Nämä Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkarit ovat varsin hyvää matkalukemista: voi lukea satunnaisesti epäjärjestyksessä (kuten olen tähän mennessä lukenut, tämä on seitsemäs), ja ovat sellaisia mukavan viihdyttäviä ja hyvin tasalaatuisia: varma valinta, ei tarvitse todeta kesken matkaa että ei tätä jaksakaan lukea ja olla sitten matkan varrella ilman mitään luettavaa....niinpä nytkin tuli mukaan kun tulin visiitille Suomeen.
Kuten olen aiemmistakin todennut, näissä on hyvin mainio sekoitus amerikkalaista hardboiledia ja klassista arvoitusdekkaria: juoni pysyy napakasti koossa ja Wolfe on äärimmilleen viety esimerkki omassa nojatuolissaan rikokset ratkovasta etsivästä, mutta samalla kirjojen vetovoimassa oma osuutensa on kertojalla, Wolfen apulaisella Archie Goodwinilla, joka sopii paremmin hardboiled-malliin ja tämän naljaileva kerronta ja yhteispeli Wolfen kanssa on yhtä lailla syy lukea näitä. Vaikka kerronnan malli on perinteinen Holmes-ja-Watson-asetelma, Goodwin ja Wolfe ovat mallin parhaiten aikaa kestänyt esimerkki.
Pakko kuitenkin todeta, että tämä, sarjan neljäs kirja alunperin vuodelta 1937, ei ole mitenkään sarjan parhaimmistoa. Tarina on kovin monivaiheinen mutta silti jotenkin junnaava (Wolfe itsekin luonnehtii tapausta varsin rasittavaksi) ja onnistuin kuitenkin keksimään jo hyvissä ajoin tarinan keskeisen idean, Goodwin on kertoja mutta alkupuolella kirjaa toiminnan tasolla aika sivussa, kirjassa käytetään tylsää koukkua että tuodaan ilmi etsivien tietävän jotain mutta lukijalle ei vielä paljasteta mitä...
Alkaen ihan alkuasetelmasta: asiakas Lew Frost haluaa kovasti Wolfen selvittämään tapausta, jonka niin Frost, Wolfe kuin Goodwin jo tietävät, mutta lukijalle vasta vähitellen selviää että kyse on kohutusta tapauksesta jossa arvostetun vaatesuunnittelijan liikkeessä malli Molly Lauck on kuollut syötyään myrkytetyn makeisen...suoraan tapahtumien keskelle marssittaminen voi toimia monissa kirjoissa, mutta arvoitusdekkareissa se tuntuu jotenkin, no, halvalta (ja samaa tehdään pari kertaa myöhemminkin, Goodwin havainnoi jonkun henkilön tekevän jotain tiettyä muttei kerro vielä mitä).
Molly ei jää ainoaksi uhriksi, myrkkyjä on liikkeellä, ja on myös todettava että jos arvoitusdekkareita, esim. Agatha Christien monia kirjoja, syytetään salonkipyöveliydestä (että lopussa etsivä suo murhaajan tekevän itsemurhan tuomittavaksi jäämisen sijaan) niin harvoin se kuitenkaan on näin suoraan ja karusti tehty, Wolfe suoraan antaa murhaajalle syanidipullon, jota tämä käyttää itseensä...tällä tavalla tälle lukijallekin jää hieman paha maku suuhun, ei Wolfen näin kylmä pitäisi olla. (spoileri, maalaa hiirellä näkyviin)
Mutta vaikka tuntuukin siltä, että Stoutilla on tässä kohtaa vielä kerronnallista haparointia, niin kyllä tämänkin siis ihan mielelläni luin, täytti tarkoituksensa.
I had her on the way and the sandwiches hadn't been greasy and it wasn't two o'clock yet ; and even down in the mouth and with rings under her eyes, she was the kind of riding companion that makes it reasonable to put the top down so the public can see what you've got with you. Being a lover of beauty, I permitted myself occasional glances at her profile, and observed that her chin was even better from that angle than from the front. Of course there was an off-chance that she was a murderess, but you can't have everything.
Helmet-lukuhaasteessa tämä voisi olla vaikkapa 29. Kirjassa on minä-kertoja.
4 kommenttia:
Wolfe-juttuja olen nähnyt televisiosarjana, mutta lukea kirjana, ei oikein innosta. Olen aika vaativa dekkareiden suhteen. Tuo on tosiaan minuakin mietityttänyt, tuo "tuomiojuttu", yksi Neiti Marple -juttu varsinkin tulee mieleen ja Agatha Christien ratkaisu viimeisessä Hercule Poirotissa oli kaamea. Nämä etiikan kysymykset ovat kiinnostavia ja olennaisia dekkareissa.
Minulle nämä tosiaan yhdistävät toimivasti kahta perinnettä, joten vaikken sarjaa ahmikaan niin ovat satunnaisesti mukava tuttavuus...
Ja joo, eettiset kysymykset tulevat mukaan silloinkin kun niistä ei varsinaisesti tehdä numeroa, Christiellä on joitain hyvin mietityttäviä ratkaisuja ja niin myös monella muulla.
Tuosta piilotetusta spoilerista: Minä muistan myös järkyttyneeni nuorena joistain Christien kirjojen loppuratkaisuista, kunnes ymmärsin, mitä seurauksia murhalla tuona aikana oli Englannissa. En tiedä, miten loppuratkaisu on tässä esitetty, mutta Wolfe tarjoaa murhaajalle ehkä saman annoksen jonka tämä olisi joka tapauksessa saattanut joutua syömään muutaman kuukauden päästä. Tällaisen ratkaisun (samoin kuin Christien kirjoissa) voi siis nähdä myös inhimillisenä, koska se säästää murhaajalta rankan julkisen oikeusprosessin läpikäymisen. Tällainenkin herättää tietysti eettisiä kysymyksiä, mutta myös yhteiskunnallisella tasolla.
Jep, tämän aikakauden dekkareissa jos ei jotain lieventäviä asianhaaroja ollut niin seurasi kuolemantuomio, eli siinä mielessä lopputulos pysyi samana, ja kuten toteat, vääjäämättömän oikeusprosessin sivuuttaminen lienee usein houkutteleva ratkaisu, joten moni siihen tarttuu, kun huomaa ettei ulospääsyä ole...
Ja silti se tuntuu arveluttavalta, ja omaksi moraaliseksi ongelmakseen tietysti muodostuu se, että moista käytäntöä ei aina ole tarjolla, vain valikoiden; mutta millä perusteella valikoidaan ketkä jätetään oikeusprosessiin ja ketkä hoituvat siististi suljettujen ovien takana.
Tässä kirjassa tempauksen räikeyteen liittyy toki muutakin: jos jatkoSPOILAAN, niin Wolfe ei ole tässä ihan vakuuttunut siitä, että murhaaja lopulta saisi ansaitsemansa tuomion oikeudessa, tai ainakaan prosessi ei lopulta olisi ihan helppo...mutta samalla esiin on tullut jo sen verran raskauttavia asioita, että kaiken muun suhteen murhaaja kyllä tietää että kaikki on menetetty, mistä syystä tarttuu myrkkypulloon...ja kuolleena ei jää enää luikertelemaan niistä lopuista asioista. Eli tässä on Wolfen osalta mukana aimo annos kyynisyyttä.
Lähetä kommentti