30.8.2024

Kelosaari & Suntila (toim.) - Tämä jalka ei ole minun


Luin tämän kehokauhu-novellikokoelman ensimmäiset tarinat sairaalassa vuoroani odottaessa, eli temaattisesti hyvin sopivissa tunnelmissa. Lajityyppi on siis kiinnostava mutta suhtaudun siihen usein myös tietyllä hirtehisellä huumorilla, kun ei tämä nyt ihan tuntematon osa arkea ole...

Lajityyppinä on siis kauhukirjallisuuden alalaji, jossa pelon ynnä muiden tunteiden lähteenä toimii kokijan oma keho, sen hallitsemattomuus, vieraus, pelottavat muutokset. Lajissa on siis mahdollisuudet hyvinkin groteskiin menoon, ja tätä puolta kirjasta kyllä löytyy, ja kuten olen aiemminkin maininnut, niin ruumiillisuuden kuin groteskiuden käsittely kaunokirjallisuudessa kiinnostavat mnua.

Kolmentoista novellin kirjoittajat ovat tuttuja nimiä Osuuskumman teosten lukijoille (vaikka tämä kirja onkin Tajuntamedian julkaisu), ja kirjoa löytyy, liikutaanko arkisemmassa vai scifimiljöössä, keskitytäänkö pelkotiloihin vai lomitetaanko mukaan mustaa huumoria...taso pysyy kuitenkin mainion luettavana, varsinaisia huteja ei ole vaikka paria tarinaa heikentääkin ennalta-arvattavuus tai sitten niin överiksi vetäminen että tehot alkavat hukkua...

Suosikkini, Janos Honkosen 'Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda', on tavallaan perinteinen makaaberi moraliteetti Roald Dahlin aikuistarinoiden tai Alfred Hitchcock esittää-sarjan tapaan, korostetulla visvaisuudella toki, erinomaisen toimiva novelli (mutta hammaslääkäripelkoisille trigger-varoitus). Artemis Kelosaaren humoristisempi 'Älköön mikään koskaan muuttuko' viehätti myös (ja kierosti toi mieleen joku aika sitten lukemani Eeva Joenpellon...)
Scifipainotteiset Nupposen 'Lisko', Katajalan 'Kappaleina' ja Korpisen 'Yön labyrintti' olivat myös antoisampaa antia. 

Bloggauksia löytyy Evarialta ja Kirjavinkeistä

Helmet-haasteessa moni muu ehkä laittaisi pienen kustantamon kohtaan, minä taas 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää.

2 kommenttia:

LauraKatarooma kirjoitti...

Mulla oli tää jo kerran lainassa ja ekan novellin jälkeen jäi kesken, ku tuli ahdistus. :D Meni vähän ihon alle kerrasta.

Gregorius kirjoitti...

Joo, Katri Alatalon niminovelli ottaa kyllä heti luulot pois graafisuudellaan, seuraavat novellit lieventävät hieman tätä puolta (mutta voivat ahdistaa muilla tavoin)