Heli Laaksonen - The Nature of Finnish Nature

En ole aiemmin kokonaisia Heli Laaksosen kirjoja lukenut, mutta toki yksittäisiä tekstejä ja lausumisia on tullut vastaan siellä täällä sen verran, että joku käsitys kirjailijasta on muodostunut, kuten varmaan monelle muullekin...ja sen pohjalta kun tarjottiin tätä käännöskirjaa luettavaksi (käännös Richard Clarke & Riikka Palonen) niin uteloitti: näkemässäni Laaksosen tuotannossa kielellinen ilmaisu, ja erityisesti lounaissuomalainen murre, ovat niin isossa osassa, että mitä tapahtuu käännettäessä? (arvostelukappale siis saatu kirjailijalta).

Edetään selkeällä formaatilla: kullakin aukeamalla on Laaksosen piirtämä kuva ja lyhyt runo eläimestä, kasvista, tms luonnonilmiöstä, jossa jotain piirteitä kohteesta nostetaan esiin. Mahdollisesti samaa materiaalia kuin suomeksi kirjassa Luonnos: ymmärtääkseni ei ole ainakaan yksi-yhteen-käännös, mutta en ole tarkistanut mikä näiden teosten suhde on. Ja tavallaan yllättävää on, että teksti on käännetty hyvin suorasanaiseksi ja toteavaksi, mitään murretyylisyyttä tai varsinaisesti edes puhekielisyyttä ei ole haettu, vaikka runot varmaan yhä sopivat lausuttaviksi ja kuultaviksi. 

Ja samalla monissa runoissa on omaa vinksahtaneisuutta, mitä piirteitä kohteista halutaan nostaa esiin ja miten ne ilmaistaan: lempeän omalaatuista huumoria. Tästä syntyy jännittävä kontrasti kielelliseen ilmaisuun, yhdistelmässä on kivikasvoista absurdismia, joka sekin on ehkä sitten jotenkin hyvin ominaisella tavalla suomalaista.

Laaksosen kirjallisessa tuotannossa tässä siis on jonkinlainen kokeellinen hyppäys: poistetaan yksi hyvin leimallinen piirre tyylistä, ja annetaan sitten muiden piirteiden tulla esiin uudessa kontekstissa, uudella tavalla. Käännös on tietysti aina jossain määrin tulkinta, mutta tässä käännös tuntuu jotenkin erityisen näkyvältä, siinä määrin että tähän jo suhtautuu omana teoksenaan. 

Samalla ehkä tällainen kirja päätyy sopimaan varsin hankalasti yleiseen kirjallisuuskeskusteluun, rajautuu kirjana huomioinnin ulkopuolelle (eikä siis ehkä ole kustantajallekaan helpoin markkinoitava). Yksi käyttö ja kohderyhmä on ilmeinen: tämä on teos jonka haluaa antaa lahjaksi kansainvälisille tutuille, ja kirja joka sopii matkamuistoksi Suomessa käydessä, siis kirja jonka esine-luonne korostuu. Ja esineenä tämä tosiaan on hyvin miellyttävä niin katsella kuin pitää kädessä, joten sopii tähän tarkoitukseen hyvin.

Olen aikoinaan ollutkin kiinnostunut eräänlaisesta "ephemera"-kirjallisuudesta, teoksista, jotka selvästi fyysisinä esineinä ovat kirjoja, mutta syystä tai toisesta tuntuvat putoavan "kirjallisuus"-käsityksen ulkopuolelle (esimerkkejä mm. täällä ja täällä). Ja ehkä tässäkin ollaan lajin laitamilla, teoksissa joita ei niin helposti huomioida omina kirjallisina töinään. Ja sellaiseen luentaan se kuitenkin hyvin sopii, teos on viihdyttävä ja oivalluttava katsaus suomalaiseen luontoon, tuttuun mutta ei niin läpikotaisesti etteikö uusille näkökulmille olisi tilaa (ja kieleltään ehkä sopiikin meille, jotka Uudessakaupungissa olisimme melkein ulkomaisia turisteja).

Eurasian Eagle Owl (huuhkaja, bubo bubo)

If your sleeping spouse
were swapped for an eagle owl,
You mightn't even notice.
Wingspan like a familiar embrace,
head large and round,
peevishly curling brow,
hairy ears and
legs covered with down.
Whilst the sound from under the blankets,
huu uuu, huu uuu, huu uu,
could easily be mistaken for snores.

Only at the breakfast table
might your attention be drawn
by the burning amber stare,
stocky torso
and habit of pulling the ham
from the packet with its beak.

Helsingin kirjamessut - lauantai

Messukeskuksessa seikkailtiin vielä kolmas päivä, kiitos järjestäjien toimittaman some-passin: torstain ja perjantain tunnelmia on kuvattu jo. Silloin aikoinaan kun aiemmin olin kirjamessuilla ollut, olin yleensä vältellyt lauantaita, koska se on ruuhkaisin päivä, mutta nyt kiinnostavaa ohjelmaa osui kuitenkin sen verran, että päätin tulla (ja muutama tuttu oli paikalla vain tänään, joten oli kiva tavata). Mutta olihan porukkaa varsin paljon...

