Antti Hyry - Uuni

 

Olen aikoinaan lukenut joitain Antti Hyryn kirjoja, ja niistä pitänyt, joten tämäkin Finlandia-voittaja vuodelta 2009 on ollut lukuharkinnassa ilmestymisestään lähtien. Jonkin verran sen koko kuitenkin arvelutti (tässä pokkaripainoksessa on 400 sivua...), kun lukemani kirjansa olivat olleet varsin tiiviitä ja samoin suosineet tiivistä lukemista. Erityisesti muistelen erästä novellikokoelmaa, jonka olin ottanut laukkukirjaksi ratikassa luettavaksi, mutta eihän se siihen katkonaiseen lukurytmiin soveltunut lainkaan: jos koko novellia ei lukenut yhdellä istumalla, niin se ei toiminut ollenkaan. Miten sitten tällaisen paksumman kirjan kanssa käy?

No, olisi pitänyt luottaa Hyryyn, mitta palvelee kirjaa ja katkonaisempikin luenta vastaa kerrontaa. Tarina ja tapahtumat ovat tyypilliseen tapaan hyvin yksinkertaisia: mies alkaa muurata isoa leivinuunia, ja sitten sitä muurataan kunnes on valmis ja kirja lopussa. Siinä ohessa sitten mietitään kaikenlaista, ja puuhaillaan tarpeen tullen hieman muutakin, mutta aika paljon ihan vaan muurataan, mutta tehdään se huolella.

Olen aiemmin kommentoinut Ivy Compton-Burnettista, että tämän kirjat ovat kuin yrityksiä kirjoittaa puhdasta proosaa, josta on siivottu mahdollisimman pitkälle kaikenlainen kuona-aines kuten juonivetoisuus, lyyrinen ilmaisu tai yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Hyry ei ilmaisultaan muistuta lainkaan Compton-Burnettin klaustrofobisen koukeroisia keskusteluja, jotka piilottavat yhtä paljon kuin paljastavat, eivätkä johda minnekään, ja miljööt ja kulttuuriset kontekstit ovat myös hyvin kaukana toisistaan, mutta silti sama idea proosan itseisarvosta näissä tuntuu...ja vaikka kumpikaan ei suoranaisesti kuulu nouveau romanin piiriin, tarjoaa se yhden näkökulman tarkastella kirjojaan.

Yhtenä ideana tietysti, että maailmaa, tapahtumia ja henkilöitä ei pyritä esittämään kirjan juonelle alisteisina vaan päinvastoin, ja lukemistani Hyryistä tässä kirjassa tuo erityisesti korostuu: vaikka kirjan fokuksena olisikin uunin rakennus, niin välillä käydään usean kymmenen sivun mittaisella retkellä Pohjois-Ruotsissa katselemassa urkuja ilman että retki oikeastaan liittyisi millään tavalla mihinkään. Koska sellaista se nyt vain on, vaikka kuinka olisi uunin rakentaminen vaiheessa niin silti pitää välillä myös lähteä katsomaan urkuja, tai onko suolla jo hilloja, ja muutakin puuhastelua tulee väliin...vaikka uunin rakentaminen onkin nostettu kirjan nimeen ja se täyttää aika ison osan sivuista, on lopulta kyse elämästä ja se ei rajoitu uuniin. Ja kuitenkin lukijakin temmataan mukaan rakentamisen etenemiseen, ja kirjan pituus ja, no, ajoittainen tylsyyskin vaikuttaa tarkoitukselliselta: päähenkilö itsekin tuntuu ajoittain haluttomalta tarttua taas uudestaan toimeen, mutta jos nyt taas sekoittaisi uuden satsin laastia ja muuraisi taas yhden varvin tiiliä...kirja etenee hitaasti, mutta niin uunia tehdään, hosumalla tulee vain huonoa jälkeä, ja lukijan täytyy tulla kirjan ääreen samalla asenteella.

Hyryn tuotannon suuren arkisuuden, epädramaattisuuden ja huolellisten kuvausten yhteydessä mainitaan aika ajoin mystiikka: sen mainitsen minäkin, mutta kuten hyvin toteutettu mystiikka usein, ei sitä voi muilla sanoin oikein selittää, kirjan selitys on kirja itsessään, ei siitä voi jotain yksittäistä kaiken selittävää lankaa napata. Jotain itseään suurempaa siinä kuitenkin on, että tekee jonkin asian huolellisesti ja hyvin, ja siitä saa välähdyksen myös lukija.

Bloggauksia luonnollisesti löytyy: Villis, Sari, Mannilainen, Katja, Jokke, MrRainfold jne.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi (meni sellaisen voittamaankin). Ja sainpas osallistuttua Jokken Finlandia-haasteeseenkin (katsotaan jos ehtisin toisenkin voittajan lukemaan).