuitenkaan ihan tekisi työtään kunnolla, varsinkin kun tullaan tilanteisiin joissa jonkun muun henki on vaarassa...ja toisaalta mitä se kertoisi yhteiskunnasta että kun on tarpeeksi rahaa niin voi tehdä mitä tahansa? Ja kuinka moni onkaan valmis tappamaan toisen ihmisen rahasta...

Kazuhiro Kiuchin kerronta on varsin funktionaalista. Kirjassa mennään idea edellä, eli paljon huomiota kyllä saa miten tällainen tapahtumasarja voi toteutua suunnilleen realistisesti, ja mm. henkilökuvaus rajoittuu siihen mikä on tarinan ja moraalikysymysten kannalta olennaista, tyypittelyyn asti. Mekari motivoidaan henkilöksi joka ei itse ole kiinnostunut miljardista jenistä, ja muut henkilöt ovat myös enemmän tyyppejä joilla on positio tarinaan ja sen teemoihin kuin eläviä psykologisesti syvällisiä henkilöitä...

Kerronta pysyy varsin asiallisena: mukana on joitain varsin raakojakin kohtia, joiden väkivaltaisuus ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista mässäilyä, vaan funktionaalisesti niillä korostetaan tarinaelementtejä: tuodaan esiin että Kiyomaru ei tosiaankaan ansaitse sympatioitamme tai alleviivataan moraalisten valintojen vakavuutta: kenen osaksi missäkin valinnassa tulee kärsimys.

Joissain noissa teknisissä yksityiskohdissa kirjailija ehkä päätyy itsetarkoituksellisesti selittelemään liikaa, hieman alleviivaten omaa tietämystään, erityisesti aseiden tekniikan kuvauksissa, ja yhden keskeisen juonikoukun kyllä itse hoksasin nopeasti, kun Mekarilla meni 3/4 kirjasta tajuta (mutta ehkä se ei kirjoitusvuonna 2004 ollut vielä niin tunnettu ja selviö...)

Jep, kirjassa on idea, ja kaikki muu keskittyy viemään sitä eteenpäin. Ja sen verran kiehtova idea on kyseessä ja toteutus toimi siinä määrin, että oli tämä kyllä antoisa lukukokemus. Yleissävy tässä on kyllä hyvinkin ankara ja synkeä, ja pääsi kyllä myös ajoittain ihon alle (puhun nyt erityisesti siitä yhdestä tapahtumasta kirjan loppupuolella...) mutta ankaruus, jolla moraaliset asettelut esitetään, vetosi kyllä minuun hyvin. Mutta en tiedä uskallanko varsinaisesti suositella kenellekään (paitse te herkemmät lukijat ette halua tätä lukea), ja kirjana tästä tuli kyllä usein mieleen, että tämä toimisi yhtä hyvin elokuvana (ja tästä on näköjään tullutkin filmi, ohjaajana Takashi Miike (tietysti)).

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva (vähän kärkyin, josko olisi sosiaalista mediaa mukana, kun nettisivuilla on oma olennainen roolinsa kirjassa, mutta varsinaista somea ei kuitenkaan ollut. Liian vanha kirja.)

Laura Esquivel - Pöytään ja vuoteeseen

 

 

Tämä kirja on ollut "pitäisi lukea"-listalla jo Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen ajoilta, tämä Laura Esquivelin kirja kun on yksi niistä haasteeseen sopivista kirjoista joihin niminä törmäsi ihan etsimättäkin, sen verran bestseller on kyseessä (suomennos Sanna Pernu).

Meksikon maaseudulla 1900-luvun alkupuolella (taustalla pyörii vallankumous) Mama Elena hallitsee itsevaltiaan ottein niin karjatilaa kuin perheensä kolmea tytärtä, ja kun tyttäristä nuorimmalle Titalle tulee kosija Pedro, niin äiti ei moista hyväksy koska Tita ei ole menevä naimisiin vaan huolehtiva äidistään tämän kuolemaan saakka, ja myllerryksessä Pedro päätyykin naimisiin tyttäristä vanhimman Rosauran kanssa, ihan vain jotta olisi lähellä Titaa...

Kirja on jaettu kahteentoista lukuun nimetty kahdentoista kuukauden mukaan, en tosin tiedä miksi, koska tapahtumien aikaskaala ylittää reilusti vuoden eivätkä lukujen tapahtumat oikein mitenkään liittyneet nimikuukausiin (ensimmäinen Tammikuu-luku tapahtuu syyskuussa, Syyskuussa taas vietetään loppiaista...). 

