Suunnitelmissa oli lukea enemmän (eli siis edes jotain) ruotsiksi: sarjakuvia olen jo jonkin verran lukenutkin, mutta seuraavaan hyppäykseen päädyin kokeilemaan samaa ajatusta kuin mitä olin havainnut ranskaksi lukiessa: näytelmissä toimintaa liikutetaan dialogilla, joka on yleensä helpompaa luettavaa kuin kertojan kuvailu, eli niistä on hyvä aloittaa. Kovasti vanhemmissa teoksissa kieli tosin saattaa olla liian arkaaista tai lyyristä, mutta 1900-lukulaiseen tekstiin pääsee yleensä kiinni.
Kirjaston valikoimasta satunnaisesti valitsin tämän, Runar Schildtin näytelmän vaikka kirjailija ei olekaan tuttu (ja "galg" oli ensimmäinen sana katsottavaksi sanakirjasta).
Näytelmä itsessään on hyvin kompakti: yksi huone, kaksi henkilöä, yksi näytös yhden talviyön aikana. Eversti on ollut metsästysretkellä, mutta etukäteissuunnitelmistaan poiketen palaakin kotiinsa keskellä, ja paikalla on vain kartanon emännöitsijä Maria. Rauhattomuudessaan eversti haastelee nykyisestä ja menneestä, Ja Maria kommentoi omiaan, ja pian eversti mainitsee 'galgmannen'in, hirsipuumiehen, maskotin joka veistetään hirsipuun puusta: se tuo omistajalleen onnea, mutta siitä on paras hankkiutua eroon ennen kuolemaa tai on luvassa ikuista piinaa...ja siitä pääsee eroon vain myymällä sen, ja kauppahinnan täytyy olla alempi kuin millä on sen itse hankkinut. Ja, no, siihen on syynsä miksi eversti sen mainitsee.
No, eipä tämä minusta kovin ihmeellinen tapaus ollut, vähän liiankin rajattu paketti että tässä olisi varsinaisesti päässyt kiinnostavia kehityksiä tapahtumaan. Mutta siinä mielessä täytti tavoitteensa, että oli varsin helppoa luettavaa: sanakirjaa konsultoin aika ajoin, mutta jos nyt keskimäärin yhden sanan per sivu täytyy tarkistaa (ja satunnaisia vähemmän tärkeitä kiinnostuksen mukaan), niin aika sujuvasti lukeminen etenee. (ja kas, myös Aino on samaan aikaan innostunut ruotsiksi lukemisesta).
Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikka 30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa: kumpi näistä kahdesta sitten onkin päähenkilö, pätee, vanhemmat ovat kuolleet tai muista syistä poissa kuvioista.
Vähän samansuuntainen idea tuo "eroon hankkiutuminen ennen kuin kuolee" kuin Robert Louis Stewensonin teoksessa Taikapullo, jonka olen joskus lapsuudessa lukenut sarjakuvana, mutta jota en taida tohtia, vaikka kiinnostaisikin lukea kirjana.
VastaaPoistaEri variaatioita tuosta taitaa olla muutamia, ehdot sitten vain vaihtelevat että miten esine vaihtaa omistajaa...
PoistaOlipa mukava lukea sinulta kirjoitus ruotsinkielisestä kirjasta (ja Ainolta vähän aikaisemmin). Runar Schildtin tiesin nimeltä, mutta en ole lukenut.
VastaaPoistaMinäkin olin nimen joskus nähnyt, mutta ei ollut mitenkään tuttu.
PoistaJa tavallaan se osuukin tähän miksi kiinnostaa lukea enemmän ruotsiksi, nämä suomenruotsalaiset kirjailijat jotka suomenkieliseltâ kannalta ovat kuitenkin jääneet aika pahasti katveeseen (FB:ssa ehdittiin jo suositella Schildtin novelleja, eli ehkä niitäkin tulee jossain vaiheessa mukaan)
Aloin taannoin virkistää ruotsin taitoa dekkareilla, niissä kun on samat sormenjäljet, epäillyt sun muut kirjasta toiseen. Jonkun ajan päästä ajattelin että nyt on taito kohentunut, sitten luin lasten kirjan ja jestas että se olikin vaikeaa ruotsia! :D Kovin on lukemiseni jäänyt dekkaripainotteiseksi sen jälkeenkin, pitäisi ehkä panostaa myös muihin lajeihin. Silloin harvoin kun tosielämässä tarvitsen ruotsin kieltä niin murhasanasto ei ole ainakaan tähän mennessä ollut oleellista.
VastaaPoistaLajityypeissä tulee joskus yllätyksiä: ranskaksi jotkut lastenkirjat tykkää tuoda esiin kielen rekistereitä laittamalla lapset puhumaan sellaista ortografisesti rikkonaista "huonoa" ranskaa, ja sitähän ei kielikoulutaidolla edes tunnista ranskaksi...
PoistaDekkareissakin on tullut kirjoja laidasta laitaan, osa varsin selkeästi luettavia (Simenonin ja Manchetten mukaan pääsi hyvin) ja toiset taas ovat jääneet suosiolla kesken, kun kielen rekisterit vetää taas niin omilla teillään tai psykologisen trillerin minäkertojan mielenliikkeitä kuvataan fragmenttisella tajunnanvirralla...