Satunnaisia poimintoja kirjailijoilta joista en ole kuullut: tämä on saksalaisen Kathrin Gerlofin esikoisromaani, alkuteos vuodelta 2008 (ja kirjassa Itä-Saksa on yhtaikaa selvästi menneessä ja yhä jatkuvasti näkyvissä) ja Anne Muurosen suomennos pari vuotta myöhemmin (Lurran tuotantoa olen joitain lukenut aiemminkin, mikä veti tämänkin pariin).
En usko että Teuermann elää vielä. Ja olen varma, että tulen kaipaamaan häntä. Kaipaan häntä jo nyt.
Markov valmistelee väitöskirjaansa pikkukylässä, ja eräänä päivänä hän tapaa metsässä Teuermannin, hukassaolevan tuntuisen myyntiedustajan jolla on pakonomainen tarve kertoa tarinoita ja jonka mielestä niin kauan kuin on tarinoita kerrottavana, on elossa. Markov pitää aluksi tiettyä etäisyyttä, mutta tarina, erityisesti se pitempi miksi Teuermannilla ei ole enää perhettä eikä toimitusjohtajan pestiä, vetää mukanaan ja kahden henkilön välille muodostuu omanlaisensa, varsin omalaatuinen ihmissuhde jossa ei ikinä selvitetä toistensa etunimiä ja jossa pohjan muodostaa tarinoiden kertominen ja kuuntelu (ovatko tarinat totta vai eivät, sitä on aina varsin vaikea selvittää) mutta jossa on kuitenkin vahva ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden side.
Pieni perintö takataskussa lähtisivät he kaikki sen sileän tien toimistosta eivätkä tulisi koskaan takaisin. Miten tällainen maailma pysyy koossa. Miten pysyy koossa yritys, joka koostuu ihmisistä, jotka odottavat vain ihmettä voidakseen lähteä tiehensä.
Tämän suhteen ympärilla on myös kommentointia yhteiskunnasta ja erityisesti työelämästä: Markovin väitöskirja käsittelee johtamisperiaatteiden semantiikkaa, ja myöhemmin hän työskentelee erään yrityksen sisäisessä viestinnässä, ja työelämän kuvaus on korostetun epäinhimillistävää, vieraannuttavaa, byrokraattista. Toimiston puiseva arki josta kaikki vain haluavat pois, pienet valtapelit ja kaiken pohjimmainen merkityksettömyys...
Kirjassa näiden käsittely jää jokseenkin irralliseksi, kuin tässä olisi kahden kirjan aiheet jotka on nyt nidottu yhteen. Yhteys on, vaikka sen kehittely tuntuukin jääneen vähän kesken...
Eräs Markovin kollega kertoo kuinka sai lahjaksi päiväkirjan, mutta kun alkoi sitä kirjoittaa huomasi kuinka vähän hänellä on kirjoitettavaa, päivät toistuvat samanlaisina loputtoman tylsistyttävinä, ja tämän tajuaminen pakottaa irtisanoutumaan, sillä mikä tahansa on parempaa kuin tämä tarinattomuus.
Ja toisaalta Teuermann on heittäytynyt oravanpyörästä ulos, lähtien elämänvalinnoillaan arvottamaan jotain täysin muuta kuin ennen, tärkeää on tehdä sellaista jossa saadaan ja kerrotaan tarinoita, silloinkin kun ne olisivat banaaleja (ei pidä luulla että Teuermann olisi joku iloinen hippi, päinvastoin varsin kyyninen tapaus, mutta kuitenkin arvaamattoman eksentrinen), ja vetää tälle tielle myös Markovin...
Mietin kuitenkin että nämä aiheet tuntuvat tulleen yhä enemmän esiin, ihmisen olemassaolo tarinoivana yksilönä, ja tavoilla joita tässä kirjassa ei käsitellä. Autofiktio on tullut niin keskeiseksi kirjallisuusmuodoksi että se alkaa joitain jo suoranaisesti kyllästyttää, journalismissa tunnutaan entistä enemmän suosivan ihmisten typistämistä näteiksi tarinoiksi, kirjailijoista tehtävissä jutuissa kiinnostaa enemmän kirjailijan henkilö ja hänen tarinansa kuin jotkut sivuseikat kuten kirjoitetut kirjat, ja sosiaalisessa mediassa kerrotaan kilpaa tarinoita, ja huomiotalouden algoritmilait ovat armottomat...
Olemme todellakin tulleet aikaan jolloin niin kauan kuin ihmisellä on tarinaa kerrottavana, hän on olemassa, ja siinä missä se saattaisi ehkä näyttäytyä vastavoimana epäinhimillistävälle, vieraannuttavalle työpaikkahallintotalouselämälle, näyttää narraatiokapitalismikin kyllä pystyvän olemaan vieraannuttavaa ja epäinhimillistävää. Onko modernilla ihmisellä lopulta ulospääsyä?
Kirjaa on luettu muuallakin: Kiiltomato, Anneli, Ulla
Olin ottanut tämän luettavaksi täsmäosumaksi Helmet-lukuhaasteen kohtaan 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu, mutta tässä olikin kirjan perustavassa kohtauksessa erinomainen osuvuus kohtaan 13. Kirjassa eksytään, joten otan sen.
5 kommenttia:
Onko tuo autofiktio nyt tullut niin keskeiseksi, vai onko vain se leima tullut yleisemmäksi? Tämä tuli mieleen, kun isoäitini 1920- ja 1950-luvuilla kirjoittamat romaanit ovat sattuneesta syystä aktivoituneet päässäni. Selvästi omaelämäkerrallisia (=autofiktio?) nekin ovat, pohjaavat vahvasti omaan ja perheen suhteisiin, vaikkei romaaneista sitä nimitystä käytetty.
Tuntuisi että siinä missä kirjailijan oman elämän vaikutuksia on ollut pitkään/aina niin avainromaaneissakin verhottiin ainakin vähän, muutettiin nimiä yms, nyt yhteys on alleviivatumpi ja näkyvämpi.
Kiinnostavan kuuloisen kirjan olet löytänyt puukannen perusteella.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita, ja ehkä autenttisuuden tarve on nykyään jostain syystä suurempi kuin ennen. Myös tavaroiden ja ruoan markkinoinnissa käytetään usein tarinoita, jotka tekevät tuotteesta jotenkin ystävällisemmän, ei-kasvottoman (minä pidän näistä tarinoista, koska minusta on kiva tietää, mistä ruoka tai tavara on peräisin, ihmisethän niitä tekevät). En tiedä, painotetaanko tarinallisuutta nykyään sitten liikaa, niin että tarinan korostaminen peittää alleen jotkin mahdollisesti tärkeämmät asiat (tietysti on näin jos kirjailijan elämäntarinaa pitää tärkeämpänä kuin hänen kirjaansa, mutta itse olen kyllä mieluummmin tietämättä kirjailijasta mitään ainakin ennen kuin olen lukenut hänen kirjansa).
Ja tarinallisuus voi kehittyä myös muotiksi jossa varsinaisesta ihmisestä kaikessa monimutkaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan nähdään vain se mikä sopii kliseisillä fraaseilla ilmaistuun hyvään tarinaan...
Totta. Jolloin kyllä menetetään se paljon kiinnostavampi tarina siinä pohjalla.
Lähetä kommentti