Ja kussakin luvussa on ruokaresepti (tai joskus useampikin) ja ruoat ja niiden valmistus ovat hyvin tärkeässä osassa kirjaa. Tita on kasvanut keittiössä ja on armoitettu kokki, ruoanlaiton ja syömisen kautta käsitellään tunteita ja kokemuksia ja omalta osaltaan ruoalla on myös tärkeä vaikutus tapahtumien kulkuun...

Tarinana tämä oli suoraviivainen rakkaus- ja perhetarina (jossa on kyllä ihan oma määränsä arveluttavia elementtejä), johon toisaalta sopii hyvin varsin fyysinen ruokakeskeisyys ja toisaalta tapahtumia ja käänteitä värittävä erinomaisesti toteutettu maaginen realismi (laji joka joskus liian itsetarkoituksellisena käy rasittavaksi, tässä se toimii), niinpä lopputuloksena oli mainiosti mukanaan vetävä ja viihdyttävä romaani.

Mutta ei juuri sen enempää, tarina ja henkilöt jäävät kuitenkin aika simppeleiksi enkä ole mitenkään kulinaristi joten runsaat ruokakuvaukset eivät nyt niin ole minun juttuni joten lopputulemaksi tulee sellainen "ihan kiva", tulipahan luettua. Ymmärrän suosion muttei tämä antanut minulle sen enempää kuin lukuhetken viihdytyksen (mikä toki on enemmän kuin jotkut muut kirjat...)

 

Blogeissa, muisskain kuin kirjablogeissa, tätä on luettu: Margit, Sari, Mia...

Mutta täsmäosuma Helmet-lukuhaasteen kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.

Kathrin Gerlof - Vaikeneminen

Satunnaisia poimintoja kirjailijoilta joista en ole kuullut: tämä on saksalaisen Kathrin Gerlofin esikoisromaani, alkuteos vuodelta 2008 (ja kirjassa Itä-Saksa on yhtaikaa selvästi menneessä ja yhä jatkuvasti näkyvissä) ja Anne Muurosen suomennos pari vuotta myöhemmin (Lurran tuotantoa olen joitain lukenut aiemminkin, mikä veti tämänkin pariin).

En usko että Teuermann elää vielä. Ja olen varma, että tulen kaipaamaan häntä. Kaipaan häntä jo nyt.

Markov valmistelee väitöskirjaansa pikkukylässä, ja eräänä päivänä hän tapaa metsässä Teuermannin, hukassaolevan tuntuisen myyntiedustajan jolla on pakonomainen tarve kertoa tarinoita ja jonka mielestä niin kauan kuin on tarinoita kerrottavana, on elossa. Markov pitää aluksi tiettyä etäisyyttä, mutta tarina, erityisesti se pitempi miksi Teuermannilla ei ole enää perhettä eikä toimitusjohtajan pestiä, vetää mukanaan ja kahden henkilön välille muodostuu omanlaisensa, varsin omalaatuinen ihmissuhde jossa ei ikinä selvitetä toistensa etunimiä ja jossa pohjan muodostaa tarinoiden kertominen ja kuuntelu (ovatko tarinat totta vai eivät, sitä on aina varsin vaikea selvittää) mutta jossa on kuitenkin vahva ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden side.

Pieni perintö takataskussa lähtisivät he kaikki sen sileän tien toimistosta eivätkä tulisi koskaan takaisin. Miten tällainen maailma pysyy koossa. Miten pysyy koossa yritys, joka koostuu ihmisistä, jotka odottavat vain ihmettä voidakseen lähteä tiehensä.

Tämän suhteen ympärilla on myös kommentointia yhteiskunnasta ja erityisesti työelämästä: Markovin väitöskirja käsittelee johtamisperiaatteiden semantiikkaa, ja myöhemmin hän työskentelee erään yrityksen sisäisessä viestinnässä, ja työelämän kuvaus on korostetun epäinhimillistävää, vieraannuttavaa, byrokraattista. Toimiston puiseva arki josta kaikki vain haluavat pois, pienet valtapelit ja kaiken pohjimmainen merkityksettömyys...

Kirjassa näiden käsittely jää jokseenkin irralliseksi, kuin tässä olisi kahden kirjan aiheet jotka on nyt nidottu yhteen. Yhteys on, vaikka sen kehittely tuntuukin jääneen vähän kesken...
Eräs Markovin kollega kertoo kuinka sai lahjaksi päiväkirjan, mutta kun alkoi sitä kirjoittaa huomasi kuinka vähän hänellä on kirjoitettavaa, päivät toistuvat samanlaisina loputtoman tylsistyttävinä, ja tämän tajuaminen pakottaa irtisanoutumaan, sillä mikä tahansa on parempaa kuin tämä tarinattomuus. 
Ja toisaalta Teuermann on heittäytynyt oravanpyörästä ulos, lähtien elämänvalinnoillaan arvottamaan jotain täysin muuta kuin ennen, tärkeää on tehdä sellaista jossa saadaan ja kerrotaan tarinoita, silloinkin kun ne olisivat banaaleja (ei pidä luulla että Teuermann olisi joku iloinen hippi, päinvastoin varsin kyyninen tapaus, mutta kuitenkin arvaamattoman eksentrinen), ja vetää tälle tielle myös Markovin...