Tämän päivän kiinnostavasta ohjelmasta iso osa sijoittui Lonna-auditorioon, jonne suuntasin heti aamupäivällä, samoin kuin moni muu: sali oli täynnä eikä kaikki tainneet edes mahtua sisään kun Maria Carole, Toni P.J. Saarinen ja Artemis Kelosaari puhuivat fantasian tulevaisuudesta. Fokuksena nimenomaan kotimainen fantasia: mitä kansainvälisistä trendeistä nostettiin esiin, kiinnosti erityisesti mitä voisi tulla Suomessa. Esillä oli paljon genrehybridit, lajityyppien yllättävät yhdistelmät, jotka kiinnostavat enemmän kuin geneerinen pseudokeskiaikafantasia, joskin jäi pohdituttamaan, että panelistit puhuivat paljon nimenomaan genreistä, fantasian ilmeisistä alalajeista, jotka pysyvät yhä kovin selkeästi kategorisoivina vaikka niitä yhdistelisikin: voisiko tulla jotain ihan niihin alalajeihin sopimatonta? No, esiin nostettiin toki jatkuvasti merkittävä uuskumma, joka epämääräisyydessään ehkä sitten on lähinnä sitä.

Jatkamme vähän myöhemmin Lonnassa (ja siksi eri tuolilla), sarjakuvakustantamisesta puhumassa sarjakuvaneuvokset Pauli Kallio, Petteri Oja ja Kirsi Kinnunen ja vetäjänä Vesa Kataisto. Sarjakuvakustantamisen todettiin olevan rehellinen tapa köyhtyä, niukkaa on, painokset pienenevät siinä missä kirjastojen ostotkin, ja myynnissäkin pitää löytää omat kanavansa (joihin Helsingin kirjamessut ei varsinaisesti kuulu, liian isot ja kalliit että Suuren kurpitsan tai Turun sarjakuvakaupan kannattaisi tänne standi pystyttää). Mutta jos nyt haluaa sarjakuvan julkaistua, ja ehkä jopa kansainvälisille markkinoille, niin kyllä sekin onnistuu: mieluiten kannattaa tietysti tehdä hyvää ja omaperäistä.

Edit: Darth Mika kuvasi tämän keskustelun. 

Tauon jälkeen taas samassa salissa, Siiri Viljakka ja H.P. Ontto-Panula puhuivat faktasarjakuvasta, sen tekemisestä ja syistä tehdä sitä; Viljakka pääasiassa tekee itse, Ontto-Panula myös kurssittaa tieteentekijöitä ja journalisteja sarjakuvan tekemisessä, tai miten kommunikoida tieteellistä tutkimusta niin että taiteilija kykenee siitä tekemään sarjakuvaa. Kiinnostava aihe, jonkin verran olen lajia lukenut ja aika paljon myös lähialoja kuten dokumentti- ja elämäkertasarjakuvia (todettiin että lajien rajat ovat vähän epämääräiset ja termit puhua niistä eivät ole vakiintuneet). Ja sarjakuvamuodon tavoitettavuudessa on kyllä havaittuja hyötyjä, erityisesti kun pelkkien tekstien lukemista haittaa ei-äidinkielisyys, lukihäiriöt jne.

Joonas Sildren haastattelua Kahden sävelen välissä -sarjakuvaromaanista Arvo Pärtistä olin myös kuulemassa, mutta taiteilija itse puhui viroa ja kääntäjä taas sen verran vaimeasti ja epäselvästi, etten saanut kunnolla selvää, niin en tästä kauheasti kostunut (teos kyllä yhä kiinnostaa). 

Sitä seurannut Marcus Rosenlundin Maanalainen elämä sen sijaan toimi hyvin (puheet olivat peräkkäin, ja taisin olla ainoa jota kiinnosti niin Arvo Pärt kuin maanalaiset onkalot). Kirjailija ei ole geologi vaan tiedetoimittaja, mutta niin kivet ja geologiset prosessit kuin niihin vaikuttavat biologiset tapahtumat (kuten ihmisten tekemä louhinta) ovat innostaneet kirjaan. Juttu rönsyili innokkaasti, siihen malliin että geotiedetaustaisena kyllä kiinnostuin.

Tämän jälkeen vielä haahuilin pitkin messuhallia, väsymys alkoi pikkuhiljaa painaa, joten istahdin spontaanisti kuuntelemaan Paavalin kirkkoherra Kari Kanalaa, puheena 'Ei tässä mitään, mutta - Miehen rukouskirja', jossa lukuisat miehet puhuvat rukouksista ja rukouksilla. "Mutta" on rukoussanastossa keskeinen, siirtymä esitetyn kuoren ja sisäisten tuntojen välillä (ja Naisen rukouskirja olisi myös tervetullut idea mutta se jää jonkun toisen tehtäväksi)

Tämän jälkeen suuntasin vielä Teoksen some-tapaamiseen, jossa Elina Annola, Aleksanteri Kovalainen ja Anna Maria Mäki kertoivat uutuuskirjoistaan, niiden taustoista ja kirjoittamisesta (sori, ei kuvaa). Yksi kirjoista tarttui mukaan ja siitä kuullette jossain vaiheessa, toisista jään odottelemaan muiden somesavuja.  

