Alain Bosquet - Jumalan piina

 

Ranskalaisen runoilijan Alain Bosquetin tuotantoa ei ole vissiin juuri suomennettu, tämä oli ainoa löytämäni Kirjasammosta (suomennos Sirkka Aulanko), mutta tuotantoa on ja ilmeisesti arvostettuakin.

Bosquet määrittelee itsensä ateistiksi, jota askarruttaa mystiikka, ja tästä jännitteestä sitten syntyy tämä kirja. Tästä jännitteestä (Flannery O'Connor on käyttänyt joskus termiä 'Christ-haunted') on toki syntynyt hyvinkin kiinnostavaa taidetta, esim. arvostamani Pär Lagerkvist on kirjoittanut paljon ja kiinnostavasti kristinuskon teemoista sitoutumatta kuitenkaan uskonnollisuuteen, ja mm. Ingmar Bergmanilla on myös onnistumisia tällä saralla...

Mutta epäonnistumisia ja heikkoja esityksiä löytyy myös yllin kyllin. Ehkä kyse on kyvystä itsereflektioon, että Lagerkvist ja Bergman katsovat ihmistä ja ihmisyyttä ja käsittelevät sitä, jolloin on mahdollista pystyä esittämään jotain oikeasti tärkeää, mutta vastaavat yritykset sanoa jotain Jumalasta tai suoraan uskonnoista toiseutena päätyvät olemaan lähinnä vaivaannuttavia.

Mistä päästäänkin Bosquetiin. Kirja on täynnä lyhyitä runoja, joissa hyvin antropomorfinen Jumala miettii luomista, lähinnä puuhastellen kaikenlaista. Tästä ajatusmallista tuli mieleen lähinnä että tämä voisi olla ihan huvittava parodia Isaac Newtonin ja joidenkin aikalaistensa teologisista näkemyksistä, eli jos teos olisi 1600-1700-luvun vaihteesta niin se voisi käydä ihan nokkelastakin, mutta miksi se on kirjoitettu (saati sitten suomennettu) 1900-luvun lopulla, sitä en ymmärrä.

 

Alkupuolen runot vielä luin ihan kirjamaisesti, mutta tuotapikaa tylsistyin ja päädyin vain selailemaan josko sieltä jotain ajatuksentyngäksi kelpaavaa löytyisi. 

Noin 120 runon joukosta tämä kelpaa (mahdollisesti koska, kuten edellä viittasin, siinä näkökulma kääntyy ihmiseen).

Ihminen kertoo:

"Punnitsin vaa'alla ruumiini:

viisikymmentäyksi kiloa.

Sitten punnitsin tuskani ja ahdistukseni:

neljä tonnia kumpikin.

Sitten punnitsin sieluni:

kukonhöyhen.

Sitten punnitsin sanani,

raskaat aamulla, tyhjät illalla.

Viimein minä punnitsin Jumalan:

viisari pysyi nollassa."

Ja Jumala vastaa:

"Ei se mitään sillä minä olen vaakasi."

Beryl Bainbridge - A Weekend With Claude

 

Hum. Useita Beryl Bainbridgen kirjoja olen jo lukenut, eivätkä nämä vieläkään päästä kovin helpolla: häiritseviä teoksia täynnä epämiellyttäviä ja eksentrisiä henkilöitä, epämääräisen banaaleja kohtauksia, joiden välisiä yhteyksiä on joskus vaikea hahmottaa...ja kun viimeksi luin kirjailijan viimeisen teoksen, The Girl in the Polka Dot Dress, niin nyt sattui sitten luettavaksi ensimmäinen julkaistu teos (ensimmäinen kirjoitettu, Harriet Said, sai kustantajilta hylsyjä ja julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin).

Ja joo, tekijänsä teos on tämäkin. Antiikkikauppias Claude on myymässä kirjoituspöytää, ja sen laatikosta löytyy sinne aiemmin laitettu valokuva ja kirje, valokuva joka esittää muutamaa ystävää jotka olivat joitain vuosia aiemmin viikonloppuvierailulla Clauden luona...ja tästä hypätään kertomaan viikonlopun tapahtumista kolmen ystävän kertomana.

