Konstantin Paustovski - Valkoista kultaa

 

Miten minulle tulikaan mieleen Friedebert Tuglas -sitaatti: "[Ä]lkäämme etsikö huonosta kirjasta sitä, mitä siinä ei ole, nimittäin hyvää kirjaa - yhtä turhaan kuin psykologi etsisi huonosta ihmisyksilöstä hyvää.
Huonoimmatkaan kirjat eivät ole vähemmän kiinnostavia kuin monet ihmiset ympärillämme." 

Konstantin Paustovskin novellimaisista luvuista koostuva pienoisromaani olisi aika omalaatuinen tapaus hyvän kirjallisuuden mittapuilla mitattuna, mutta oma kiinnostavuutensa sen neuvostorealismissa on.

 

Heti ensimmäisenä piirteenä se, että vaikka tässä kirjassa ihmisiä onkin, niin varsinainen päähenkilö on maantieteellinen paikka: Kara-Bugazin lahti Kaspianmeren itäpuolella, nykyisessä Turkmenistanissa. Lahti, jonka omalaatuiset geologiset ominaisuudet johtavat valtavaan suolaisuuteen, ja näin ollen paikka on toisaalta elämälle varsin vihamielinen, ja toisaalta sisältää suuria luonnonrikkauksia...

Kirjan luvut sitten kertovat miten lahtea ensin havainnoidaan tiedeyhteisön tarpeisiin ja sitten aletaan miettiä ja suunnitella miten lahteen kertyviä mineraaleja voi hyödyntää, ja samalla kehittää ympäröivää autiomaata inhimillisemmäksi ympäristöksi...eli suht lyhyen kirjan aikaskaala ulottuu kuitenkin 1800-luvun puolivälistä kirjoitusaikaan vuoteen 1932.

 

Ja sosialistisen realismin hengessä emme siis tosiaankaan kerro tarinoita uniikkien lumihiutaleiden rappioporvarillisesta napaantuijottelusta vaan teollisuuden kehityksestä, mikä, myönnetään, on ajoittain nautittuna varsin viehättävä näkökulma (varsinkin kun omakin koulutukseni on suuntautunut luonnontieteisiin, niin on mukava lukea kirjallisuutta, jossa luonnontieteet ovat kunnolla esillä). 

Ja sosialistisen realismin hengessä poliittinen aattellisuus on selvästi mukana, ja se ei ole mitään pullamössörelativismia; kyllä minä silti arvostan, että kirjailija vaivautuu laittamaan teoksiinsa yhteiskunnallista, poliittista ja moraalista ulottuvuutta silloinkin kun en ole sen kanssa kaikesta samaa mieltä tai kun se ei edusta nykyisen maailmanjärjestyksen keskeisintä mainstreamia. Tai erityisesti silloin.

Ja hei, myönnän että ennen kirjaan tarttumista en ollut ikinä kuullutkaan Kara-Bugazista, ja se onkin maantieteellisesti ja geologisesti kiinnostava alue (ja Turkmenistan laajemminkin on jäänyt aika tuntemattomaksi). 

Ja Paustovski kirjoittaa kuitenkin varsin sujuvasti ja napakasti, ja aikaperspektiivistäkin tulee uusia ulottuvuuksia: ei se neuvostoihminen nyt sitten onnistunut muuttamaan autiomaata puutarhaksi, ja tuolta wikiartikkelista huomaan, että näköjään Kara-Bugazissa tehtiin myöhemmin se, mitä kirjan alussa varoitettiin tekemästä...

Ja tietysti kirjassa kerrotaan että aikanaan kun fossiiliset polttoaineet alkavat loppua, niin kapitalistiset maat alkavat sotia näistä kuluvista resursseista, kun parempi vaihtoehto olisi kääntää huomio aurinko- ja tuulivoiman käyttöön (30-luvun alussa ei vielä ydinvoima ollut tunnettu vaihtoehto...)

Eli joo, vaikken tätä nyt ole ihan heti nostamassa "hyvän kirjan" määritelmän piiriin, niin kiinnostava se kyllä oli. 

 

Horobryh pilkkasi virallista idän eksotiikkaa. Hän rakasti idässa vallan muuta: punaruskeita hiekka-aavikoita, puuvillan kukkimista, postikameleja, Gindukušin patoa ja veden puhdistamoja. Samarkandin moskeijoihin hän suhtautui kunnioittavasti, mutta ainoastaan arkkitehtonisina saavutuksina. Saadin runous ei hänen mielestään ollut muuta kuin vanhan viekkaan persialaisen kukkaskieltä, jolla runoilija sumutti lapsellisten šaahien päitä. Saadin mietelauseista hän piti arvossa ainoastaan yhtä ja toisteli sitä usein topografeille: "Jos kuljet ontuvan kanssa, niin koukista jalkaasi, jottei hänen linkkaamisensa olisi niin näkyvää."

Tämä itämaisen kohteliaisuuden huipentuma huvitti Horobryhiä.

- Parempi että juotte teetä, hän ehdotti Prokofjeville. - Kertokaa tutkimuksistanne Tšikišljarissa. Se on paljon kiinnostavampaa. 

 

Helmet-haasteessa otan tällä kohdan 38. Kirja on käännetty hyvin. En osaa sanoa, onko juuri tämä Juhani Konkan suomennos hyvä, mutta ei se myöskään häirinnyt, ja Konkka on kuitenkin varsin ansiokas venäläisen kirjallisuuden kääntäjä.

Kirjan on lukenut myös Margit.