Ja tämänkin jälkeen olisi ollut vielä jotain kiinnostavia ohjelmia, huomisesta puhumattakaan, mutta päätin lähteä kotia kohti ja luulenpa että tämän vuoden messut ovat minun osaltani tässä. Tänäänkin tuli tehokkaasti flaneerattua, tavattua tuttuja ja juteltua myös joidenkin tuntemattomien kanssa, muutama kirja tuli mukaan joko ostettuna tai saatuna, ja aika paljon enemmän voisi-lukea-nimikkeitä laitettua muistiin. Näistä riittänee luettavaa pitkäksi aikaa...

Oli taas kerran hienot messut, pitäkää hauskaa te jotka vielä huomenna sinne menette.

Helsingin kirjamessut - perjantai

Messuilussa vietetään toista päivää, kiitos Messukeskuksen some-passin: torstain tunnelmia löytyy täältä. 

Tänään alettiin poiketa hieman enemmän suunnitelmista (joka olikin tehty sellaisiksi ettei kaikkeen kuitenkaan ehdi). Mutta alkuun kuitenkin Tapio Nurminen kertoi 30 vuoden kokemuksella Saksasta, ja eirtyispainotus taloudella (ja sen päälle hieman politiikkaa ja kansantiedettä). Kun itsekin olen maassa asunut aikoinaan muutaman vuoden, niin kiinnostihan tämä, ja kiinnosti näköjään montaa muutakin.
Saksa on kuitenkin Euroopan talousmahti, jonka kainalossa Suomikin vahvasti on, joten maata ja sen tilannetta on hyvä ymmärtää, varsinkin jos aikoo siellä tehdä bisnestä (esiin tuli muutamakin esimerkki mitä tapahtuu kun ei ymmärretä, eikä varsinkaan opita muiden virheistä). 

Siitä sitten riennetään Avaimen sometapaamiseen, jossa puhuivat esikoisromaanikirjailijat Ida Jauhiainen, Teija Himmelroos ja Eino Taina, sekä ei-niin-esikoiset Anna Pölkki ja Pia Alapeteri. Onko kirjoittaminen leikkimisen sosiaalisesti hyväksyttävämpi vastine? Jotain näistä päätynee luettavaksi...

Sitten lähdetään muille teille: Johannes Anyuru puhumassa kirjastaan Ixelles (haastattelijana Li Andersson) ei ollut suunnitelmissa, mutta menin paikalle, kun yksi tuttu jonka halusin nähdä oli kuulemma myös siellä...mutta hyvin myytiin kirja, sen teemat kuulostivat hyvin kiinnostavilta: minuutin päähän tulevaisuuteen sijoittuva kirja maailmasta jossa ei ole enää muita universaaleja tarinoita kuin uhrin tarina, maailmasta ilman jumalaa, ja poliittisten päätösten seurauksista...laitetaan lukulistalle.

Ja näin sen tutunkin. Noin muuten on todettava messujen olevan sen verran suuret, että pari muuta henkilöä, joiden tiesin paikalla olevan, ei tullut missään vaiheessa vastaan (mutta aika paljon kohtaamisia kuitenkin tuli, monta tuttua tuli nähtyä...)

Seuraavassa tapahtumassa (ei onnistunutta kuvaa) Sofia Tawast ja Riikka Leinonen puhuivat kirjastaan Suuri valhe vammaisuudesta, eli esillä oli rakenteellista ableismia, eriarvoisuutta hyvinkin kyseenalaisilla perusteilla, vammaisten toiseuttamista...pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa on paljon.

Ja sitten Tiedetorille, jossa Roosa Haimila ja Teemu Pauha puhuivat toimittamastaan kirjasta Uskonto mielessä, eli uskonnollisuutta ja -ttomuutta psykologiselta kannalta katsottuna...puheena oli niin moraali, kuolemanpelko kuin antropomorfismi ja jumalakäsitys ja psykologis-sosiaaliset taustat jotka niihin vaikuttavat...kiinnostavia ajatuksia koska niin monenlaista variaatiota löytyy ilmiöstä kuin ilmiöstä (mm. jos pelkää kuolemaa, niin mitä silloin oikeastaan pelkää?), ja toki myös pointteja joihin voisi esittää jatkohuomautuksia (kuten että kristinuskoon antropomorfismi on tavallaan jo sisäänrakennettu, koska siinä on ihmiseksi inkarnoitunut Kristus jonka kautta meillä on ymmärrys Jumalasta, joten se ei ole varsinaisesti ongelma...ja huomio, että kuolemanpelko on vähäisintä niin kaikkein uskonnollisimmilla kuin kaikkein uskonnottomilla henkilöillä, ja siinä välissä sitten kipuillaan, taidettiin mainita myös Bernanosin Karmeliittadialogeissa...)  