Tai, no, kaikki kolme, Lily, Victorian Norman ja Shebah, puhuvat tietysti mieluiten itsestään. Kaikilla on varsin omanlainen äänensä ja tyylinsä kertoa, mutta mikään niistä ei ole erityisen selkeä, ja tietty outous, eksentrisyys ja läpinäkymättömyys tuntuu kaikissa (Claudesta, Edwardista ja Juliasta puhumatakaan), joten kirjan luettuani on vasta hämärä kuva siitä mitä viikonlopun aikana tapahtui ja erityisen hämärää miksi (mm. se mihin kansikuva viittaa...)

Merkillinen kirja, Bainbridge näyttää kyllä banaalin ja groteskin taitojaan, joskin sanoisin silti että edellälinkattu Harriet Said tai Bottle Factory Outing tekevät sen terävämmin.

'Dont you bloody well know?' I shouted, because I don't have to be polite to Norman. Friends we are. Friends! Lily did a painting last winter of the three of us sitting on the sofa, with the paraffin lamp dangling just above my head. Why she had to put that in I can't imagine, though there may be some symbolism. It was very clever, the painting, because though she couldn't have intended to capture it quite so subtly, we all looked so joined together by blobs of paint, so chummily bunched together, and yet on each of the three faces (though it doesn't look in the least like me - and whe she had to paint those scarves round my head I don't know) there was such a look of distaste, such enmity in spite of the friendly grouping. And that's how we are really. I despise this so-called friendship, and I despise Victorian Norman and his disrespect, and I despise lily for her so-called kindness, because she never stops picking my brains and taking the credit for it. They are all headed for disaster and they all approach it with such overwhelming ennui and lassitude. It hardly matters where I'm heading or in what frame of mind, seeing I was born in 1899 and have received nothing but blows on the head ever since.

Joris-Karl Huysmans - Against Nature (À rebours / Vastahankaan)

 

Varsin omalaatuinen klassikkoteos 1800-luvun lopulta tämä Joris-Karl Huysmansin romaani A rebours: yksi henkilö eikä varsinaista juonta. Kirjailija itse ei ilmeisesti odottanut sille minkäänlaista huomiota (mutta teos oli silti sellainen että se täytyi tehdä) mutta vastoin odotuksia teos saavutti hyvinkin suuren, joskin toki ristiriitaisen, suosion, ja on sellaista nauttinut myös myöhemmin.

Jean des Esseintes on aikoinaan mahtavan aatelissuvun viimeinen vesa, älykäs mutta muuten niin fyysisesti kuin luonteeltaan varsin heikko tapaus, jota ei enää ilahduta Pariisissa hummailu (ja mikään vakavampi suuntautuminen ei ole koskaan kiinnostanut). Niinpä päähenkilömme päättää vetäytyä maaseudun rauhaan, yksinäiseen taloon, jossa heittäytyä yksityisiin esteettisiin iloihin. 

Nämä kiinnostuksen kohteet sitten ovat kirjan sisältö: des Esseintes tuntee viehtymystä dekadenssiin, estetisoituun, keinotekoiseen, innostuu helposti monenlaisista aiheista ja toteuttaa niitä liioiteltuihin mittoihin asti. Sisustus mietitään perinpohjaisesti, taidekokoelmaa tutkitaan, kirjakokoelman arvostukset niin antiikista kuin nykyajasta käydään läpi (myös millaiset erikoisnidokset des Esseintes on suosikeistaan sidottanut), parfyymeja sekoitellaan, ja kun tekokukkakokoelma (vain keinotekoisia, ei mitään aitoa) alkaa ikävystyttää niin lähdetään haalimaan oikeita kasveja jotka näyttävät keinotekoisilta...

Teksti on ylikypsän runsasta, näkemysten ja kiinnostusten detaljeissa kyllä riittää ammennettavaa. Ja vaikka kirjassa ei tosiaankaan "tapahdu" paljoa, oli lukeminen silti viihdyttävää. Des Esseintesillä on omalaatuinen maku, taipumus uppoutua nopeasti kiinnostuksen kohteisiinsa ja vastaavasti myös kyllästyä nopeasti ja jättää sikseen, ja ehdottoman estetisoiva lähestymistapa maailmaan, ja näitä piirteitä kirjailija kuvaa hyvin ilkikurisesti.