Mietin kuitenkin että nämä aiheet tuntuvat tulleen yhä enemmän esiin, ihmisen olemassaolo tarinoivana yksilönä, ja tavoilla joita tässä kirjassa ei käsitellä. Autofiktio on tullut niin keskeiseksi kirjallisuusmuodoksi että se alkaa joitain jo suoranaisesti kyllästyttää, journalismissa tunnutaan entistä enemmän suosivan ihmisten typistämistä näteiksi tarinoiksi, kirjailijoista tehtävissä jutuissa kiinnostaa enemmän kirjailijan henkilö ja hänen tarinansa kuin jotkut sivuseikat kuten kirjoitetut kirjat, ja sosiaalisessa mediassa kerrotaan kilpaa tarinoita, ja huomiotalouden algoritmilait ovat armottomat...

Olemme todellakin tulleet aikaan jolloin niin kauan kuin ihmisellä on tarinaa kerrottavana, hän on olemassa, ja siinä missä se saattaisi ehkä näyttäytyä vastavoimana epäinhimillistävälle, vieraannuttavalle työpaikkahallintotalouselämälle, näyttää narraatiokapitalismikin kyllä pystyvän olemaan vieraannuttavaa ja epäinhimillistävää. Onko modernilla ihmisellä lopulta ulospääsyä?


Kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Anneli, Ulla

Olin ottanut tämän luettavaksi täsmäosumaksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta tässä olikin kirjan perustavassa kohtauksessa erinomainen osuvuus kohtaan 13. Kirjassa eksytään, joten otan sen.

Eric-Emmanuel Schmitt - Théâtre 1

Pitäisi lukea -listalla on jo jonkin aikaa noussut Eric-Emmanuel Schmitt, ranskalainen nykykirjailija jonka tuotannossa vaikuttaa olevan kiinnostavia aiheita sopivalla yhdistelmällä populaaria ja pohdiskelua. Ja käsiin tuli näppärästi tämä pokkari, johon on koottu varhaista näytelmätuotantoa, joten lukuun.

Neljästä teoksesta Le bâillon on lyhyt monologi, josta en oikein saanut otetta, ja L'école du diable myös lyhyt, jonkinlainen faabeli joka oli ihan sympaattinen muttei nyt niin kiinnostava. Mutta ne kaksi muuta, pitempää näytelmää, olivatkin sitten kiinnostavampia.

La nuit de Valognesista tuli nimen perusteella ensin mieleen että onkohan tämä se Ettore Scolan mainio leffa Ludvig XVI:sta, mutta ei, se oli La nuit de Varennes. Historiaan kuitenkin sijoitutaan, ja tapaammekin vanhan tutun, Don Juanin. Joukko Don Juanin vanhoja valloituksia kokoontuu yhteen ja päättää järjestää yksityisen tuomioistuimen ja tuomita Don Juanin naimisiin yhden tuoreemman uhrin kanssa rangaistuksen uhalla. Mutta vaikka Don Juanin käytöksessä onkin samaa häikäilemättömyyttä kuin aiemmin, ei palvelija Sganarellen vihkoon ole vähään aikaan tullut enää uusia merkintöjä, ja tuomioistuin joutuukin käsittelemään sen rikoksen että Don Juan on Don Juan sijaan sitä rikosta että Don Juan ei ole enää Don Juan...eli vaikka hahmossa onkin enemmän Tirso de Molinaa kuin Montherlantia, niin ei tämäkään tulkinta legendaarisesta hahmosta niin perinteinen ole.

Le visiteur oli näistä neljästä näytelmästä kuitenkin suosikkini, tässäkin puolilegendaarinen päähenkilö historiallisessa kontekstissa, eli Sigmund Freud vuoden 1938 Wienissä. Natsimiehittäjät pitävät kaupunkia hallussa, mutta Freudia on suojellut tähän asti kansainvälinen maine ja näkyvyys, mutta olisiko ajankohtaista lähteä maasta...ja samalla kun Freudin tytär viedään kuulusteltavaksi, tulee Freudin luo vieras joka saattaa olla mielisairaalasta karannut potilas tai Jumala tai molemmat tai ei kumpikaan, ja tästä seuraa keskustelua maailmasta ja ihmisistä ja elämästä ja kahdennestakymmenennestä vuosisadasta...missä määrin Jumalan tulisi puuttua asioihin jotka ihminen haluaa tehdä itselleen...
Huomattavana kuviona tietysti kysymys uskosta, vierailija ei halua tehdä mitään kaniineja-hatusta-ja-ilotulituksia -todistuksia jumaluudesta, mutta voiko tavallinen hullu tietää sellaista mitä tietää, ja toisaalta ateistinen Freud haluaa lisää ja lisää todistuksia, ja on valmis viemään niiden etsinnän absurdiuteenkin saakka.

