Naguib Mahfouz - Miramar

 

Ja dekkariviikon jälkeen kirja, jossa myös kuolee yksi henkilöistä epämääräisissä olosuhteissa, mutta ei egyptiläisnobelisti Naguib Mahfouz varsinaisesti dekkareita kuitenkaan kirjoita.

 

Olen aiemmin jo lukenut muutaman suomentamattoman Mahfouzin kirjan, ja niistä pitänyt, joten jatketaan tällä romaanilla: edellisten tapaan luin englanniksi, mutta tämä on ilmestynyt myös suomeksi Keltaisessa kirjastossa. Ja olisi varmaan kannattanut lukea suomeksi, koska nettikommenttien perusteella siinä oli hyvin taustoittavat viitteet selittämässä kirjan tapahtuma-ajan poliittisia tilanteita...mitä tässä lukemassani versiossa ei ollut. 

Ja sanotaanko että Egyptin sisäpolitiikka 1960-luvulla ja sitä ennen ei ole kauhean tuttua, ja se on varsin merkittävässä osassa kirjaa (jotain pystyi toki päättelemään, että jonkinlainen sosialistinen vallankumous on päällä, mutta aika paljon puheita ja henkilöiden suhtautumisia asioihin jäi hieman epäselviksi...)

 

Ollaan siis Egyptissä, Aleksandriassa, jossa kreikkalaisperäinen leskirouva Mariana pyörittää pientä Miramar-pensionaattia, niin pientä ettei sitä olla vielä vallankumouksessa kansallistettu...

Ja pitempiaikaisiksi asukkaiksi asettuu kaksi vanhempaa miestä ja kolme nuorempaa, kaikki varsin erilaisia, niin yhteiskunnallisissa asemissa että luonteissa on eroja...niin, ja sitten on pensionaattiin palvelijaksi tuleva nuori nainen Zohra, joka kiinnittää toki Miramarin vieraiden huomion, ja lisää vastakkainasetteluja nuorempien miesten kesken (vanhempi Amer Wagdi taas suhtautuu Zohraan enemmän isällisesti...). Ja skismoja tulee, ja sitten tosiaan yksi kuolemakin.

Tapahtumasarja kuvataan neljän kertojan näkökulmasta, ensin vanhan Amerin ja sitten kolmen nuoren miehen toimesta: tapahtumasarja on sinänsä varsin selkeä ja kertomusten välillä ei ole Rashomon-henkisiä ristiriitoja, mutta toki kukin henkilö näkee ja tietää sellaista mitä muut eivät, ja suhtautuvat toisiinsa ja tapahtumiin hyvinkin eri lailla, ja lukijoille välittyy näin laajempi kuva tapahtuneesta ja ehkä yhteisöstä ja jopa Egyptin yhteiskunnallisesta tilanteesta laajemminkin.

Mahfouz on käyttänyt samaa ideaa, useaa kertojaa kuvaamassa samaa tapahtumasarjaa, muutenkin, ainakin aiemmin lukemassani Wedding Songissa, ja onhan tämä tosiaan mainio kerrontatapa, ja henkilöillä on hyvin omat äänensä: Amer on entinen lehtimies, joka on jotakuinkin sysätty eläkkeelle menneisyyden raakkina, ja etsii nyt vain rauhaa pohtia ovatko tehdyt valinnat olleet oikeita, Hosny varakkaan perheen tyhjäntoimittaja, joka yhdistää itsetietoisen snobismin katkeraan kateellisuuteen, Mansour politiikkaan sotkeutunut introvertti intellektuelli, epävakaa ja petollinen, ja Sarhan köyhistä oloista noussut häikäilemätön opportunisti. 

Hieman mietitytti (enkä varmastikaan ole ainoa) että jos käytetään useita kertojia, miksi vain nämä, kun Miramarin yhteisöön kuuluu kuitenkin seitsemän henkilöä...ja kun Zohra on siinä määrin tapahtumien keskiössä, niin toisten huomion kohde kuin itsekin aktiivinen ja päättäväinen toimija, eikö tämän olisi pitänyt myös saada oma lukunsa omalla kertojaäänellä.

Ja toisaalta tuntuu että silloin tämä olisi ollut ihan eri kirja...Zohra tosiaan on tapahtumien keskipisteessä, ja jos olisi vielä kertoja, niin silloin tämä romaani olisi ollut Zohran tarina. Ja luulenpa että varsin moni lukija olisi tarttunut silloin liikaa tämän versioon, että näin oikeasti tapahtui, ja näin sivuuttanut muut kertojat. Oma haasteensa syntyisi myös siitä, että kaikki mukaan tulleet kertojat ovat varsin, no, epämiellyttäviä henkilöitä, eli kerrontadynamiikan mukaan vastaava negatiivisuus olisi pitänyt saada myös Zohralle, mutta muuten tapahtumissa tämä kuvataan hyvin positiivisesti ja positiivisena henkilönä...

Ehkä Zohran tarina olisi sekin ollut hyvä romaani, mutta ilmeisesti ei se, jonka Mahfouz halusi tässä kirjoittaa. Kirjan nimi on Miramar, ja se kuvaa yksittäisten henkilöiden sijaan lopulta enemmän yhteisöä, ja myös läpileikkausta ympäröivästä yhteiskunnasta (tuskin on sattumaa, että henkilöt ovat näin erilaisia, kuin sosiaalisia arkkityyppejä).

 

"It's not you! It's people's stupidity. These rigid barriers, these stinking facts! What can I do?"
"What can you do indeed?" she says, her eyes narrow with rage. "Turn me into a woman like the one from yesterday?"

"Zohra!" I say desperately. "If you loved me as much as I love you, you'd understand me better."

"I do love you," she says acidly. "It's a mistake I can't help."

"Love is stronger than everything. Everything."
"Everything except your problems," she says contemptuously.

 

Jos lähtisin laittamaan lukemiani Mahfouzin kirjoja paremmuusjärjestykseen, niin tämä ehkä jäisi viimeiseksi, mutta se kertoo enemmän kovasta vertailutasosta: tämänkin kirjan mielelläni luin, mutta ihan niin kovaa vaikutusta se ei tehnyt kuin muut...

Helmet-haasteessa otan kohdan 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa.
Pari bloggausta löytyi, Margit ja Mia.