Tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen löytyi taas kirja, joka on toki nimeltään ja aiheeltaan tuttu, ja johon liittyviä viittauksia löytyy muusta kulttuurista vaikka millä mitalla (erityisesti tietysti Pinocchion nenän kasvu tämän valehdellessa on suosittu aihe). Mutta en ole varmaankaan ainoa, joka ei ollut Carlo Collodin alkuperäisteosta vuodelta 1883 lukenut, tai korkeintaan varsin versioituna mukaelmana (versioita on suomeksikin näköjään ilmestynyt useita, mitkä sitten mahtavat olla kokonaisia teoksia ja mitkä mukaelmia).
Walt Disneyn filmiversio vuodelta 1940 on tietysti tuttu, ja yksi suosikeistani Disney-animaatioista vaikka, tai ehkä koska, se on niin kummallinen, hivenen painajaismainen, ja usein aika epämääräinen ja haahuileva: perinteisesti näissä pitkissä animaatioissa on kussakin se yksi pahishahmo, Pinocchiossa niitä on viisi...ja toki päähenkilö oli hyvä hankkiutumaan ongelmiin ihan itsekseenkin. Merkillinen filmi niiltä ajoilta, jolloin Disney-tuotanto aktiivisesti kokeili formaattiaan.
Ja alkuteksti on, kuten tavallista, vieläkin kummallisempi, oudompi, haahuilevampi, ja usein painajaismaisempi. Kuvaavaa on, että Samu Sirkan vastine saa tässä kirjassa vasarasta noin pari sivua ensiesiintymisensä jälkeen, ja muutenkin sattuu ja tapahtuu...
Perusjuoni on sama kuin elokuvassa: puuseppä Geppetto veistää maagisesta puunkappaleesta itselleen ottopojaksi puisen marionetin, joka koheltaa ja joutuu kaikenlaisiin vaikeuksiin, mutta lopuksi kun on saanut tarpeeksi läpikäydä vaikeuksia, ja ehkä oppinutkin oikeille tavoille, muuttuu toiveidensa mukaisesti oikeaksi pojaksi.
Otollisesti olin lukenut aiemmin tässä kuussa Ségurin kreivittären lastenkirjan Les deux nigauds, ja sen yhteydessä esittänyt huomioita eri kulttuurialueiden tyypillisistä lapsikäsityksistä, koska tämä kyllä asettuu aivan samaan linjaan Ségurin kreivittären kanssa: lapsi tekee tyhmyyksiä ja sitten saa kärsiä ja hävetä niin kauan kunnes oppii oikeille tavoille, lapsuus on vaihe josta on toivottavaa oppia pois.
After the nose, he made the mouth; but before he had finished it, it began to laugh and poke fun at him.
"Stop laughing!" said Geppetto; but he might as well have spoken to the wall.
"Stop laughing, I say!" he shouted, menacingly.
The mouth stopped laughing, and stuck out its tongue.
However, as Geppetto did not want to spoil the puppet, he pretended not to see it, and continued his work.
After the mouth, he made the chin, then the neck, the shoulders, the stomach, the arms, and the hands.
As soon as the hands were finished, Geppetto"'s wig was snatched from his head. He looked up, and what should he see but his yellow wig in the puppet's hands.
"Pinocchio! Give me back my wig at once!"
But Pinocchio, instead of giving back the wig, put it on his own head, and was almost hid under it.
This cheeky, mocking behaviour made Geppetto feel sadder than ever before in his life. He turned to Pinocchio, and said, "You scroundel of a son! You are not even finished, and you already disobey your father! That's bad, my boy - very bad!" And he wiped away a tear.
There were still the legs and the feet to make.
When Geppetto had finished the feet, he received a kick on the nose.
"It serves me right," he said to himself. "I should have thought of it before. Now it is too late."
Collodin kirjassa tuo periaate on vain vedetty vieläkin liioitellummaksi, fantasmagorisemmaksi ja konkretiassaan korostetummaksi: Pinokkio on syntyessään tabula rasa, kirjaimellisesti ei-ihminen, pelkästään ihmisen muotoinen kuva, jolla ei ole lainkaan sisäistä moraalin tuntoa, ja vasta kun sellaisen alkaa pikkuhiljaa kehittää ja käyttäytyä ihmisen tavoin, muuttuu oikeaksi ihmiseksi (käsitys, jota pidän itse asiassa moraalisesti kovin arveluttavana, koska se kieltää sisäsyntyisen jakamattoman ihmisarvon vaan katsoo, että ihmisarvo ansaitaan).
