Naistenviikon lopuksi kirja, joka on jo hetken ehtinyt odottaa lukemista: muutaman vuoden takainen Booker Internationalin voittaja, ja arabiankielinen kirjallisuus nyt muutenkin uteloittaa...
Jokha Alharthin romaani kertoo yläluokkaisesta omanilaisperheestä kolmessa sukupolvessa (ja myös tähän perheeseen liittyvistä muista henkilöistä ja suvuista), keskittyen erityisesti naisiin, perhe-elämään ja kotiin, mutta tämän mikrokosmoksen kautta tarkastellaan myös yhteiskunnan rajuja murroksia 1900-luvun aikana. Saliman sukupolvi on vielä juurtunut hyvin traditionaalisiin, feodaalisiin malleihin joissa myös orjuus on yhä voimissaan (vaikka virallisesti se onkin aikapäiviä sitten lakkautettu), tyttärensä Mayya, Asma ja Khawla elävät murroskautta jossa tyttöjen elämä on ollut hyvin kontrolloitua ja avioliitto naisen elämän tärkein asia, mutta koulutustakin alkaa eri tavoin olla tarjolla ja ihmiset alkavat siirtyä kohti suuria kaupunkeja, ja Mayyan tytär London taas kuuluu koulutettuun moderniin sukupolveen ulkomaisin yhteyksin...
Did she want Asma to know the value of the freedom that marriage
would give her? She'd be one of the women now, and finally she would
have the right to come and go, to mix freely with the older women and
listen to their talk, to attend weddings, all of them, near and far, and
funerals too. Now she would be one of the women who sat around their
coffee in the late mornings and then again at the end of the day. She
would be invited to lunch and dinner, and she would issue her own
invitations, since she was no longer merely a girl. Marriage was her
identity document, her passport to a world wider than home.
Kerrontaratkaisu on omalaatuinen: paljon lyhyitä lukuja joissa vuoroin kaikkitietävä kertoja kertoo eri henkilöistä, ja vuoroin minäkertojana Abdallah, Mayyan aviomies ja Londonin isä, jolla on myös hyvin kompleksinen perhetausta...ja kronologia hajoaa usean vuosikymmenen ajalle: kun itse pidän fragmenttisesta kerronnasta niin tämä toimi minulle hyvin (vaikka kirjan alussa olevaa keskeiset henkilöt listaavaa sukupuuta pitikin konsultoida aika ajoin, koska henkilöitäkin on paljon: äänikirjana tämä olisi varmaan tuskaisempi) mutta jos lukijan mielestä kirjan pitää edetä suoraviivaisen kronologisesti, ei kannata edes yrittää...
Kulttuurishistoriallinen murros kerrottuna perheyksikön kautta on toki tuttu ja toimiva resepti: lukiessa mieleen tulivat niin Tanizakin Makiokan sisarukset kuin Wuolijoen Niskavuoret: maisemissa, tavoissa ja perinteissä on toki eroja mutta henkilöissä ja näiden suhteissa aika paljon myös samaa.
Alharthin kuvaamat piirit ovat ylempiä luokkia, joiden elämässä toki perinteisesti on monia tiukkoja rajoitteita, ja toisaalta sitten myös monenlaisia mahdollisuuksia. Ja vaikka näidenkin naisten elämissä on omat raaminsa, niin monenlaisia elämiä niissä voi tehdä. Ja joskus elää raamien ulkopuolellakin, kuten beduiini Qamar, jonka kanssa Saliman puolisolla Azzanilla on suhde, tai venyttää niitä hyvinkin pitkälle kuten orjanainen Zafira, jonka vaikutusvalta kauppias Sulaymanin taloudessa on suuri, ja joka on käytännössä Abdallahin kasvattiäiti...
Avioliitot ja muutkin sosiaaliset suhteet saavat paljon huomiota, mutta kirja ei kyllä anna kovin positiivista kuvaa romanttisesta rakkaudesta: Khawlan ja Londonin avioliitot, jotka sille perustuvat, ovat, no, epäonnistuneita, kun taas Asman ja Khalidin harkittu järkiliitto on varmaan kirjan tasapainoisin.
This is a man? This guy? As far as I am concerned what marriage is doesn't have a lot to do with love. Love is dreams, marriage is for real: life, responsibility, children. No illusions. The right person is the one who respects and honours you, and you feel totally comfortable with, the one who will be a father you can be proud of, for your children's sake. Not someone with a stupid inferiority complex who makes you feel jealous. Love, he said. Hah! I swear I thought you had some brains, London.
Myönnän että tietoni Omanin historiasta ennen tätä kirjaa olisi voitu kirjoittaa postimerkille, joten kiintoisa hyppäys uuteen kulttuuripiiriin (jotain tuttua yleisarabialaisuutta toki on), ja vieläpä kun kirja on erinomainen niin sopii suositella muillekin.
Naistenviikon kirjahaasteen kolmas kirja, ja Helmet-haasteessa tämä olkoon 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.
6 kommenttia:
Vaikka onkin vuoden 2010 romaani Omanista näyttää hyvinkin tämän päivän avioliittokäsityksen mukaiselta. Siinä mielessä, että paljon näkee meilläkin päin nykyään juttua nuorten sukupuolittuneesta arvomaailmasta, vaikeudesta löytää parisuhde ja sitä kautta solmia avioliitto. Romantiikka näyttää elävän enää vanhemmissa romaaneissa.
Avioliitoissa tapahtuu tässäkin kirjassa muutoksia, Salima tullaan suunnilleen noutamaan kotoaan että sinä menet nyt naimisiin tuon Azzanin kanssa (Saliman setä on kyllä kuvattu aika kauheaksi henkilöksi kirjassa), seuraava sukupolvi ei mitenkään kauhean syvällisesti tuntenut tulevia puolisojaan mutta tiesi kuitenkin ja saattoi myös omaa harkintaansa käyttää että mitä mieltä on esitetystä tarjouksesta, ja London taas teki valintansa itse (Mayyan ja Saliman vastustuksesta huolimatta).
Ja kussakin on omat ongelmansa...
Luin tämän silloin muutama vuosi sitten, kun sai Bookerin, ja on jäänyt mieleen kiinnostavana lukuelämyksenä. Hieman vieroksun kirjoja, jotka alkavat sukupuulla, mutta luin kirjan tiiviissä tahdissa, mikä auttoi pysymään kärryillä vaihtuvissa näkökulmissa. Vaikka kirja keskittyy naisten tarinoihin, minulle jäi vahvimpana mieleen minäkertojamies ja erityisesti hänen pohdintansa liittyen autistiseen poikaan. Eipä ole tämän lisäksi tullut luettua yhtään omanilaista kirjaa.
Sukupuu oli tosiaan näpsä alussa että pysyi vähän mukana miten nämä suhteet menivät...
Jännä kerrontaratkaisu tosiaan että lukuisten naisten elämät on kirjan keskiössä mutta Abdallah on silti ainoa minäkertoja.
Ja omanilaisiin kirjoihin ei tosiaan juuri törmää. Jossain vaiheessa kun joku etsi puuttuvia kirjoja maahaasteeseen, niin suomennettuna taisi löytyä joku Ludlumin tai Forsythin tms. agenttijännäri jossa käytiin Omanissa...
Meijän kirjastosta löytyyki tää. Varasin. Kiinnostaa.
Hyvä niin. Suomennosta ei ehkä tule mutta tuo Booker-palkinto kyllä varmasti auttaa että englanninkieliseen versioon törmää helpommin...
Lähetä kommentti