 

Lukiessa mieleen tuli jokin aika sitten luettu toinen kirja utopioista: mielleyhtymä ei ehkä olisi muodostunut jos en olisi lukenut kirjoja lähekkäin, mutta kun nyt sattui, niin mieleen tuli tämänkin kirjan sopivan omalla tavallaan utopia-kaavaan: Des Esseintes suunnittelee elämänsä ja asuinolosuhteensa vastaamaan mahdollisimman pitkälle valittuja arvoja, nämä olosuhteet muodostavat suljetun maantieteellisen alueen, joka saattaa ottaa jotain tietoja ulkomaailmasta mutta on haluton antamaan niitä ulospäin, ja kirja on eräänlainen matkakertomus näihin olosuhteisiin ilman sen kummempaa tarinaa. Olkoonkin että tämä utopia on yhden talon kokoinen ja sen kansalaisia on varsinaisesti yksi (ja pari palvelijaa).

Ja Thomas Moren tapaan on aika vaikea sanoa kuinka suuressa osassa kirjaa Huysmans on oikeasti vakavissaan ja kuinka suuressa osassa trollaa lukijaa ja parodioi kohdettaan, kumpaakin puolta tuntuu olevan mukana mutta missä suhteessa. Hahmona Jean des Esseintes perustuu todelliseen henkilöön, eksentriseen dandyyn Robert de Montesquiou, ja toisaalta kirja inspiroi lukuisia myöhempiä esteetikkoja, dandyja ja dekadentteja, joten ilmeisesti moni on valmis ottamaan tämän utopian vastaan...

Ja kiinnostavasti monet des Esseintesin kirjassa esittämät taidearviot ovat tosiaan jääneet elämään, kirjassa nostetaan esiin esim. varsin kontroversseja tai suht tuntemattomia taiteilijoita ja kirjailijoita (joista moni oli kirjailija Huysmansin tuttu) mutta jotka ovat sittemmin etabloituneet aikakauden kiinnostavimpina tekijöinä ja ajan henkenä (Moreau, Redon, Mallarmé, Verlaine...), joten kirja on tosiaan toiminut suunnannäyttäjänä. Mutta tietysti tämäkin utopia on pohjimmiltaan mahdoton...

Omalaatuinen, kiinnostava teos. Itse luin tämän englanniksi, mutta muutama vuosi sitten ilmestynyttä Antti Nylénin suomennosta on myös kehuttu: alkukielinen on ilmeisesti suht haastava, koska Huysmans on ihastunut hyvin laajaan sanavarastoon, ja nämä kirjan kuvailut ovat tosiaan hyvin runsaita...ja niin tässä kuin kuulemma siinä suomennoksessakin on myös varsin runsaat taustaviitteet käsiteltävistä asioista, ja sanoisin että ne tulevat tarpeeseen (ja samalla tarjoavat runsaasti lisäsivistystä).

Mukana, kirjan lopussa, on myös Huysmansin kirjoittama esipuhe kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen uusintapainokseen: tällöin kirjailija oli näkemyksiltään, aatteiltaan ja maailmankuvaltaan aika lailla erilainen kuin pari vuosikymmentä nuorempi kirjan kirjoittaja, joten tästä syntyvä ristivalotus on myös hyvin kiinnostava...

Merkillinen ja kiehtova teos, josta eri lailla virittyneet henkilöt varmastikin löytävät hyvinkin erilaisia puolia, ja samakin lukija runsaasti ammennettavaa. Kirja joka on yhtaikaa tavattoman sitoutunut ympäröivään kulttuuriinsa lukuisin viittauksin ja sitein, ja toisaalta täysin omanlaisensa, ainutlaatuinen teos.
Ja eri lukijoita on: Kiiltomato, Kirjavinkit, Peegee hydatoon...