Ja kahvitauon, flaneerauksen yms jälkeen palataan taas Tiedetorille, jossa Tarja Tolonen puhui nuorten syrjäytymisestä, ja syrjäyttämisestä, eli syistä ja mekanismeista joilla tuotetaan eriarvoisuutta. Mitä ohjelmia on, tai ei ole, miten ne toimivat, miten käy haaveiden ja suunnitelmien...taas kerran pohdittavaa ja kyseenalaistettavaa riittää.

Sitten vielä Sanna Vaara puhui kirjastaan Jumalan katkennut kynä, eli Jumalasta, mystiikasta, kriiseistä, Avilan Teresasta ja sielun pimeästä yöstä, etsimisestä ja kirjan nimen mukaisesti myös kirjoittamisesta. Reippaan humoristisella otteella, mikä olikin hyvä koska toinen suunniteltu keskustelija Tobias Mehnert oli juuttunut lentokentälle eikä päässyt paikalle, mutta tällaista sattuu. 

Näiden välillä sitten tuli vaelleltua pitkin poikin messuhallia, bongattua kiinnostavia kirjoja (ostot jäivät vähiin, muistiin merkittäviä kirjoja löytyi useita) ja juteltua niin tuttujen kuin tuntemattomien kanssa (noiden uskontoaiheisten sessioiden jälkeen tuli vielä pitkähköt jatkokeskustelut joidenkin muiden yleisössä olleiden kanssa, mikä onkin just hyvä, kiinnostavissa tapaamisissa on messujen suola). Mutta illansuussa lähdettiin taas valumaan kotia kohti. 

Onko helvetin helvetti sitten taivas?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, huomiseen.

Helsingin kirjamessut - torstai

Pitkästä aikaa pääsin taas kirjamessuille, ja myös tällä kertaa on tarkoitus käydä useana päivänä paikalla (kiitos järjestäjille some-passista). Ja ensimmäiseen päivään mahtui jo kaikenlaista.

 

Perinteinen sisäänkäyntikuva, nyt mukana myös selfien ottanut Antti Tuomainen

Paikalle tulin hieman kymmenen jälkeen, ja tuttuja bloggaajia tuli vastaan jo naulakoilla...ja ensimmäiset hetket meni ihan vaan haahutessa ympäri hallia, katsellen missä suunnilleen löytyisi mitäkin osastoja ja lavoja, ennen kuin päästiin varsinaiseen ohjelmaan. Jossa seurasin sitten tänään aika hyvin suunnitelmaa. 

Eli aloitetaan aina kiinnostavalla aiheella, paneelikeskustelulla kritiikin tilasta ja tulevaisuudesta (vetäjänä Vesa Rantama, puhujina Maaria Ylikangas ja Oskari Onninen). Kuulemma kritiikkiä on luvassa myös tulevaisuudessa jossain muodossa, mutta missä: alan kehityksessä kirjallisuuskriitikot ovat täällä hieman laahaamassa perässä, ja toisaalta kuten tunnettua, alalla on haasteita. Kulttuurikeskustelua vaivaa Suomessa jossain määrin fatalismi, kun jotain ei ole niin sitä ei myöskään voi olla, siinä missä tarvitsee mennä vaikka vain Ruotsiin nähdäkseen lehtikritiikillä hyvin erilaisen aseman...ja toisaalta esitettiin että tähtikriitikoiden asema on kansainvälisesti ollut jo nousussa, siinä määrin että kriitikon brändi voi jo olla suurempi kuin julkaisualustana olevan median, jolloin kriitikot voivat kerätä ne pennosensa suoraan tilattavissa olevilla uutiskirjeillä lehtiin kirjoiteltavan uutuuksia esittelevän pistekritiikin sijaan.

Pysähdyin juttelemaan joidenkin tuttujen kanssa, joten tulin ennakoidun Tiedetorin puheeseen 'Voiko maailma pelastua tutkimuksen avulla' juuri kun se alkoi...ja kaikki istumapaikat olivat täynnä, ja reunoilla seisovia ihmisiäkin oli sen verran että en jäänyt kuuntelemaan. Sama oli kuulemma ollut edellisenkin Tiedetorin keskustelun kanssa, eli vaikka henkilökohtaisesti harmittikin, että jäi väliin, niin laajemmin voin ilahtua että tiedekeskustelut vetivät niin hyvin yleisöä. 

Seuraavaa sentään pääsin kuuntelemaan, eli keskustelua mihin tiedekirjoja tarvitaan (vetäjänä Tiina Raevaara, puhujina Maria Lassila-Merisalo, Ville Lähde ja Leena Kaakinen). Ja puheena on siis nimenomaan tiedekirjat, vaikka puhujat suhtautuivatkin varsin avoimesti millä tavalla sitä vertaisarvioitavaa tiedettä sitten ilmaistaan. Esiin nousi tiedekirjallisuuden vastapaino tieteellisille artikkeleille, joita tutkijat toki joutuvat kirjoittamaan koska niiden tehtailulla kerätään akateemisia meriittejä, mutta laajemmat kirjat taas kokoavat ja kehittävät ajatuksia eri tavalla ja uudessa mittakaavassa. Ja jos käsitellään vaikkapa suomalaisittain tärkeitä aiheita, niin suomen pitäisi pysyä myös tieteen kielenä.