Kokonaisuutena neljän näytelmän paketista pidin myös kyllä, tyylissä on vakavista aiheista huolimatta myös kepeyttä ja huumoriakin, ja käsittelyssä ovat kuitenkin Suuret Aiheet. Luulen että Schmittiä pitää siis lukea lisääkin.

Shakespearen sisaruksiin tämä on ulkomainen elävä mieskirjailija jota en ollut aiemmin lukenut, kombo jota ei vielä ollut, ja viides mieskirjailijan teos.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12 - ilmoittaudu mukaan

(kuva: Niina T.)

Vaikka maailman myrskyt keikuttavat kirjamessuja, niin kirjabloggaajien klassikkohaaste on jo valmiiksi verkossa, nyt jo kahdettatoista kertaa. Tällä kertaa vetovuorossa olen minä.

Linja on perinteinen: jokaisella meillä riittää kirjoja, jotka syystä tai toisesta nauttivat klassikkomainetta, mutta jotka ovat jääneet lukematta. Puolen vuoden välein on hyvä päättää että "nyt mä sen luen", ja myös jakaa lukukokemukset, positiiviset ja negatiiviset, oliko klassikko maineensa ja lukemisen arvoinen. Heinäkuussa kokemuksia jakoi 26 bloggaajaa, montako ensi tammikuussa?

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2021. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Osallistumiseen ei kuitenkaan tarvita blogia. Voit yhtä hyvin kertoa tiedot lukemastasi klassikosta (ja mielellään myös ajatuksiasi siitä) haasteen koontipostaukseen joka julkaistaan tässä blogissa tammikuun lopussa. 

Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste. Kirjoista saa ja kannattaa aina pöhistä :)

Tämän bloggauksen kommentteihin voi jo ilmoittaa kiinnostustaan, ja jos joku kirja on jo mielessä, niin sen voi myös mainita, mutta toki kirjan valintaa voi lykätä myöhemmäksikin, tai tarvittaessa vaihtaa lennosta, ilmoittautuminen ei siis ole mitenkään sitova.
Ja mukaan pääsee tietysti myös ilman ilmoittautumista: julkaisen koostepostauksen tammikuun lopulla ja sinne voi tulla jakamaan klassikkokokemuksiaan. Ja kirjan voi tietysti lukea vaikka heti, kunhan vain siitä kertovan postauksen ajastaa tuonne tammikuulle...


Hyviä lukuvinkkejä ja kirjaehdotuksia löytyy mm. edellisten klassikkohaasteiden koosteista.

Aiemmat klassikkohaasteet:
Osa 1: Reader, why did I marry him (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet / (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin / (Jane) 
 
Itse olen osallistunut haasteeseen kahdeksan kertaa, viimeksi Platonilla, mutta seuraava valinta on yhä auki. Molière vilkuttaa silmää hyllyssä, vai hakisiko vaihteeksi jonkun suomalaisen?

------------------------------------------------

Ilmoittautuneet blogit (ja kirjasuunnitelmat jos mainittu):

Jotakin syötäväksi kelvotonta (Tennessee Williams: A Streetcar Named Desire)
Yöpöydän kirjat
Tuijata
Kirjasähkökäyrä
Jokken kirjanurkka (Voltaire: Candide)
Aukeamia
Kirja vieköön!
Donna mobilen kirjat
Oksan hyllyltä (John le Carré: Mies kylmästä)
Kaikkia värejä (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)
Kirjan jos toisenkin
Kirsin Book Club
Tarukirja
Kuunnellut äänikirjat
Sataa valoa
Kulttuuri kukoistaa (Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi)
Bibliofiilin päiväunia (Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo)
Peegee hydatoon (Sofokles: Antigone)
Amatöörihumanisti
Kirjojen kätkemää 
Tahaton lueskelija (Aristoteles: Runousoppi)
Kartanon kruunaamaton lukija
Kirjan pauloissa (Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles)
Kirjaluotsi
Luettua elämää (Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli)
Kirjamies (Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä)
Elämä on ihanaa (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)
Taikakirjaimet (Karel Čapek: R.U.R.)
Kirjakaapin kummitus (Richard Adams: Ruohometsän kansa)
Kirjapyykki (Maria Jotuni: Huojuva talo)
Sallan lukupäiväkirja (F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby)
Tuulevin lukublogi (George Eliot: Daniel Deronda)