Sacha Guitry - N'écoutez pas, mesdames & Faisons un rêve (Älkää kuunnelko, rouvat & Unelmoidaan)

 

Lisää näytelmiä. Sacha Guitry on ranskalaisen teatterin monitoimimies, runsaan näytelmätuotannon ohella ohjasi ja näytteli (mm. pääroolit kummankin näistä näytelmistä kantaesityksissä) ja elokuviakin tuli tehtyä useita...nimi oli tuttu vaikken tuotantoon ollutkaan varsinaisesti tutustunut ennen kuin nyt.

Nämä kaksi näytelmää ovat molemmat romanttisia komedioita, kepeitä mutta myös pisteliäitä sillai perinteisen ranskalaisittain, henkilöt viettävät öitä eri henkilöiden kanssa kuin keiden kanssa ovat naimisissa, ja tähän sekoittuu sanailua ja yhteensattumia...

 

Ensimmäinen näytelmä olikin varsin hilpeä: antiikkikauppias Danielin nykyinen vaimo Madeleine on "äkillisesti sairastunut ystävättären luona" mutta sopivasti parantui seuraavaksi päiväksi, ja sama selitys on ollut käytössä myös pari viikkoa aiemmin, joten nykyisestä vaimosta saattaa tulla entinen...ja tilannetta hämmentää entisestään ensimmäinen entinen vaimo jota janottaa vanha suola, ynnä vanha ystävä joka palaa useamman vuoden ulkomaaoleskelun jälkeen maisemiin, ja mikä onkaan totuus niistä nykyisen vaimon selityksistä...ja kepeän komediallisesti asiat kääntyvät lopulta varsin suurelta osin parhain päin.

Uskottavuudesta en sano mitään, mutta olihan tässä hyvää sanailua, ja varmaan hyvillä näyttelijöillä tätä ihan ilokseenkin katselisi.   

Toinen näytelmä on näyttelijäkaartiltaan rajatumpi, mies ja aviopari, josta vaimo kiinnostaa kovasti miestä, ja sivussa miehen palvelija...mutta tässä näytelmässä oikeastaan kaikki henkilöt olivat varsin epämiellyttäviä ja yleisvaikutelma, no, kovin niljainen. En erityisemmin innostunut muuten, mutta myönnetään että tämä näytelmä saavuttaa mainion dramaattisen kliimaksin kolmannen näytöksen lopussa (varsinaisesti näytelmässä on neljä näytöstä, mutta neljännessä ei oikeastaan enää tapahdu mitään, ja se ilmeisesti pudotettiin nopeasti pois tarpeettomana).

Omalla tavallaan tämä pysyy yhä komediana mutta selvästi kitkerämpänä ja ongelmallisempana. Joskus tuollainen ambivalenttius on kiinnostavaa, mutta tässä tapauksessa pidän tätä kuitenkin parivaljakon heikompana tapauksena.

DANIEL: Je ne suis pas convaincu par les mots que tu dis, je suis aveuglé par ton charme secret. Tu ne m'abuses pas, tu me troubles. En vérité, je vais te dire : je suis pervers et je te préfère maquillée.

MADELEINE: Je suis mieux quand je mens ?

D: Oh !!! Et c'est ailleurs pourquoi tu aurais pu être une admirable actrice.

M: Et quand je dis la vérité, je suis vilaine ?

D: Non, tu ne peux pas être vilaine ... mais quand tu dis la vérité, tu deviens banale.

M: Oh !

D: Ne t'en inquiète pas, va, tu la dis si rarement. 

Patricia Wentworth - The Clock Strikes 12

 

Klassista brittiläistä arvoitusdekkaria: Patricia Wentworth oli Agatha Christien aikalainen ja usein tähän verrattu, ja kyllähän ilmeisiä yhtäläisyyksiä ilmenee...varsinkin kun suosikkisankarinsa Maud Silver, vahva kotiopettajatar, joka on ryhtynyt ratkomaan rikoksia, muistuttaa aika paljonkin Christien neiti Marplea (hahmot syntyivät varsin lähekkäin, neiti Marplen ensiesiintyminentapahtui joulukuussa 1927 julkaistussa novellissa, neiti Silverin taas 1928 julkaistussa romaanissa, eli hahmot ovat saattaneet syntyä toisistaan riippumatta, ja onhan hahmoissa toki eroja).