Vaihdetaan lavaa, ja suunnataan somettajapainotteisempaan kirjagrammin esikoiskirjapaneeliin, vetäjänä Anne Martin ja puhujina Taina Niemi, Sanni Ylimartimo ja Salli Kari (sori, ei kuvaa...olin hankalassa kulmassa ja paneeleita on hankala kuvata niin että kaikki ovat suunnilleen edustavina). Eli neljä esikoiskirjailijaa kertoivat vaihtelevista teistään miten kirja tuli kirjoitettua ja julkaistua, ja myös prosessin sosiaalisuuden merkityksestä, tapahtui se sitten kirjagrammissa tai kirjoittajakoulutuksessa (ja toki myös somen merkityksestä kirjan vastaanotossa).

Taas pysähdyin juttelemaan ihmisten kanssa sen verran pitkään että missasin alun 'Mitä ovia kirjallisuus avaa maailmalla'-keskustelussa kirjallisuusviennistä (eli tästäkään ei kuvaa). Huomioitiin että yksittäisten tekstien ohella viedään yhtä lailla myös kokonaisia maailmankuvia, ja Pirkko Saisio pohti erona kirjallisuuden vastaanotossa, että Suomessa pohditaan paljon mitä kirjailija haluaa sanoa, mutta tunnelman huomioiminen on aliedustettuna...

Seuraavaksi vaihteeksi yksittäiseen kirjaan keskittyvä ohjelma, elli Ville Hänninen puhumassa kirjasta Pekka Puupää alusta loppuun (haastattelijana ei-Markku-Jalava Urpu Strellman). Eli aiheena nimenomaan Fogelin sarjakuva 20-luvun puolivälistä 50-luvulle. Itse olin aikoinaan lukenut näistä lähinnä loppupään tuotantoa, jolloin sarja keskittyi lähes täysin perhe-elämän sattumuksiin, mutta ilmeisesti alkupuolella on paljon myös yhteiskunnallisempaa juttua, aikakauden poliittisia myllerryksiä (joita 20-30-luvuilla riitti), osuuskauppa-asiaa, matkakertomuksia...sarja on siis monimuotoisempi kuin mitä oletin, ja monimuotoisuus oli yllättänyt myös Hännisen. Ja sen puolesta sarjan ansioksi nykylukijalle nostettiin erityisesti sen tuoma ajankuva, se on erinomainen tapa tutustua aikakauden tavalliseen elämään ja ajatusmaailmaan (tämänhän olen huomioinut aiemmin itse kuin myös Kyösti Salovaara, että populaarikulttuuri tuo usein esiin paremmin ja elävämmin oman aikansa ilmapiirin kuin korkeamman kulttuurin klassikot...)

 

(mitä mä sanoin paneelien kuvaamisesta)

Ja sitten vielä Tiedetorille, taas vähän myöhässä. Reetta Kettusen haastattelemana Iina Kohonen (Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä) ja Tiina Raevaara (Ikuisen elämän lyhyt historia), ja aiheena tieteen, ja taiteenkin, etiikka, kuolema ja elämä. Neuvostoliitossa tiede nähtiin usein siinä määrin kaikkivoipana, ettei sillä kovin paljoa eettisiä rajoja ollut (joskus ideologisia siitä mitä voitiin tutkia ja mitä ei), mutta kyllähän nähtiin, että myös muualla ja myös nykyaikana rajat kyllä venyvät, ja vaikuttaa siltä, että tieteelle tosiaan sallitaan hyvinkin paljon, koska tutkimuksissa nähty hyöty arvioidaan usein tärkeämmäksi...ja toisaalta niin lainsäädäntö kuin julkinenkin keskustelu etiikasta laahaa usein perässä, ne tapahtuvat vasta kun tutkimus on jo tehty.
Ja kuolema tulee vääjäämättä, mutta hyvää elämää edistää mm. kirjamessut.
Tälle keskustelulle oli varattu tunti, ja eron kyllä huomasi puolen tunnin ohjelmaan: keskustelijoilla oli kunnolla aikaa puhua aiheestaan, jolloin päästiin ihan kunnolla aiheisiin käsiksi, mikä kuuntelijaa ihastutti.

Näiden sessioiden välissä tuli toki myös kierreltyä salissa, juteltua tuttujen kanssa, ja hieman myös ennestään tuntemattomien, katseltua osastojen kirjatarjontaa, bongattua paljon kiinnostavanoloisia kirjoja...minulle kirjamessujen yksi tärkeä anti on katsella pienten kustantamojen tarjontaa, koska niitä ei helposti näe kirjakaupoissa, eivätkä ne aina nouse niin esiin medioissakaan, sosiaalissa tai perinteisissä. Ja olihan taas kaikenlaista kiinnostavaa ilmestynyt (ostot pidin kyllä nyt minimissä, mutta nimikkeitä laitoin mieleen). 

