Georges Simenon - Le chien jaune (keltainen koira)

Luen taas Georges Simenonin Maigret-kirjasarjaa pikkuhiljaa sekalaisessa järjestyksessä: edellisen näköjään luin vuosi sitten bloggaajien dekkariviikolle, ja nyt taas samaan tapahtumaan.

Tämänkertainen teos on sarjan alkupäätä, alunperin vuodelta 1931, ja hieman erilainen kuin aiemmin lukemani Maigretit: olen aiemmin maininnut että nämä kirjat eivät oikein sovi perinteisiin dekkariraameihin, ne eivät ole kummoisiakaan arvoitusdekkareita (lukijalla ei ole oikein mahdollisuutta päätellä itse tapahtumia ennen kuin ne kirjassa paljastetaan) mutta myöskään varsinaisiksi jännäreiksi tai trillereiksi ne tapaavat olla liian rauhallisia ja meditatiivisia. Ne ovat kirjaimellisesti rikosromaaneja, romaaneja joissa tapahtuu rikos. Simenon kuvaa yhteiskuntaa, sen kerrostumia ja henkilöitä, ja Maigretin rikosten ratkonta mahdollistaa liikkumisen yhteiskunnan kaikissa kerroksissa. 

Tämä Keltainen koira on selvemmin kiinni dekkarin perinteissä: tapahtumia, juonenkäänteitä ja jännitystä oli paljon enemmän, ja tätä myllerrystä kontrastoidaan Maigretin suhteettoman rauhalliseen käytökseen ja passiivisuuteen, ja loppuun on laitettu klassinen parlour scene, jossa kaikki keskeiset henkilöt (ne jotka ovat elossa) kootaan yhteen ja etsivä kertoo mitä on oikeasti tapahtunut ja paljastaa kuka on syyllinen, mihinkin rikokseen. Ei tämäkään siis oikeasti ole arvoitusdekkari, lukijalla ei ole ollut mahdollisuuksia keksiä tapahtuman taustoja ja käänteitä ennen kuin ne lopussa kerrotaan, mutta selvemmin ollaan kuitenkin formaatissa kiinni.

Kirja sijoittuu kokonaan Concarneaun pikkukaupunkiin Bretagnen rannikolla, jossa myöhään eräänä marraskuisena iltana herra Mostaguen kotiinsa suunnatessaan sytyttää kadulla sikarin, ja tulee ammutuksi. Ei kuolettavasti, ja oikein mitään syytä ampumiselle ei tunnu olevan, mutta selvästi ampuja on ollut väijymässä eikä kyseessä ole mikään vahinko.

Maigret sattuu olemaan työasioissa lähistöllä, joten tulee paikallisen kollegansa mukana tutkimaan tilannetta, ja jututtaessa ampumapaikan lähellä olevassa ravintolassa paikkakunnan silmäätekevien herrojen seuruetta, joka mielellään kyseisessä ravintolassa istuu, huomataan että baarin Pernod- ja calvados-pulloihin on lisätty aimo annos strykniiniä, ja kyseiset juomat ovat tunnetusti kyseisen seurueen suosikkeja...ja kun tapahtumat eivät suinkaan pääty tähän, nousee Concarneaussa paniikki murhanhimoisesta mielipuolesta, kaupungin pormestari ottaa toistuvasti yhteyttä poliiseihin vaatien tietoja, toimintaa ja pidätyksiä, ihan sama kenet pidättävät...ja mistä tulee se laiha keltainen koira, joka pyörii usein siellä missä tapahtuu ja josta kukaan ei tunnu tietävän kenelle se kuuluu?

Ja kaiken sekasorron keskellä liioitellunkin rauhallinen Maigret ei hötkyile, korostaa ettei hänellä ole mitään metodia ja hillitsee virkaintoista kollegaansakin tekemästä liikoja johtopäätöksiä. 

Jep jep, viihdyttävä teos tämä kyllä oli. Eroja aiemmin lukemiini Maigreteihin huomasi, tämä on yhä tiukemmin dekkariperinteessä mukana vaikka myöhempien kirjojen suunta onkin myös näkyvissä. Ja toisaalta nimenomaan tästä kirjasta tuli myös mieleen että tämä tarina voisi löytyä myös Jérôme K. Jérôme Bloche -sarjasta (Bloche olisi tosin ennemmin se Maigretin innokas nuorempi kollega). Samoin yhteys on myös Jean-Patrick Manchetten poliittisesti värittyneisiin trillereihin: rikosjutun siivin Simenon kommentoi yhteiskuntaa ja tässä kirjassa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat kyllä vahvasti vaikuttamassa tapahtumiin.

Helmet-haasteessa tämä voisi olla vaikkapa 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu. Maigretin tuttuun Pariisiin ollaan vain puhelinyhteydessä ja toki muidenkin paikkojen tapahtumat vaikuttavat, mutta koko kirja oleskellaan Concarneaussa.