Dhuoda - Manuel pour mon fils (käsikirja pojalleni)

Tänä vuonna paastokirjanani on ollut Dhuodan, 800-luvulla eläneen aatelisnaisen, laatima ohjekirja 16-vuotiaalle pojalleen Guillaumelle. Olen bongaillut joitain näitä varsin kaukaisten aikojen naisten kirjoittamia kirjoja, pari vuotta sitten bloggasin Egerian Matkasta Pyhälle maalle, ja siinä bloggauksessa mainitsin aiempia luettuja: Marie de France, Bingenin Hildegard, Avilan Teresa, Christine de Pisan, Sienan Katariina, Sarashina, Rabi'a...joten Dhuodastakin olin tietoinen ja houkutti lukea (ja seuraavaksi Margery Kempe? Assisin Clara? Marguerite Porete? Sei Shonagon? Onhan näitä).

 

Ja luin tämän tosiaan paastokirjana, aloitin tuhkakeskiviikkona ja joka päivä luin kaksi lukua, ja kun lukuja oli 81 niin viimeisen luin siis hiljaisen viikon maanantaina. Tähän tarkoitukseen tämä oli ehkä vähän hassu valinta, koska lukujen pituudet vaihtelivat rajusti, osa oli yhden lauseen mittaisia, toiset taas useita sivuja.

 

Jos tätä kirjaa ei olisi, ei Dhuodan nimi olisi jäänyt historiaan, aikakauden kronikoista tätä ei löydy. Puolisonsa Bernard, Septimanien herttua, samoin kuin kirjan saaja, poika Guillaume, kyllä löytyvät, koska omalta osaltaan osallistuivat karolingisen ajan poliittisiin kuohuntoihin: kirjan kirjoitusaika, 841-843 on itse asiassa ollut hyvinkin kuohuvaa ja vaikeaa aikaa. Bernard kuoli 844 kuningas Kaarle Kaljun tuomitsemana, ja Guillaumekaan ei kauaa elänyt, omien poliittisten kahinoittensa seurauksena hänet mestattiin 849 (siis 24-vuotiaana). Dhuodan vaiheista tässä vaiheessa ei tosiaankaan ole tietoja (edes oliko näissä vaiheissa enää hengissä: kirjan lopulla Dhuoda valittaa kyllä olevansa sairas, ja antaa ohjeet mitä haluaa kirjoitettavaksi hautamuistomerkkiinsä, joskin tällainen hyvissä ajoin valmistautuminen omilla epitafeilla oli ilmeisesti aikakaudelle tyypillistä). 

 

Ja luulenpa, että kirjan kiinnostavuus on suurimmalta osin sen historiallisessa kontekstissa ja siitä mitä se kertoo omasta ajastaan ja maailmastaan; en nyt sanoisi, että tässä olisi ollut jotain valtavaa oivallusta jota ei muistakin lähteistä löytäisi. Esitellään kristillisen uskon peruskäsitteitä, erityispaino kolminaisuusopissa, jonka ympärillä oli jonkinasteista skismaa aikakauden länsi-Euroopassa. Puhutaan hyveistä, paheista, uhista, elämän vaiheista (kuolemanjälkeinen elämä tietysti mukaanlukien), kunnioituksesta ja hyvästä käytöksestä, kenen puolesta esirukoilla, käydään läpi hieman numerologiaa, laaditaan opettavainen runo, jonka alkukirjaimista muodostuu Guillaumen nimi...ja tosiaan lopussa Dhuoda laatii myös oman epitafinsa.

Karolinginen aika tunnetaan hyvinkin patriarkaalisena, lojaalisuus isälle (ja vanhemmille yleensä) on suuressa arvossaan ja ohittaa jopa muut yhteiskunnalliset velvollisuudet ja lait, ja tässäkin kirjassa isä tulee tosiaan Jumalasta seuraavana listatessa ketä kunnioitetaan...

 

Tämäntyyppiset pienet opettavaiset manuaalit, mukana kuljetettavat "peilit" ovat ilmeisesti hyvinkin tyypillisiä: tämä teos tunnetaan karolingisen renessanssin hyvänä edustajana, ja tietysti huomattavana myös sillä perusteella, että kirjoittaja on maallikko ja nainen. 

Ja Dhuoda tosiaan antaa kuvan aikakaudelleen hyvin sivistyneestä naisesta, viittailee sujuvasti Raamatun ohella Augustinukseen, Gregorius Suureen, Isidorus Sevillalaiseen, joihinkin oman aikansa merkittäviin kirjoittajiin ja ajattelijoihin...ja tätä sivistystä Dhuoda haluaa välittää myös pojalleen.

 

Henkilöhistoriallisesti on myös kiinnostavaa, että ilmeisesti valtakunnan asiat pitivät Bernardin hyvin tehokkaasti liikkeessä pitkin maata siinä missä Dhuoda oli kotonaan. Ilmeisesti puolisot tapasivat toisiaan varsin harvoin, joten Dhuoda hoiti talouttaan varsin itsenäisesti...ja mietityttävänä yksityiskohtana ensimmäinen poika Guillaume syntyi sopivasti häiden jälkeen, mutta toinen poika vasta viistoista vuotta myöhemmin (siis puolisen vuotta vähän ennen kuin Dhuoda aloittaa kirjoittamisen). Oliko muita lapsia, pieninä kuolleita, tai mainitsematta jääneitä tyttöjä, vai ovatko nämä tosiaan ainoat lapset (on siis huomioitava, että puolisot tosiaan tapasivat toisiaan hyvin harvoin...): ei tämä nyt kuitenkaan oikein sovi siihen kliseiseen ajatukseen, että historiallinen nainen olisi vain tahdoton synnytyskone ilman mitään muuta sisältöä elämälleen...

 

Kirjoitusajankohta oli tosiaan kuohuvaa  ja väkivaltaistakin aikaa, ja se heijastuu toki myös siinä mitä Dhuoda opettaa: hengellinen kamppailu on osa spiritualiteettia, ja muutenkin ajan henki tulee kyllä esiin, ja Dhuoda on omalla paikallaan tässä järjestelmässä (jos siis lukija odottaa 2000-lukulaista radikaalifeminismiä, lukija saa pettyä). 

Laitan tämän kirjan nyt myös kategoriaan "historialliset kuriositeetit", joka tarjoaa kuitenkin ikkunan omaan aikaansa. Helmet-haasteessa tämä olkoon kirja kohtaan 16. Kirjan luvuilla on nimet.