Ja niin alkoi väsyttää sen verran, että vaikka illansuussa olisikin ollut vielä jotain kiinnostavia puheita, niin en jaksanut jäädä odottamaan: huomenna sitten lisää.  

Jean-François Ménard - Quinze millions pour un fantôme (viisitoista miljoonaa aaveesta)

Jatkamme ranskankieliseen lastenkirjallisuuteen tutustumista. Jean-François Ménard on näköjään tunnetumpi kääntäjänä, meriittilistaan kuuluu mm. Harry Potteria, Artemis Fowlia ja Roald Dahlia. Mutta omaakin tuotantoa on, kuten tämä aika satunnaisesti valittu kirja...

Fernand-setä on kuollut, ja tämän testamentinlukutilanteessa tämän siskon perheelle tulee yllätyksenä, että tällä olikin aika reippaan kokoinen omaisuus...jonka hän on testamentannut perheen lapsille Waldolle ja Mirabellelle, yhdellä salaisella ehdolla. Näillä on kuukausi aikaa etsiä käsiinsä muuan Catriona Gregor, joka oli aikoinaan toimittanut Fernandin vankilaan, ja kostoksi saada tämä uskomaan että Fernand on kuolemansa jälkeen palannut kummittelemaan, ja jos tässä onnistuvat on viidentoista miljoonan omaisuus heidän. Tästä tietysti seuraa kaikenlaista touhua ja yllätyksiä niin jännityksen kuin huumorin piirissä, ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää...

Olen joskus aiemmin pohtinut eroja anglofonisessa ja frankofonisessa lastenkirjallisuudessa ja niiden lapsikäsityksissä...ja sen puitteissa tämä kirja kallistuu ehkä enemmän anglo-puolelle, brittiläiseen perinteeseen: lapset ovat varsin nokkelia ja aikaansaavia pärjääjiä ja hölmöilyjä löytyy enemmän aikuisilta. Tietty Dahl-maisuus tuli esiin, moraalinen ambivalenttius ilkeyden vivahteella on näkyvissä, joskin kyynistä pohjavirettä löytyy toki myös ranskalaisesta perinteestä (niin, onko tämä touhu nyt varsinaisesti oikein vaikka siitä saakin paljon rahaa ja Fernand-sedällä oli syynsä kostoon...)

Muuten kirjana, nojoo: tapahtumat etenevät lopulta aika reippaasti suunnilleen odotettuun päätepisteeseen, yksi mysteerisyyttä lisäävä sivujuoni oli ehkä vähän heikosti käsitelty ja yksi juonikoukku taisi jäädä lopulta kokonaan avoimeksi...mutta tulipahan luettua.

Olga Palo - Aion kertoa nyt kaiken

Nimi on ironinen: kaiken kertominen on tietysti mahdotonta, mutta toki sitä voi silti aikoa tai sanoa aikovansa, pettääkö siinä sitten itseään vai muita.

Pitänee taas hieman kuroa suomalaista kirjallisuutta kiinni, ja kirjastosta nappasin tämän suht uuden novellikokoelman mukaan. Ilmeisesti Olga Palon esikoisproosateos, vaikka muunlaisia tekstejä onkin tehty, esseitä, tietokirjallisuutta, käsikirjoituksia...

Ja tavallaan se tässäkin näkyy: kirjan novelleja yhdistää teema, mutta tyylit ovat monenlaisia, esseistisiä, fragmenttisia, lyhyttä ja pitkää, tekstillisesti hyvin itsetietoista. Palo ei juurikaan kerro tarinoita, mutta kirjoittaa tarinoista, niiden kertomisesta ja kertojista, ihmisistä jotka selittävät omaa elämäänsä itselleen ja muille, ja näiden selittämisten mekanismeista, jotka niin paljastavat kuin piilottavat.

Jatkuvaa teemaa lähestytään sen verran monelta kantilta ja monella tyylillä, että itseään ei tarvitse toistaa enempää kuin haluaa. Metatietoisuus ja niin itsepetoksen kuin petollisen yhteiskunnan kuvaukset asettavat monen tekstin tunnelmaksi ironisuuden, joskin, myönnetäköön, jokunen huti mahtuu mukaan: mm. Yks juttu olisi jotenkin siedettävä kolmen ruudun Fok_It-strippinä, mutta edes neljä sivua on liikaa. Ja joskus ironia tuntuu vähän liian helpolta (mm. Lehdistökatsaus, tai Leila, joskin jälkimmäinen onnistuu olemaan silti hauska). 

Hyviä juttuja mahtuu kyllä myös mukaan, erityisesti kirjan alkupään novelleista löytyi kiinnostavia juttuja niin yksinään kuin sarjanakin, ja sen jälkeinen vähän epätasaisempikin materiaali kyllä sisälsi myös oivalluksia ja kantoi tämän lukijan loppuun asti, jossa sitten odotti summaava yhteenveto, Eräänlainen omakuva, eli punainen lanka pysyy mukana. 