Tämä kirja on julkaistu 1945, ja tapahtumat sijoittuvat uuteenvuoteen 1941-42, eli sota on näkyvästi taustalla. Rikkaan liikemiehen James Paradinen toimistosta on kadonnut nippu tärkeitä sinikopioita, ja ainoastaan joillain perheenjäsenillä on ollut tilaisuus varkauteen. Niinpä uudenvuodenillallisilla, joissa on paikalla lähisuku, herra Paradine yllättää vieraat ilmoittamalla suuren paheksuntansa perheenjäsenen, jota ei halua tässä nimetä, petollisuudesta, hän tietää kyllä kuka tämä petollinen henkilö on, ja odottaa työhuoneessaan keskiyöhön saakka tämän tulevan tunnustamaan tekonsa, jolloin herra Paradine lupaa olla armollisempi kuin muuten olisi. 

Muu perhe on tietysti hyvin järkyttyneitä, ja vielä suurempi järkytys odottaa seuraavana aamuna, kun herra Paradine on kuollut pudottuaan keskiyöllä parvekkeelta, ja vaikuttaa siltä että hänet on työnnetty kuolemaan...

Eli siis varsin perinteinen joku-tästä-joukosta-on-murhaaja (perinteisesti palvelusväki jää epäilysten ulkopuolelle, mutta perinteisesti ovat myös nähneet ja kuulleet yhtä ja toista), ja tietysti henkilöiden välillä on monenlaisia skismoja (ynnä perinteinen rakkauspari joka kirjan aikana päätyy yhteen) ja useallakin henkilöllä on jotain salattavaa...ja tätä sotkua tulee selvittämään neiti Silver juttelemalla, kutomalla ja esittämällä huomioita.

 

Jees, omalla tavallaan siis hyvinkin perusdekkari, jossa perinteisestä asetelmasta kudotaan sujuvia juonenkäänteitä ja koukkuja, ja asiat päätyvät siististi loppuun.

Samalla on kuitenkin todettava, että tässä kirjassa Wentworthin henkilökuvaus ei oikein vakuuta. Christie ei tietenkään myöskään juuri syvällisiä henkilöitä kirjoittanut, suurin osa kirjojensa henkilöistä on tyyppejä, kliseitä, vähän karikatyyrimaisia, mutta silti niihin yksinkertaisiin hahmoluonnoksiin on saatu puhallettua sen verran henkeä, että henkilökuvaus täyttää tarkoituksensa.

Tässä kirjassa epäiltyjen ensemblessä yksi henkilöistä on niin ohimenevästi mukana että melkein unohtuu että on sellainenkin tyyppi on paikalla, pari muutakin jää varsin hajuttomiksi ja mauttomiksi ja pari hahmoista ovat ihan vaan käveleviä yksioikoisia kliseitä. Vähän parempi henkilökuvaus ulottuu vain pariin henkilöistä.

(pidin myös merkillisenä kuinka, no, välinpitämättömän viileästi herra Paradinen kuolemaan suhtauduttiin, suremista oli niin niukasti että tuntui kuin kaikki henkilötkin olisivat tietoisia olevansa mukana perinteisessä genrefiktiossa ja näyttelisivät vain roolejaan...)

No, sujuvasti tämän luki vaihteluna joillekin edeltäville raskaammille teoksille, eikä tämä nyt huonoimmasta päästä ollut lukemieni klassisten arvoitusdekkarien joukossa, mutta aika kaukana myös siitä paremmasta päästä...

Aki Ollikainen - Kristuksen toinen tuleminen

Poleemisen nimen takana on varsin merkillinen kirja, jossa sodan ja sairauden vuosina tullaan poikkeuksellisen tietoiseksi elämän ja identiteetin hauraudesta.

 

Olen aiemmin Aki Ollikaiselta lukenut Nälkävuoden, jota yhä hyväksi muistelen, ja Mustan sadun, joka jätti vähän ristiriitaisemmat vaikutelmat, mutta kun tämän bongasin Siltalan uutuuskatalogista niin jo nimen perusteella oli selvää että kyllähän tätä pitää vilkaista.