Tapahtumat ovat myös reippaasti maagisempia ja liioitellumpia, uhkat paljon uhkaavampia kuin pienimuotoinen sosiaalinen häpeä: henki on höllässä useampaan kertaan, ja varmaan siitä olisi päästy eroonkin jos ei olisi kovaa puuta oleva nukke (ja vaaratilanteita aiheutetaan tietysti myös toisille, ja joitain kuolemiakin tapahtuu, joskaan kaikki kuolemat eivät ole pysyviä...)
Ja onhan myös todettava, että vaikka moraalin tunto olisikin edellytyksenä tulla puunukesta oikeaksi ihmiseksi, niin kyllähän tässä myös monen aikuisen ihmisen eettinen käytös on, no, aika arveluttavaa.
Ja onhan myös todettava, että vaikka moraalin tunto olisikin edellytyksenä tulla puunukesta oikeaksi ihmiseksi, niin kyllähän tässä myös monen aikuisen ihmisen eettinen käytös on, no, aika arveluttavaa.
Opettavainen tämä tosiaan on, monet opetukset väännetään suoraan rautalangasta, että lapset jotka eivät ahkeroi koulussa muuttuvat aaseiksi joita sitten rääkätään kovissa töissä kunnes päätyvät nahkurin orsille yms. (ja tuo siis ei ole kirjassa kuvakieltä) mutta myös sadun omalaatuinen logiikka on vahvasti mukana; vanhojen kansansatujen, Grimmin ja kumppanien, hengessä liikutaan ja mukana on monta kohtausta jotka jäävät kyllä mieleen (ja ehkä pikku pilttien painajaisiin...)
Kiinnostava teos kuitenkin. Luulen, että kirja on nykyasemassaan kyllä velkaa suosiossa Disney-versiolle, joka siloiteltunakin on onnistunut versio jossa on kuitenkin myös alkuperäistä rosoa jäljellä, ja uusiakin leffaversioita näkyy tulevan. Mutta kyllä tämän alkuperäisversionkin ilolla luin.
------------------------------------------------------------------------
Klassikkohaasteessa olen ollut mukana usein, en ihan joka kerta mutta aiemmin olen haasteeseen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen, Rouva Bovaryn, Draculan, Faustin, Sonetteja Lauralle, Suuren seikkailun, North and Southin, Valtion, Viettelyksen vaunun, Gilgamesin ja Kultaisen vasikan. Kaikki ovat olleet lukemisen arvoisia silloinkin kun joistain olen pitänyt enemmän ja joistain vähemmän.
Ja toki oma pointtinsa klassikkohaasteessa on lukea mitä muut ovat lukeneet, onko uusia ajatuksia tutuista kirjoista, onko kiinnostavan kuuloisia teoksia jotka pitää ottaa omalle lukulistalle tai sitten kirjoja jotka saavat jäädä jatkossakin lukematta mutta joista on kuitenkin hyvä tietää jotakin. Klassikkohaasteen kirjakooste löytyy Ankin kirjablogista.
Helmet-haasteessa voisin laittaa kirjan kohtaan 21. Kirja liittyy lapsuuteesi: kuten näkyy kirjaa en lukenut silloin, ja sen Disney-leffankin näin kokonaan vasta aikuisena, mutta tokihan näihin hahmoihin ja tarinoihin törmäsi usein muissa sarjiksissa ja vaikkapa Samu Sirkan joulutervehdyksessä...
12 kommenttia:
En ole Disneyn versiota tästä nähnyt, mutta muistelen, että olisin nähnyt elokuvan, jossa pääosaa esitti Danny Kaye. Pinochio olisi kyllä mielenkiintoinen teos lukea ihan alkuperäisenä, mutta voisi käydä niin kuin Maxin ja Morizin kanssa, että inho nousisi liian suureksi. Tosin Pinochion loppu ei tainnut olla ihan niin kamala kuin Maxin ja Morizin. Tuo aasi-juttu on jostain jäänyt mieleen ja se on kyllä kammottava.
Enpä tiennytkään, että Pinokkio on alkuperäisenä näin hurja! En ollut koskaan edes ajatellut, että elokuvat perustuvat kirjaan. On kyllä ennen ollut vähän eri meininki lapsille osoitetuissa kirjoissa kuin nyt. :D
Oletpa taas löytänyt todellisen klassikon, joka johtaa jopa moraalisiin pohdintoihin. Minun Pinokkio-tietämykseni on lähes kuulopuhetta; edes Disneyn filmiä en ole nähnyt.