Rohkenen odottaa mielenkiinnolla jatkotuotantoa. 

Helmet-haasteeseen tämä menee kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kirjaston pöydällä tämä oli siihen tapaan esillä että tulkitsen suositukseksi.
Ja muitakin näkemyksiä löytyy: Omppu (jolta jo kysyin mahtaako Olga Palo olla tämän salanimi, koska muutama novelli kuulosti kovasti häneltä), Mikko, Ina, Sivumerkkejä... 

Minä puolestani kirjoitan päiväkirjaani ylös erilaisia museioita, joissa olen vieraillut. Jos en kirjoittaisi museoita päiväkirjaan en ikinä muistaisi missä olen käynyt. Siltikin voin vain vaivoin muistaa, mitä museoissa oli. Olen käyttänyt tunteja ja taas tunteja vanhoissa taloissa katsellen vanhoja tavaroita, joita en enää muista Nyt muistan asioita vain lukemalla ne päiväkirjastani, joten lienee syytä kysyä onko perusteltua väittää, että muistan niitä laisinkaan. Voisin kai lukea Harry Potteria jos se olisi kirjoitettu käsin päiväkirjaani ja uskoisin, että se tapahtui minulle täällä Lontoossa. Yhtä kaikki, on hauskaa lukea, mitä itselle on tapahtunut. Ja kun olen lukenut omat päiväkirjani riittävän moneen kertaan, muistan ainakin mitä niissä lukee, ja voin opetella muistoni ulkoa.

(päteekö tuo kirjabloggaamiseen? En mene nyt siihen...)

Jon Fosse - Aamu ja ilta

Kun tämänvuotinen Nobel-kirjailija julistettiin, olin lukemassa viimevuotisen Jon Fossen tuoretta pienoisromaanisuomennosta (suom. Katriina Huttunen): alkuteos on ilmestynyt jo vuosituhannen vaihteessa.

Olen aiemmin lukenut jo nipun Fossen näytelmiä, joten tyyli oli ennalta tuttua. Proosa toki toimii hieman eri tavalla kuin puhtaasti dialogina kuljetettavat näytelmät, mutta sama kirjailija on kyseessä. Paljon etukäteiskommentointia ovat aiheuttaneet kirjailijan piiiiitkät virkkeet, ja tässäkin kirjassa pisteet ovat kovin harvassa. Mutta samalla niiden virkkeiden sisällä on paljon toteavaa peruslausetta ja varsin minimalistista, yksinkertaista, toisteista kieltä, joten teksti on silti hyvin virtaavaa ja sujuvaa: mitään monimutkaisia barokkikoristeisten sivulauseiden ja vihjailevien pronominien verkostoja tässä ei harrasteta.

Ja näytelmien tapaan tekstistä iso osa on puhetta, joko ihan keskustelua tai sitten näkökulmahenkilöiden omaa sisäistä monologia omista kokemuksistaan, havainnoistaan, ajatuksistaan, näytelmällisessä preesens-aikamuodossa: lukijalle ei kerrota mitä tapahtui, lukija seuraa mukana kun tapahtuu.

Kirjan nimen viittaamina kirja jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä, lyhyessä osassa pienellä saarella kalastaja Olai odottaa monenkirjavien tunteiden vallassa lapsensa syntymää: huolta ja hermostumista, vaikka kätilö rauhoitteleekin ja kehottaa olemaan poissa tieltä, ja malttamatonta iloa. Jos nyt syntyy poika niin hänen nimekseen tulee Johannes ja hänestäkin tulee kalastaja. 

Ja pitemmän osan alussa Johannes, jo vanha mies, nousee aamulla ylös, jotenkin paljon vaivattomammin kuin vuosiin, aivan kuin olisi taas nuori, ja jotenkin aamussa tuntuu olevan jotain erilaista (tässä vaiheessa lukija voi jo arvata mistä syystä kaikki tuntuu erilaiselta). Ja ulkona kävellessä mietitään josko mentäisiin tapaamaan tytärtä, sitä kävelymatkan päässä asuvaa, mutta tavataankin vanha ystävä Peter, jonka kanssa lähdetään kokemaan taskurapumertoja (pari sivua aiemmin mainittiin Peterin kuolleen muutama vuosi sitten). Kasvavan unenomaisissa tunnelmissa sitten muistellaan eletyn elämän hetkiä ja vähitellen ymmärtää Johannes itsekin, millaista päivää tänään on eletty (tai siis ei enää ole, mutta asiassa on totuttelemista), ja tytärkin rientää katsomaan isäänsä joka ei ole vastannut puhelimeen koko päivänä... 

