Satunnaisvalintoja kierrätyskeskuksesta, Wolf Haas ei ole tuttu kirjailija, mutta tokihan voi kokeilla miten itävaltalainen dekkari maistuu (suomentajana Riitta Virkkunen).
Zell am See on pikkukaupunki, joka elää suurelta osin hiihtoturismista: rauhaa rikkoo kuitenkin eräänä aamuna hiihtohissistä löytyvä amerikkalaispariskunta, joka on yön aikana jäätynyt kuoliaaksi, ja ilmeisesti nämä on tarkoituksella jätetty hissiin kuolemaan. Mutta ei motiivia, ei johtolankoja, ei mitään.
Simon Brenner oli ollut poliisina tutkimassa tapausta aluksi, mutta juttu ei edennyt lainkaan, ja vâhân tämän jälkeen Brenner otti loparit, ja päätyi uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa vakuutusyhtiön palkkaamana yksityisetsivänä. Juttu ei nytkään ole juuri edennyt (ja asiaa ei auta Brennerin jahkailevuus ja horjuva keskittymiskyky), mutta kyllä jotain alkaa tapahtua...
Tarinaltaan tämä oli, no, ihan ok: varsinaisesta arvoitusdekkarista ei ole kyse, jutun etenemisessä sattumalla on ihan osuutensa. Miljöössä tuntuu pikkukaupunkilaisuus niin hyvässä kuin pahassa, pienellä huumorin vireellä, ja ehkä päähenkilössäkin on sympaattisuutta joidenkin lukijoiden makuun.
Mutta piirre, joka minua ärsytti, oli kerrontatyyli. Nimetön kertoja ei osallistu tapahtumiin, mutta kertoo kaikki tapahtumat suoraan lukijaa puhutellen, ja liioittelevan jutustelevalla ja rennolla tyylillä, vähän kuin joku selittäisi sinulle baarissa miten siinä Zell am Seen tapauksessa oikein kävi. Monesti olen kyllä viehättynyt conte-tyylistä, kerrotun tarinan fiiliksestä kaunokirjallisuudessa, mutta se toimii lähinnä lyhytproosassa, romaanimittaisena se kây nopeasti rasittavaksi, varsinkin kun tyyliä ei käytetä mitenkään hienovaraisesti...
Amerikasta katsottuna Zell on vain pikkiriikkinen piste. Jossain keskellä Eurooppaa. Mutta Pinzgausta katsottuna Zell on Pinzgaun pääkaupunki. Kymmenentuhatta asukasta, kolmekymmentä kolmituhantista rinnettä, viisikymmentäkahdeksan hissiä, yksi järvi. Ja usko tai älä. Viime joulukuussa Zellissä murhattiin kaksi amerikkalaista. Annas kun kerron.
Joten, luin mutta ei minulla jatkoon. Kirjan ovat lukeneet myös Margit ja Hannu.
Helmet-lukuhaasteessa tällä saa kuitenkin kohdan 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista, se on ihan temaattisesti mukana kirjassa.
4 kommenttia:
No onpa tosiaan erikoinen tuo kerrontatyyli. Itseäni ei haittaa, jos kertoja silloin tällöin ikään kuin kääntyy lukijan puoleen, mutta jatkuvana se todella on rasittavaa.
Joo, maltillisemmin käytettynä se voi olla ihan kiinnostava ja hauska keino, tai lyhyissä novelleissa sen saa toimimaan, mutta ei näin.
Ei päässyt jatkoon minullakaan tämä jaarittelu.
Katselin että ollaan sama kirja luettu, aika lailla samat ajatukset :)
Lähetä kommentti