Ja noiden edellisten kirjojen tapaan ollaan taas historiassa, vuosissa 1914-16, jossa seurataan kahta tarinalinjaa. Oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu tuberkuloosiin ja päätyy parantolaan, hänen kohdallaan tauti ei ole kuolemaksi (vaikka monelle muulle onkin) mutta fyysisen kunnon ohella runnelluksi tulee niin henkinen kuin sosiaalinenkin osa elämää. Ja samaan aikaan Lapissa maallikkosaarnaaja, tilallinen Kustaa Anttola, julistaessaan tulta, tulikiveä ja synnintuntoa paikallisissa seuroissa, saakin äkillisen tietoisuuden että paikkakunnan yleinen hylkiö, pörrö äpärä Viljaami jota Kustaakin on usein kurittanut, onkin uudesti maailmaan tullut Kristus, ja tässä oivalluksessa on niin Kustaalla kuin muillakin pureskelemista...

Lyhyissä luvuissa hypitään kahden tarinan välillä, niiden yhteydestä lukija saa tietoa vasta puolivälissä, ja varsinainen tarinoiden yhtyminen antaa kyllä odottaa itseään (mutta kyllä ne siis toisiinsa liittyvät).

Vaikka historiallisessa miljöössä ollaankin, niin yhteydet nykyhetkeen tulevat kyllä väistämättä mieleen: ensimmäinen maailmansota jylisee vielä jossain kaukana mutta vaikutuksensa sillä on keisarikunnan pohjoiseenkin kolkkaan, ja toisaalta vaarallinen tartuntatauti äkkiarvaamatta ravistelee ihmiskohtaloita...

 

Ja siinä onkin kirjan läpi kulkeva teema, elämän hauraus, kuinka äkkiä se mitä pitikään varmana elämässä voikaan hajota ja mitä sen jälkeen tehdään, miten sovitella itsensä uuteen elämäntilanteeseen. Aarnelle sota oli jo ehtinyt aiheuttaa suunnitelmanmuutoksia, mutta keuhkotauti viimeistään hajottaa kaiken, laulaminen ei luonnollisesti tule kysymykseen, ystävät välttelevät kuin, no, tappavan kulkutaudin kantajaa, ja ikuiseksi vannottu rakkauskin jää siihen toiseen maailmaan. Ja parantolassa kohdataan taas monta muuta potilasta, joilla kaikilla oli varmastikin jotain muita suunnitelmia elämälleen kuin tubiparantola. Ja Kustaa taas...no, hänestä sanon lisää spoilerivaroitusten tuolla puolen.

 

Ja hauraus, epävarmuus ja murtumat ehkä heijastuvat juonenkuljetukseenkin. Sinänsä tapahtumat etenevät selkeässä järjestyksessä (joskin kahdessa rinnakkaisessa tarinalinjassa) mutta luulenpa, että juonivetoisten romaanien ystävät saavat tässä pettyä (ja erityisesti loppupuolella kirjaa, kun Aarne on Lapissa, tarinan ja henkilöiden intressit tuntuvat menevän toiseen suuntaan ennen hätkähdyttävää murtumaa loppukohtaukseen. Joskus asiat menevät rajusti eri tavalla kuin odottaisi).

Edellisten kirjojen tapaan erityisen nautittava piirre teoksessa on Ollikaisen kieli, lyyrinen ja kuitenkin kompaktin fyysinen: tuntemukset, kokemukset, ruumiillisuus välittyy lukijalle voimakkaasti, mikä onkin sopivaa kirjassa jossa runsasta huomiota saavat niin sairaudet kuin (mahdollinen) Kristuksen ruumiillistuminen (keuhkotautikuvausten lukeminen syysflunssan aikaan ei ehkä ollut paras mahdollinen ratkaisu). Ja kuitenkaan tämä kieli ei ole itsetarkoituksellisen maalailevaa, vaan pitää kyllä kirjan muut elementit mukana...

