Georges Bernanos - Dialogues des Carmelites

Vaikka ei tietäisi näytelmän perustuvan tositapahtumiin (vaikka fiktiota onkin) ja näin ollen miten siinä kävi, niin alusta alkaen teema tekee varsin selväksi mihin tullaan päätymään: kuolema, pelko, kuolemanpelko. Näytelmässä seurataan Compiègnen karmeliittaluostarin sisarten elämää alkuvuodesta 1789, hieman ennen Ranskan suurta vallankumousta, vuoteen 1794 jolloin 16 sisarta päättää päivänsä giljotiinissa.

Erityisen huomion kohteena on nuori aatelisneito Blanche de la Force, joka näytelmän alussa tulee noviisina luostariin, mutta kasvavan terrorin vallitessa, ja kuolemanuhan tullessa yhä todennäköisemmäksi ja lähemmäksi kasvaa myös epävarmuus. Ja lopulta kysymys on mistä elämässä, erityisesti valitussa karmeliittasisaren elämässä mutta muutenkin, lopulta on kyse: itsensä antamisen ja palvelemisen, marttyyriuden ja sovituksen teemat soivat ja Kristuksen syntymä heikkona vastasyntyneenä ja kuolemantuska Getsemanessa kulkevat symboleina taustalla.

Mère Marie : Si vous aviez une plus vieille expérience de maisons comme celle-ci, vous sauriez qu'il n'y a que deux sortes de religieuses pour mourir tout à fait paisiblement : les très saintes et les médiocres. 
[...] 
Notre Maison n'est pas une Maison de Paix, Monsieur. C'est une Maison de prière. Les personnes consacrées à Dieu ne se réunissent pas entre elles pour jouir de la paix, elle tâchent de le mériter pour les autres...On n'a pas le temps de jouir de ce qu'on donne...

Tätä lukiessa mieleen tuli toinen laajemmin terrorin aikakautta käsitellyt lukemani kirja, Stefan Zweigin Poliisimestari Fouche, joka antoi vahvoja vinkkejä siihen suuntaan että jos historiasta jotain voi oppia niin sen, että historiasta ei juurikaan opita, sen verran Fouchesta löytyi nykyaikaa, ja kyllä myös tässä Karmelin tyttärien tarinassa tapahtumat ovat valitettavan tunnistettavia myöhemminkin, ja niin kai sitten myös niistä käytävissä keskusteluissa on jatkuvasti kosketuspintaa. Mieleen tuli myös verrokkina jokin aika sitten näkemäni Tibhirinen trappisteista kertova elokuva Des hommes et des dieux, jossa käsiteltiin hyvinkin paljon samoja teemoja, ja se sijoittuu sentään ihan minun elinaikaani 1990-luvulle. Eikä aihe mitenkään rajoitu sääntökuntiin tms. uskonnollisiin konteksteihin vaan yleensä elämiseen, kuolemiseen, moraaliin ja siihen mikä on oikein ja miten noita käsitellä ja mitä jos nuo joutuvat keskinäiseen ristiriitaan (joskin kristillisessä kontekstissa on runsas välineistö käsitellä aihetta, kuten näistä dialogeista käy ilmi).

Näytelmänä tällä on aika kirjava historia: alunperin Georges Bernanos kirjoitti tätä leffakäsikirjoitukseksi, joka pohjautui varsin vapaasti Gertrud von Le Fortin romaaniin, mutta elokuva jäi tekemättä, ja näytelmänä tämä julkaistiin postuumisti 1949. Parhaiten tämä kuitenkin tunnetaan Francis Poulencin oopperana vuodelta 1957, ja elokuvakin tehtiin muutamaa vuotta myöhemmin...suomeksi tätä ei ole tietenkään julkaistu.
Bernanos kirjoitti tämän viimeisenä elinvuonnaan ennen kuolemista maksasyöpään, ja omakin lähestyvä kuolema on varmasti myös antanut teokselle lisää syvyyttä: teemat ovat tietysti jo ennestään kirjailijalle tuttuja ja siis hyvin kypsyteltyjä, ja niiden käsittely dialogina tekee lopputuloksesta todella mysteerin, sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Vahva teos.

Shakespearen sisarukset -haasteeseen tämän valitsin, Helmet-haasteeseen tämä sopii myös, loistavasti kohtaan 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Blanche : La peur est peut-être, en effet, une maladie.
Mère Marie : On n'a pas peur, on s'imagine avoir peur. La peur est une fantasmagorie du démon.
Blanche : Mais le courage ?
Mère Marie : Le courage peut bien être aussi une fantasmagorie du démon. Une autre. Chacun de nous risaue ainsi de se débattre avec son courage ou sa peur comme un fou qui joue avec son ombre.