Tämä teos on tosiaan inspiroinut useammankin leffasovituksen, mieleenjäävää visuaalisuutta vaikka esim. tässä lukemassani painoksessa ei ollut mitään kuvitusta...
Ja tietysti tämä on pitempi jatkuva tarina eli mitään Jöröjukka-tyylisiä kauheuksia ei sentään tule, ja toisaalta hahmoihin tutustuu sen verran että kauhistelua tulee siitä kun se Pinokkio _taas_ mokaa, eikö se vieläkään ole oppinut...
Mutta samalla loppuun mennessä ollaan myös opittu jotain, eli tarina päätetään onnellisemmissa merkeissä.
Olin kuullut jo vähän ennakkomainetta että alkuteoksessa on tosiaan aika omalaatuisia tilanteita, ja että Disney-versiota on siloiteltu (niinkuin niitä yleensä on) ja siitä huolimatta se sokeroitukin versiokin on niistä animaatioista omalaatuisimpia...
Joo, ei nykyaikana tällaista tehtäisi, ja toisaalta tämä on kuitenkin yhä näkyvästi jäänyt mielikuvitusta kutkuttamaan, kun uusia leffaversioita yms. tulee yhä.
No, lastenkirjoissa (ainakin opettavaisiksi tarkoitetuissa) moraaliset kysymykset ovat tavallaan niin pinnalla, että niihin on kiinnostavaa tarttua...
Ja tämä on tosiaan sen tasoinen klassikko että ihan täysin tältä tuskin voi välttyä: tuli mieleen esim. pari kuukautta sitten FB-uutisvirrassani näkynyt meemi Putinin Pinokkio-pöydästä joka kasvaa pituutta kun valehtelee: tuokin vitsi oletetaan ymmärrettäväksi ilman lisäselityksiä.
Minun mieleeni on jäänyt Disneyn Pinokkiosta se kohta, jossa kettu sanoo Pinokkiolle: "Poikani, olet allerrrginen!" Niin tulee joskus sanottua, kun joku aivastaa tai niistää.
Allergiaviittausta ei kirjassa ole, mutta monenlaista muuta vaivaa kettu ja kissa kyllä valittelevat...
Täytyypä todeta ehkä vähän häpeillenkin, etten ole suonut ajatusta Pinokkion alkuperälle, vaikka toki tarina on lapsuudesta tuttu. Siis nimenomaan Disneyn piirroselokuvana – noin muuten ei ollenkaan ollut hajua, mistä tarina on lähtöisin.
Varsin mielenkiintoista siis oppia alkuperä ja syntyi tarve lukeakin tuo teos. Kiintoisaa pohdintaa moraalista ja näyttää kirjasta löytyvän paljon eri tasoja, joita tutkiskella. Piti ihan perustaa kirjastotilille klassikko-lista :D
Minulta jäi nyt haaste välistä, mikä vähän harmittaa mutta ensi kerralla sitten taas!
Itse olen ollut jotenkin tietoinen tästä, ja tosiaan olin jo kuullutkin että on tässä ollut siloiteltavaa muihin versioihin...
Ja kun keväällä kävin Roomassa niin siellä tuli vastaan edullinen klassikkopokkari, joten piti vihdoin tarttua. Nopealukuinenhan tämä tietysti on.
Olen varmaan joskus nähnyt jonkin tv-version Pinokkiosta (mutta en muistaakseni Disneyn leffaa), koska minullakin on hämärä muistikuva tuosta karmeasta aasijutusta. Olen itsekin ajatellut joskus kirjan lukemista, mutten tiedä houkutteleeko kirjoituksesi varsinaisesti siihen :-). Moraalisia kysymyksiä tässä kyllä näköjään on paljon.
Eri leffaversioita on useita, ja kanssa on näköjään ollut tv-sarja, jota on Suomessa näytetty 90-luvulla...ja joo, aasijuttu on hurja, ja sitä oli ainakin Disney-versioon hieman lievennetty, joissain muissa versioissa näin ehkä ei ole...
Tavallaan moraaliset asiat on lapsille esitetty hyvinkin suoraviivaisesti, aikuisena voi sitten pohtia niidne taustaoletuksia ja että mikä on mitenkin.
Lähetä kommentti