Aika on keskeisessä roolissa kirjassa, keskittyen ihmiselämän kahteen suureen hetkeen, alkuun ja loppuun, ja näiden välisiä tapahtumia sitten välittyy muun lomassa, fragmentteina: Fosse on ainakin Tyttö sohvalla -näytelmässä käyttänyt useita rinnakkaisia ja päällekkäisiä aikatasoja, ja samaa limittymistä alkaa tapahtua tässäkin, kun Peter on siinä ja ei ole, ja vanha neiti Petterssen on joskus nuori neiti ja joskus taas kuollut pari vuotta aiemmin, ja tytär Signe kävelee isänsä luo sydäntalvella samalla kun Johannes nauttii leppeästä kesäillasta...nykyhetkeä värittävät elävät muistot, mikä antaa kokonaisuudelle unenomaisen tunnelman, josta tulee kiinnostava kontrasti hyvinkin toteavaan asiat-ovat-niinkuin-ne-ovat-kerrontaan.
Tarkkoja ajankohtia ei anneta: jälkimmäinen osa tuntuu sijoittuvan aika lähelle kirjoitusajankohtaa, ja ensimmäinen siis sitten joskus 1900-luvun alkupuolelle. Ja vaikka hetket sekoittuvatkin, ajan suuret linjat pysyvät: vanhemmille syntyy lapsia, joille sitten joku vuosikymmen myöhemmin syntyy omia lapsia, ja lapselle annetaan oman isän nimi silloinkin kun tämän kanssa ei varsinaisesti tultu toimeen, ja aikanaan ihmiset kuolevat niin kuin tapaavat tehdä, kuka ennemmin ja kuka myöhemmin. Ja tulee aamu ja tulee ilta.   

Lukiessa tuli mieleen toinen teos jonka olin lukenut useampi vuosi sitten, Gabriel Scottin Lähde eli kirje Markus kalastajasta, joka on Suomessa aika tuntematon mutta ilmeisesti Norjassa nauttii jonkinlaista klassikkoasemaa, siinä määrin, että varmaan Fossekin kirjan tietää. Kirjassa vaatimaton ja köyhä kalastaja Markus elää yksinkertaista elämäänsä, ja pohdiskelee asioita vaatimattomalla yksinkertaisuudella, josta kuitenkin nousee omanlaisensa viisaus...tulevatko yhtäläisyydet jostain norjalaisesta arkkityypistä, vaatimattoman kalastajan kätketystä elämänviisaudesta, vai viittaako Fosse Scottin kirjaan vaihtaen Markuksen Johannekseksi, evankelistan toiseksi?

Koska mielleyhtymänä esiin nousi myös Johanneksen evankeliumi. Kieleltään se on hyvä verrokki Fosselle, koska Johanneksen evankeliumi käyttää suhteellisen rajallista sanastoa, pienempää kuin muut evankeliumit, mutta pyörittelee siitä hyvinkin monitasoista ja mystistä ajattelua (ja kuten tuttu huomautti, ei vanhimmissa Uuden testamentin manuskripteissä käytetty välimerkkejä, vaan teksti tuli yhtenä pötkönä). Mutta samoin kirjassa esitetyt huomiot korostetun tuonpuoleisesta Jumalasta ja vastaavasti tämän maailman toisesta valtiaasta ovat nimenomaan Johannekselle ominaisia...itseäni hieman häiritsi kohta lopussa, jossa Johannes on nousemassa taivaaseen ja katsoa alasjäänyttä maailmaa ja
"hän näkee kaiken sen pimeyden ja kaiken sen kamalan mikä siellä alhaalla on ja hän
Siellä alhaalla on kamalaa, Johannes sanoo"
kun toisaalta aiempaa kuvausta on kuitenkin värittänyt tietty harmonisuus ja hyväntahtoisuus, vaikkakin toki ongelmia, vaivoja ja kärsimyksiä myös sisältäen...mutta tuo hyvin ambivalenttinen ja ristiriitainen suhtautuminen tähän maailmaan jossa elämme, gnostilaissävyihin saakka, on hyvin leimallista Johanneksen kirjoille (maalaa teksti hiirellä näkyviin).  

Kiinnostava kirja. Vaikutti siltä, että Fossen suomennokset on aloitettu suhteellisen helpolla kirjalla, koska kyllähän tämä on varsin helposti lähestyttävä, soljuva pienoisromaani, ja kuitenkin samalla pohdinta elämästä ja kuolemasta, joista riittää ajateltavaa, ja joita lähestytään mysteerin meditoinnin kautta. Ja lopulta loppuvat sanat.

kaikki on erilaista, nyt hän näkee venevajat, ja nekin ovat painavia ja samalla niin ihmeen kevyitä, mitä hänelle on tapahtunut? Johannes ajattelee, sitä hän ei varmaankaan saa ikinä tietää, Johannes ajattelee ja kai tämä kaikki on vain kuvittelua, myös se että venevajat näyttävät erilaisilta, ainakaan hän ei pysty sanomaan mitä niille on tapahtunut, ja jos jokin on muuttunut, jokin on varmasti muuttunut hänessä itsessään, mutta voisiko se olla myös jotain ulkoista? voiko jotain olla tapahtunut, jos ei mitään suurta niin ehkä jotain pientä minkä takia hänestä tuntuu että kaikki on erilaista? mutta hän itsehän on entisellään, eikö olekin, vai onko?

Kirjan on lukenut myös Satunnainen ohilukija ja Hesari.