 

Väistämättä vertailen tätä Nälkävuoteen: eri kirja, ja se ankarassa kohtalokkuudessaan välitti kokemuksensa vahvemmin, mutta samalla kun se kokemuksen on välittänyt, luulen että se on tehtävänsä tehnyt. Tämä teos on, aiheeseen sopivasti, ennemmin mysteeri: merkillinen, häiritsevä, epätyydyttäväkin. Mitäköhän oikein luin? Pakko jäädä miettimään.

Muutamia sellaisia huomioita juonenkäänteistä, jotka vaativat SPOILERIVAROITUKSEN:

 

Sattumalta ennen tätä kirjaa luin ranskalaisfilosofi René Girardin kirjaa La route antique des hommes pervers, jossa Girard käsittelee Jobin kirjaa Raamatusta (ja erityisesti sen dialogeja) suhteessa muussakin tuotannossaan käsittelemäänsä syntipukkiteoriaan, mimeettiseen haluun ja kollektiiviseen väkivaltaan. Ja tämä väritti kyllä myös miten Kustaan ja Viljaamin osioita luin: Viljaami sopii varsin hyvin Girardin kuvaamaksi yhteisön syntipukiksi, joka on myös asema johon Kristus asettuu ja jonka tekee näkyväksi (ja tästä syystä Viljaamilla onkin myös ilmestysten jälkeenkin hyvä syy vältellä muita, koska suosio kääntyy nopeasti uudestaan väkivallaksi...)

Aarne toteuttaa taas Jobin roolia, alussa on paljon hyvää elämässä, mutta nopeasti se paljo katoaa...ja kärsimysten jälkeen jonkinlaista palautumista yhteiskunnan täysivaltaiseksi kansalaiseksi tapahtuu. Mutta Girard suhtautuu Jobin kirjan loppulukuun epäilyksellä, ja siihen on Aarnellakin syytä, lipsahtaminen samaan uhri-Kristuksen rooliin kuin mitä Viljaami kantaa käy yhä helposti.

 

Ja toisaalta Kustaa (ja arvattavasti moni muu seuroissaan) on ollut Elifasin leiriä ja tämän uskonkäsitystä, mutta äkillinen ilmestys Kristuksesta horjuttaa ja kyseenalaistaa tätä käsitystä: vakaat uskonkäsitykset, joihin on voinut nojata, ja joihin on koko oma identiteetti rakennettu, tulevat kyseenalaistetuiksi, perusta horjuu...ja havaitusti Kustaan saarnoihin tulee uusia ulottuvuuksia mutta samalla vanhoja teemoja pysyy yhä mukana (kuten muut kirjassa mainitsevat), kaikesta huolimatta Kustaa ei ole täysin kääntynyt väkivallan tieltä. (Ja ehkä tiedostamatta jossain ajatusten takana, kirvelee myös, että on mennyt kääntämään yleisen huomion Viljaamiin, ei olekaan enää itse huomion keskipisteenä.)

Niinpä lopussa päädytään kollektiiviseen väkivaltaan, jonka uhri on jokseenkin satunnainen, kuten syntipukki-skeemaan sopiikin, ja loppukohtaus suorastaan alleviivaa satunnaisuutta niin yllättävällä nopeudella, jolla siihen siirrytään edeltävästä kerronnasta, kuin uhrin yksilöllisen identiteetin katoamisella...  

Laitan Helmet-haasteessa tämän kohtaan 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle, koska kukapa ei Kristuksen toisesta tulemisesta ilahtuisi.

Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Tennessee Williams - Cat on a Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla)

 

Totean, että Tennessee Williams keksii hyviä nimiä näytelmilleen, omalaatuisia mutta kiinnostavia kuvia jotka jäävät helposti elämään näytelmien ulkopuolellakin. 

Puolentoista vuoden takaisessa klassikkohaasteessa luin Williamsin kolmen näytelmän kokoelman, keskeisimpänä A Streetcar Named Desire (Viettelyksen vaunu), ja olivathan ne sen verran hyviä että lisääkin pitää. Nyt lukuvuoroon tuli näytelmä, jonka tunsin jo ennalta leffaversiona, versiona josta pokkarin leffakansi on napattu (tähtinä Paul Newman ja Elizabeth Taylor). 

 

Yhdysvaltojen etelävaltioissa suurella maatilalla vietetään Big Daddyn syntymäpäiviä. Mahdollisesti viimeisiä, koska Big Daddyn vatsakivut johtuvat parantumattomasta etenevästä syövästä, tämän tietävät osa paikallaolijoista mutteivät kaikki, esim. Big Daddy itse.  

Vähiten innokas juhlija on Big Daddyn poika Brick, urheiluselostaja, joka on keskittynyt viime aikoina elämässään välinpitämättömästi turruttamaan itseään alkoholilla. Brickin vaimo Maggie pitää kulisseja yllä, kiehnää Brickiltä rakkautta sen monissa muodoissa, mutta Bricklitä ei ole ollut tarjolla pitkään aikaan muuta kuin kytevää inhoa (asioille on tietysti syitä). Brickin veli Gooper ja tämän vaimo Mae taas yrittävät parhaansa mukaan mustamaalata yhä Big Daddyn suosiossa olevia Brickiä ja Maggieta, koska, no, iso perintö on kohta jaossa...

 

Epämiellyttävien henkilöiden myrkyllinen ihmissuhdesoppa siis käynnissä, pahempana kuin mitä leffasta muistan: kirjassa mukana olevissa kommenteissa kirjailija mainitsee kirjoittaessa alkaneensa sympata Maggieta kasvavassa määrin (ja näkyyhän se leffaversiossa), mutta ei tämäkään mitenkään pulmuseksi tässä nouse (kuinka paljon onkaan kyse aidosta rakkaudesta Brickiin, kuinka paljon vakaasta halusta olla palaamatta köyhyyteen, kuinka paljon tietoisuudesta omasta seksikkyydestä ja miten sitä käyttää...)

Edellisten lukemieni Williamsin näytelmien tapaan tähänkin voisi liittää sanoja "kiihko", "turhautuminen", "pakahduttava", mutta, no, jotenkin nämä henkilöt pysyivät minulle ihan vaan epämiellyttävinä, ja jotkut varsin karikatyyrisina, ilman että tavoitin näissä sitä traagista suuruutta, mikä nosti vaikkapa Viettelyksen vaunun loistavaksi.

 

Williams kirjoittaa tässäkin varsin runsaita näyttämöohjeita, myös joitain sellaisia taustoittavia nyansseja, jotka eivät tule oikein ilmi varsinaisessa dialogissa ja myös toiminnassa lienevät hankalia näyttää ymmärrettävästi, ja liian karikatyyrisyyden välttäminen lienee työlästä tässäkin monessa roolissa, eli näyttelijöiltä kyllä vaaditaan paljon (ja Williamsin kohdalla nimenomaan näytelmien lukeminen on erittäin suositeltavaa).

 

Tässä lukemassani versiossa oli lisäksi kaksi versiota viimeisestä, kolmannesta näytöksestä: ensin alkuperäinen, mutta kun Elia Kazan sovitti tätä Broadwaylle, esitti hän loppunäytöksestä joitain huomioita ja toiveita, joista osan perusteella Williams kirjoittu uuden version, vähän kivemman ja paremmin yleisöön menevän, muttei paljoa (ja silti minusta myös vähän tylsemmän ja vesitetymmän). Mukaanlukien sen, että niin Maggie että Brick näyttäytyvät hivenen parempina, ja ovat näin sopivampia rooleja myös Taylorille ja Newmanille (leffaversion piti tietysti siivota vielä hieman lisää, 50-luvun Hollywoodissa ei mainita esim. sodomiaa nimeltä vaikka siihen saatetaankin viitata...

Ei tekijänsä paras, mutta kyllähän tämän luki, ja Helmet-haasteessa tällä saa kohdan 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva (haasteen FB-ryhmässä huutelin joku aika sitten suosituksia jo hyllystä löytyvistä kirjoista, ja tämä oli yksi ehdotetuista).

Karoliinalta löytyi bloggaus kirjasta, teatteriesitysbloggauksia oli useampi, linkitän Kirsin ja Tuulan.